Ilmeet ovat synkkiä ja mielet hämmentyneitä Säätytalolla Helsingissä tiistaina 8. syyskuuta 1992. Pakkokellutus oli tullut lopultakin yllätyksenä suomalaisille päättäjille. ”Syntyneessä tilanteessa ei ole edellytyksiä noudattaa kiinteää valuuttakurssia”, kertoi keskuspankin tiedote (nro 43/1992) Hallituksen tiedotteessa (8.9.1992, kello 11) puolestaan todettiin:”Huolimatta tilapäisestä luopumisesta kiinteästä valuuttakurssista keskeistä talouspolitiikassa on edelleenkin inflaation pitäminen alhaisen ja avoimen sektorin vahvistuminen sekä valtion menojen ja rahoitusalijäämien supistaminen.”
Tiedotustilaisuudessa pääministeri Aho sanoi, että kurssi pyritään kiinnittämäään niin pian kuin mahdollista. Aholle takaraja oli yksi vuosi. Tiedottessaan hallitus korosti, että kellutuspäätös ”ei muuta Suomen integraatiopolitiikan tavoitteita ja aikataulua”
Presidentti Mauno Koiviston mukaan kellutuspäätös ja sitä edeltänyt keskustelu devalvaatiosta ”tuli sitten niin jumalattoman arkaan kohtaan”. ”Senkin takia – kansainvälisiä reaktioita ajatellen – meidän piti vahvasti korostaa sitä, että tämä ei ole tietoist politiikkaa, vaan että nyt ei auta enää muu kuin antaa markkinavoimille tilaa”, Koivisto kertoo. Presidentti tuli julkisuuteen 10. syyskuuta 1992. ”Markan keluttaminen on käsitykseni mukaan nykytilanteessa muitten maitten kannalta siedettävää, kilpaileva devalvaatio ei”, hän totesi.
Kellutuksen alkaessa Euroopan yhteisöissä valmisteltiin maalausuntoa Suomen jäsenhakemuksesta. Suomi oli myös toukokuussa allekirjoittanut Eta-sopimuksen, jonka oli määrä astua voimaan 1.1.1993. Sopimuksessa oli artikla, joka käytännössä kielsi devalvaation. Suomessa pelättiin tuontitulleja ja jäsenyysneuvottelujen vaikeutumista. Suomesta tuli vähäksi aikaa kansainvälisen huomion keskipiste, olihan se ensimmäisenä joutunut luopumaan kiinteän valuutakurssin politiikasta.
Kellutus oli ilmeinen riski myös Suomen luottokelpoisuuden kannalta. Valtion ja yritysten valuuttavelkojen määrä kasvoi kertarysäyksellä devalvaatioprosentin mukaisesti. Budjettipäällikkö Raimo Sailas arvioi pian kellutuspäätöksen jälkeen, että valtio tarvitsee vuonna 1993 bruttomääräisesti – entisten velkojen korot ja kuoletukset mukaan lukien – 100 miljardia markkaa uutta velkaa. Velkansa valtio hankki valtaosin ulkomailta.
”Eli vaikka sitä ei voi tässä vaiheessa sanoa, emmekä voi oikein julkisesti puhua, niin meill on suuri pelko siitä, että emme saa tarvittavaa bruttomäärää kerätyksi”, Sailas selvitti 17. syyskuuta presidentille. ”Päivää tai hetkeä ei voi ennustaa. Kassakriisi voi tulla milloin tahansa.” Sailas arvioi myös, että hallituskriisi – lyhtykin – saattaisi lopettaa lainansaannin. Koivisto otti tehtäväkseen hallituksen pystyssäpitämisen niin sosiaalidemokraattine suunnasta oppositiosta kuin hallituksen siltäkin tulleita kaatoyrityksiä vastaan. ”Joudn puolustamaan hallitusta sitä itseään vastaan”, hän sanoi 2. helmikuuta Talouselämässä.
Integraatio- ja kauppapolitiikan näklkulmasta tilanne helpottui olennaissti, kunta Italia devalvoi 13. syyskuuta. Pari päivään myöhemmin Englannin punta ja Italin liira päästettiin kellumaan ja Espanjan peseta devalvoitiin. Suomen kellutus alkoi hukkua suurempiin yhteyksiin.
Nyt kun Engnlanti ja Italia osoittivat, ettei EMS:kään takaa vakaata kurssia, vaan siitäkin voidaan heittäytyä kellumaan, niin Suomen EMS-jäsenyyskään ei ilmeisesti enää toisi kovin paljon uskottavuutta jollekin markan valuuttakurssiputkelle”, mietti Markku Puntila 18. marraskuuta 1992.
”Meillä tulee markan korossa olemaan jatkuvasti devalvaatioriskilisä niin kauan kuin markkaa käytetään, ja oletan, että sitä ei millään kuviolla voida palauttaa lähimpien kymmenien vuosien aikana. EMU-jäsenyys on ainoa, joka voi tuoda meille normaalit reaalikorot”(Puntila).
Marraskuussa devalvoitiin Portugalin ja Islannin valuutat sekä Espanjan peseta toistamiseen. Ruotsi käytt Suomeen verrattuna kymmenkertaisen määrän tukiluottoja, mutta joutui päästämään kruununsa kellumaan 19. marraskuuta. Norja päätyi kellutukseen 10. joulukuuta.
Markan ja kruunun devalvoitumisen seurauksena Ranska vaati tammikuussa 1993 EY-komissiolta vastatoimia pohjoismaisten sahojen polkumyyntiä vastaaan. Ranska ehdotti tuontikiintiöitä. Kesällä 1993 Ranska puolestaan vaati sakkotulleja suomalaisille paperinviejille. ”Aika usein Suomessa kuvitellaan, että maailmalla ei huomata, mitä täällä tapahtuu”, professori Pertti Haaparanta huomautti 29. maaliskuuta 1993 Helsingin Sanomissa. ”Tämä on harhaluulo: markan devalvoituessa suomalainen metsäteollisuus on paperin ostajalle yhtä helppo saalis kuin kesy fasaani sotavoimien komentajalle.”
Kellutus oli hallitukselle vieras ja vastenmielinen asia. Markan devalvoituminen supisti lisää kotimaista kysyntää ja aiheutti siten konkursseja ja työttömyyttä. Poliittiset paineet kasvoivat. Hallituksessa uskottiin, että kilpailukuky oli saatu jo kuntoon devalvaatiolla.
Kellutusta vierasti myös teollisuus. ”Valuuttamarkkinat ovat Suomessa aivan liian ohuet, jotta markan kelllutus voisi jatkua pitkään”, TKL:n toimitusjohtaja Johannes Koroma huomautti 7. lokakuuta.
Kellutus oli hankalaa ja vastenmielsitä myös keskuspankille. Ensinnäkin pankissa pelättiin, että pienen valuutan kurssia on liian helppo mainpuloida. Muistissa oli perjantai 15. marraskuuta 1991, jolloin markka kellui.
Kellutuspäätöksen jälkeen markan arvo heikkeni 11-13 prosenttia ja pysyi melko vakaana vuoden lopulle saakka.
Pankkien ulkomainen lainansaanti vaikeutui vuoden 1993 alussa. Yrityksistä oli vastaavia viestejä tullut jo kuukausien ajan. Kansallispankin ulkomaisesta rahoituksesta valtaosa oli lyhytaikaisia. Yhdyspankille rahaa välittävien ulkomaisten pankkien määrä oli pudonnut vuodessa 300:sta 150:een. Sillä oli kuitenkin 10 miljardin markan puskuri sijoitettuna New Yorkissa.
Kun pankkien ulkomainen rahoitus rupesi lyhenemään 12 kuukaudesta kuuteen kuukauteen ja yhteen kuukauteen ja kahteen viikkoon ja sitten jopa melkein päiviin, niin kyllä siinä syntyi semmoinen katastrofitunnelma”, muistelee Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen. ”Pankit yrittivät kiskoa äkkiä sisään kotimaisten yritysten valuuttaluotot, ja niin ne maksettiin pois tilanteessa, jossa devlvoitumisprosentti oli 35-40. Siinä meni konkurssiin aivan terveitäkin yrityksiä.
Elokussa 1993 Suomen Pankin rahapolitiikasta vastaava johtokunnan jäsen Matti Vanhala arvosteli reippain sanakääntein 1980-luvun lopussa harjoitettua kiinteän valuuttakurssin politiikkaa, kun se ei ollut pystynyt estämään ylikuumenemista. ”Toivottavasti pääsemme kielenkäytössö eroon vakaan markan ja kiiteän valuuttakurssin identiteetistä”, Vanhala kirjoitti Helsingin Sanomissa 22.8.1993.
Lähdeaineisto Kustaa Hulkko – Jorma Pöysä Vakaa markka ISBN 951-796-144-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti