Syksyn 1985 sisäpoliittista uutisointia hallitsi SKP:n vähittäinen hajoamisprosessi. Kevään ylimääräisessä puoluekokouksessa puolueen johdon ja päättävät elimet totaalisesti miehittänyt aaltolainen enemmistö oli toistaiseksi epäröinyt lopullisten puhdistusten aloittamista. Niiden oli kuitenkin uhattu alkavan syksyllä. Aaltolaisten uhosta huolimatta ratkaisevien askeleiden ottamista näytti viime vaiheessa pidätelleen NKP:n kevään ja kesän mittaan käynnistämä ankara painostus, jolla se pyrki estämään SKP:n hajoamisen. Viime vaiheessa Moskovasta oli vedottu SDP:n ja Kepun johtoon. Niitä oli taivuteltu hillitsemään Aaltoa korostamalla SKP:n hajoamisprosessin tulevan heijastumaan maiden välisiin suhteisiin. Kun yhteydenotot olivat osoittautuneet tuloksettomiksi, Moskovassa oli jääty odottamaan.
Syksyn alkaessa Moskovassa lähdettiin liikkeelle uudelleen. SKP:n johto sai 13.9. NKP:ltä uuden kirjeen, jossa vedottiin puolueyhtenäisyyden puolesta. Sävyltään se oli kaikkia aiempia tiukempi, ja siinä varoitettiin selväsanaisesti lähtemästä seuraaviin eduskuntavaaleihin eri listoilta, koska sillä olisi ulkopoliittisia seurannaisvaikutuksia: ”Tämä heikentäisi huomattavasti presidentti Koiviston Neuvostoliiton kanssa ystävyyteen ja yhteistoimintaan suuntautuvan ulkopoliittisen kurssin perustamana olevien demokraattisten voimien asemaa. Sen tuloksena maahan muodostuisi itse asiassa uusi poliittisten voimien asetelma oikeiston hyväksi, joka väistämättä heijastuisi kielteisesti maan ulkopoliittiseen linjaan.” Samaan aikaan puolueen vähemmistön edustajat levittivät tietoa, että nämä asiat tulisivat nousemaan esille presidentti Koiviston edessä olevan Moskovan-vierailun aikana.
Heti kirjeen saavuttua puheenjohtaja Aalto kommentoi sitä kääntämällä todistelun päälaelleen: vähemmistön hajotustoiminta oli lakkautettava juuri sen vuoksi, että SKP voisi keskittyä hyvien naapurisuhteiden politiikan vaalimiseen ja kehittämiseen. Puolueen keskuskomitean pikaisesti matkaan lähtenyt vastaus lähinnä toisteli jo moneen kertaan julkituotuja enemmistön näkemyksiä riita-asiasta sekä sen halua kehittää hyviä suhteita suureen veljespuolueeseen.
Samana päivänä kun aaltolainen johto sai NKP:n kirjeen, se esitti vähemmistölle viisikohtaisen listan ehdoista, jotka täyttämällä vähemmistöläiset voisivat säilyttää jäsenyytensä puolueessa. Kysymyksessä oli eräänlainen ”ota tai jätä”-paperi, joka edellytti mukautumista kaikkiin enemmistön läpiajamiin päätöksiin sekä vähemmistön äänenkannattajan Tiedonantajan julkaisemisesta luopumista. Harkinta-aikaa vähemmistölle annettiin runsaat kolme viikkoa.
Taisto Sinisalo torjui Tiedonantajan lakkauttamisen suoralta kädeltä ja luonnehti muita ehtoja uhkavaatimuksiksi, jotka tähtäsivät vain SKP:n hajottamiseen.
NKP:n kirjeen olennainen sisältö vuodatettiin nopeasti julkisuuteen, missä nimenomaan viittaukset ulkopoliittisiin seuraamuksiin herättivät huomiota. Ymmärrettävästi Tiedonantajalla oli intressi vielä paisutella niitä puhumalla ”taantumusvoimien saamasta mahdollisuudesta hankkia revanssia” Suomen sodanjälkeisestä politiikasta ja siten ”vaarantaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys”. Mutta ei asiaa edes oikeistossa sivuutettu olankohautuksella. Uusi Suomi myönsi, että SKP:n katkeralla riidalla oli ”ulkopoliittisia kytkentöjä”, joskin korosti samalla, etteivät hyvän idänsuhteet olleet vain kommunistien varassa, koska kaikki merkittävät puolueet tukivat varauksetta noudatettua ulkopoliittista linjaa. Samaa painotti esimerkiksi Jarmo Virmavirta Turun Sanomissa tosin kritikoiden samalla terävästi aaltolaisia kommunisteja ja NKP:n varoitusten väheksymistä.
NKP:n kirjeen vuotaessa julkisuuteen Suomen poliittiset vaikuttajat kaartelivat sen kommentointia ja vetosivat siihen, että kysymyksessä oli kahden kommunistisen puolueen välinen asia. Yhden näennäisen neuvottelutilaisuuden jälkeen SKP erotti 13.10.1985 vähemmistön halussa olleet kahdeksan piirijärjestöä puolueesta. Viha puolin ja toisin oli tässä vaiheessa käsin kosketeltavaa ja uho sen mukaista. Vähemmistö ryhtyi kokoamaan rivejään. Lahdessa järjestettiin 20.10. suuri joukkotapaaminen, johon otti osaa runsaat 7000 eri puolilta maata saapunutta puolueen jäsentä. Pravda julisti Lahden kokousta tärkeäksi tapahtumaksi suomalaisten kommunistien ”elämässä”. Äärivasemmiston tie oli viemässä vääjäämättä kohti kahta erillistä puoluetta.
Kommunistien kiihtyvä hajoamisprosessi sai puolueet ajattelemaan jo vuoden 1987 eduskuntavaaleja ja niiden jälkeistä hallitusyhteistyötä. Aloitteentekijänä näyttää toimineen Kepu, Väyrynen ja puoluesihteeri Kääriäinen ryhtyivät neuvottelemaan RKP:n, liberaalien ja Kristillisen liiton johtohenkilöiden kanssa laajasta yhteistyösuunnitelmasta. Vaikuttaa siltä, että Kepun johdon operaatioiden ja näyttävän ulostulon taustalla olivat viime kädessä suurinta hallituskumppania kohtaan tunnetut epäluulot, jotka syksyn mittaan näyttivät vain lisääntyvän.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Epävarmuuden vuodet ISBN 978-951-1-20957-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti