Kevättalvella 1981 tavallinen virkamieskin alkoi havaita, ettei tasavallan presidentin kunto ollut enää entisellään. Syynä ei ollut yksinomaan ministeriöille annettu ohje, jonka mukaan kaikki tasavallan presidentille tarkoitetut listat oli kirjoitettava yksinomaan isoilla kirjaimilla, mikä tietysti saattoi kertoa ainoastaan näön heikkenemisestäkin. Ministeriöiden kansliapäälliköt, jotka osallistuivat viikoittain perjantaisin pidettäviin tasavallan presidentin istuntoihin, saattoivat niissä omakohtaisesti havaita, kuinka ennen niin jämerän ja täsmällisen puheenjohtajan kyky ja taito istuntojen johtamisessa ajoittain jyrkästi heikkeni.
Jonain perjantaina presidentti oli lähes entisellään, mutta sitten saattoi tapahtua, että hänen eteensä kerätyt esittelylistat tahtoivat mennä sekaisin eikä presidentti selvästikään aina havainnut, mitä asiaa kulloinkin hänelle oltiin esittelemässä. Pää- ja ulkoasiainministeri, jotka pöytäjärjestyksen mukaan istuivat presidentin kahden puolen, joutuivat silloin tuon tuostakin avustamaan häntä pysymään asioissa mukana.
Näiden omakohtaisten havaintojen pohjalta tulin siihen tulokseen, että ennen pitkää saattaisi syntyä tilanne, jossa tasavallan presidentin silminnähtävästi heikentynyt yleiskunta saattaisi johtaa sairauteen perustuvan pysyvän esteen toteamiseen. Ääneen tällaisesta mahdollisuudesta ei vielä keväällä 1981 valtioneuvoston piirissä juuri puhuttu.
Kun lakimiehet perinteisesti uusien ratkaisutilanteiden syntyessä kernaasti turvautuvat vanhoihin malleihin, pyysin vähin äänin oikeusministeriön kirjaajaa Liisa Rinnettä etsimään arkistosta käsiinsä ne asiakirjat, jotka liittyivät presidentti Kyösti Kallion ja presidentti Mannerheimin tapauksiin. Kalliohan oli 28.8.1940 saanut halvauskohtauksen, minkä jälkeen hän ei enää pystynyt osallistumaan hallitustoimiin. Hän oli kuitenkin jättänyt vasta 27. marraskuuta 1940 valtioneuvostolle kirjelmän, jossa hän totesi, että häntä kohdannut pitkäaikainen sairaus oli sellainen pysyvä este, josta hallitusmuodon 25 §:ssä mainitaan ja jonka sattuessa oli toimitettava uusi presidentin vaali.
Myös Mannerheimin eroilmoituksesta pääministeri J.K.Paasikivi oli jo pitkään odotellut, kun se vihdoin 4. maaliskuuta 1946 saapui valtioneuvostolle. Kirjelmä alkoi sanoin: ”Koska terveyteni jo pitemmän ajan on ollut horjuva ja erikoisesti viime syksyn kuluessa on huonontunut en enää, oheellisiin lääkärintodistuksiin viitaten, katso voivani hoitaa minulle uskottuja tasavallan presidentin tehtäväi.” Asia esiteltiin valtioneuvostolle jo samana päivänä ja samassa istunnossa esiteltiin myös ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle tasavallan presidentin vaalista vuonna 1946. Talletin molemmat asiakirjavihkot kaikessa hiljaisuudessa kirjoituspöytäni laatikkoon mahdollista myöhempää tarvetta varten.
Poliittisissa piireissä presidentti Kekkosen terveyden heikentyminen oli tietysti pantu tarkoin merkille, minkä vuoksi spekulaatiot edessä ehkä olevista presidentin vaaleista lähtivät kulissien takana täydellä voimalla käyntiin. Erityisen ongelmallinen tilanne lienee ollut Keskustapuolueelle, jonka piirissä oli kaksi kilpailevaa kandidaattia, Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen. Keskustapuolueen taktiikkaan ilmeisesti kuului, että ennen presidentti Kekkosen eroa onnistuttaisiin kaatamaan Mauno Koiviston hallitus ja vaalitilannetta varten maahan saataisiin keskustalainen pääministeri, jollaiseksi puolueen johto lienee kaavaillut Ahti Karjalaista.
Maalis-huhtikuun vaihteessa 1981 Kekkonen – ilmeisesti Keskustapuolueen johdon aloitteesta – esitti julkisuudessa niin voimakasta kritiikkiä pääministeri Mauno Koivistoa ja hänen johtamaansa hallitusta kohtaan, että vastaava tapahtuma joitakin vuosia aikaisemmin ilmeisesti olisi johtanut hallituksen eroon. Pääministeri Koivisto kuitenkin hallitsi tällä kertaa tilanteen erinomaisesti. Huhtikuun 6. päivänä antamassaan tv-haastattelussa hän yksiselitteisesti ilmoitti, ettei hänen johtamansa hallitus tulisi pyytämään eroa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Satuin näkemään ohjelman ja sanoin sen jälkeen lähipiirilleni, että panisivat päivämäärän muistiin, koska se käsitykseni mukaan merkitsi eräänlaista muutosta siihen asti noudatettuun valtiosääntökäytäntöön.
Valtiosääntöoikeuden oppikirjoissakin oli siihen asti aina esitetty, että hallituksen tuli Suomessa nauttia sekä eduskunnan että tasavallan presidentin luottamusta. Koivisto, joka todennäköisesti oli ennen esiintymistään neuvotellut asiasta myös oikeuskansleri Risto Leskisen kanssa, asettui nyt rohkeasti ja päättäväisesti puhtaan parlamentarismin kannalle: hallitus eroaisi vain, jos se saisi eduskunnalta epäluottamuslauseen. Saattaa vain kuvitella, millainen poliittinen kriisi Suomessa olisi syntynyt, jos tasavallan presidentin ja pääministerin vastakkaiset kannanotot olisi esitetty julkisuudessa muutamaa vuotta aikaisemmin, kun Kekkonen vielä oli täysissä voimissaan. Nyt tämä joutui taipumaan, Koivisto selviytyi tilanteesta voittajana, ja uusi valtiosäännön tulkinta näyttää tuona päivän tulleen voimaan.
Lähdeaineisto:
Kai Korte Ministerit menivät ja tulivat ISBN 951-20-4046-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti