Vaikka KGB oli suojelupoliisin päävastustaja venäläiset pyrkivät myös yhteistyöhön. Oli aitoakin viranomaiskontaktin tarvetta, mutta lisätavoitteena oli muuttaa valvonta siedettävämmäksi ja sitoa Ratakatu kontaktiverkostoon. KGB ei silti ryhtynyt ns. ystäväpalvelulle ominaisiin luottamusta lisääviin toimiin, kuten virallisesti ilmoittamaan henkilökuntaansa tai antamaan tietoja, joista olisi merkittävää hyötyä Suomelle. Ne kolme tai neljä Tehtaankadun tiedustelu-upseeria, joiden kanssa Supo asioi, eivät virallisesti esiintyneet KGB:n nimissä.
Jo 1950-luvulta Supo oli kontaktissa yleensä konsulin paikalla olleen KGB:n KR
-linjan edustajan kanssa. Paine kohosi Seppo Tiitisen tullessa päälliköksi. Nimitetyn vielä palvellessa viimeisiä aikojaan eduskunnassa Ahti Karjalainen sanoi erään ulkoasiainvaliokunnan kokouksen päätteeksi, että oli saanut tasavallan presidentiltä tehtäväkseen tutustuttaa hänet erääseen henkilöön. Tiitinen meni sovittuun aikaan iltapäiväkahville Karjalaisen kotiin Munkkiniemeen, jonne saapui myös englantilaisen lordin oloinen viiksekäs herrasmies. ”En tajunnut, että siinä oli kotiryssäjärjestelmän pääpalkinto”. Ilmeisesti aloitteen oli tehnyt juuri hän, KGB:n Helsingin –residentti Viktor Vladimirov, joka samassa virassa seitsemisen vuotta aikaisemmin vielä vältteli Armas Alhavaa. Nyt oli toinen aika ja Ratakadulle oli tulossa nuori isäntä, jonka kanssa sovittiin säännöllisistä mutta ”epävirallisista” tapaamisista. Varsinaiseen alaansa viitaten Vladimirov toivoi heti alkuun, että suojelupoliisilla olisi vahvat ja varmat näytöt asioissa, joihin se katsoi tarpeelliseksi puuttua.
Tiitinen ei ollut virassaan kahtakaan kuukautta, kun Vladimirov alkoi puhua, miten hyödyllistä olisi tavata Leningradin alueen KGB:n päällikkö. Rajantakainen virasto oli Supolle tuttu, mutta ei yhteistyötahona, vaan suorasukaisena ja tökerönä suomalaisten värvääjänä. Tuoreena oli tapaus, jossa Viipurin KGB:n päällikkö Juri Mihalilovits Smirnov asetti suomalaiselle rakennusarkkitehdille seitsemän kysymystä ja tehtävää. Viimeinen – ”tunnetteko ketään Suomen turvallisuuspoliisista?” – tuskin tähtäsi terveisten lähettämiseen hyville kollegoille.
Sieti siis empiä. Oli pelättävissä kontaktien käyttö tietojen lypsämiseen ja sisään tunkeutumiseen, ja täytyi ottaa huomioon, miten asia nähtäisiin lännessä. Toisaalta oli paha kieltäytyä, kun Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyö oli tekstinä kaikilla aloilla ja sisäministeri Eino Uusitalo vahvasti kehotti yhteyteen. Presidentti Kekkonen salli sen, mutta rajasi kontaktin epäviralliseksi.
Kun vieras saapui lokakuussa 1978, suojelupoliisi valmistautui huolella. Tiitinen sopi Tamminiemessä puitteet tarkasti: kyseessä oli epävirallinen yksityismatka, joka sallisi vieraan lomailla ja tutustua Suomeen. Myös keskustelu Ratakadulla olisi epävirallinen ja henkilökohtainen. Kaunistelua sikäli, että ohjelmassa oli sisäministerin tapaaminen ja muutenkin puitiin virka-asioita. Siltä varalta, että Kotkaan tulleet virolaiset tai muut loikkarit nousisivat esiin, presidentti muistutti ohjeestaan jo Arvo Pentille. ”Heitä ne takaisin, jos vain laillisia perusteita on suinkin esitettävissä” Suojelupoliisi voisi keskustella myös kansainvälisestä terrorismista ja lentokonekaappauksista sekä uskonnollisen kirjallisuuden salakuljetuksesta. Edelleen voitaisiin keskustella raja-asioista ja niihin liittyvästä tiedonkulusta. Aihepiirin oli aktivoinut keväinen tapaus: varhain aprillipäivän aamuna ruotsalainen Karl-Göran Wickenbergh lensi Immolan kentältä pienkoneella Käkisalmen lähelle ja takaisin, ilmeisesti noutaakseen jonkun. Venäläiset väittivät, että ilmatorjunta olisi helposti voinut ampua Piper Super Cupin alas, mutta hyvien naapurisuhteiden vuoksi niin ei tehty. Myöhemmin Mathias Rustin lento Punaiselle torille saakka avaa tilaa muillekin tulkinnoille.
Vieras, 63-vuotias kenraaliluutnantti Daniil Pavlovits Nosyrev, oli sikäläiseen virkatapaan alaisilleen julma itsevaltias, mutta altis ylemmilleen ja Leningradin puoluejohtajan luottomiehiä. Hänen alaansa oli armeijan valvonta ja sotilasvakoilu; hän palveli pahamaineisen Smersin riveissä.
Ratakadulla Nosyrev ilmaisi heti huolensa uskonnollisen kirjallisuuden tuonnista, joka kai arvioitiin helpoimmaksi teemaksi. Hän toivoi suojelupoliisin levittävän matkatoimistoihin ja muualle sanaa Neuvostoliiton tullimääräyksistä. Sen sijaan Suomen viranomaisia hävettänyt votkaturismi ei häntä häirinnyt, sellainen ”on luonnollista ja matkoihin liittyvää yleensäkin. Suomalaisilla ei ole syytä huoleen.”
Asiakysymyksiä tärkeämpää tuntui olevan henkilösuhteiden luominen, ikkunan avaaminen. Kevennykseksi kenraali murjoi lohilammikolla ja pöydän ääressä rasvaisia ratsuväen juttuja ja ammattilaissanontoja. Kotiin palattuaan Nosyrev kehui matkaansa Suomen pääkonsulille lokakuun vallankumouksen vastaanotolla Kivisaaren edustushuvilalla.
Jos joku päätteli, että Supon ja KGB:n suhteissa alkoi uusi seesteinen aika, ajatus meni pian uusiksi, kun esiin puhkesi Kemiran tietopalvelun päällikön Eila Helinin juttu. Suomen kannalta asia oli vakava: oli tarpeen säilyttää luotettavuus länsiyhteistyössä, jolla oli olennainen merkitys oman tieteen ja tekniikan kehityksessä. Tiitinen ilmoitti 30. tammikuuta 1979 Vladimiroville, että Kemira-operaation akuutin hoitajan lähetystösihteerin Sergei Sidorovin piti poistua Suomesta eikä hänen edeltäjänsäkään ole tervetullut. Sidorov oli X-linjan päällikkö Helsingissä, joten kyseessä oli korkea-arvoisin pakkolähtö sitten Akulovin.
KGB teki ainutlaatuisen liikkeen. Vain kolme päivää myöhemmin Vladimirovilla oli esittää Tiitiselle epävirallinen viesti, jossa ”Moskova” tunnusti vakoilun ja selitti sitä. Yleensä haavat kärsittiin hammasta purren, faktat kiistäen ja kostoa hautoen. Nyt Moskova pahoitteli, että ”neuvostoliittolainen oli ylittänyt toimivaltuutensa”.
Lähdeaineisto: Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisin historia ISBN 978-951-0-35243-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti