Ajojahti

Paavo Väyrynen nousi yllättäen Sorsan II hallituksen ulkoministeriksi toukokuussa 1977. Väyrynen oli huomattava poliittinen lupaus. Kekkosella oli taipumus kerätä ympärilleen nuoria, mutta pääasiassa ratkaisu johtui kuitenkin siitä, että hän halusi syrjäyttää minut, eikä Väyrysellä ollut mitään sitä vastaan. Väyrysellä on hyvin voimakas kunnianhimo, johon hän saattaa vielä kaatuakin. Hän valmisteli asemiaan korostamalla voimakkaasti kekkoslaisuuttaan tilanteissa, joissa presidentin ja minun välit olivat kireät, Ahti Karjalainen kirjoittaa kirjassaan Presidentin ministeri.

Tästä alkoi johdonmukainen ajojahti. Syyskuussa Uusi Polttopiste-lehti julkaisi kummallisen ja sekavan uutisen, joka oli laadittu haastattelun muotoon. Siitä sai sellaisen käsityksen, että olisin ryhtynyt julkisesti uhittelemaan. Jutun mukaan olisin sanonut haastattelussa, että Kekkonen ei voi erottaa minua eduskunnasta ja puhunut presidentin osuudesta Suomen Pankin varapääjohtajan nimittämisessä, jota olin juuri silloin valmistelemassa.

Jutun taustalla oli luultavasti Korpilammella tai eduskunnan käytävällä ohimennen käyty pikainen keskustelu minulle tuntemattoman nuorehkon miehen kanssa. Hän kysyi, oliko Suomen Pankin varapääjohtajan nimitysasia vielä kesken. Vastasin, että oli, ja että asia päätetään pankkivaltuusmiesten kokouksessa, joten presidentin kovistelusta siinä kysymyksessä ei ole kenellekään hyötyä. Selostin tilanteen Kekkoselle heti lähettämässäni vastauskirjeessä, vaikka tiesin luonnollisesti, että se oli turhaa työtä.

Molemmat lausunnot olivat niin päättömiä, että mitään sellaista en olisi voinut sanoa, jos olisin niistä jotakin sanonut. Koko juttu oli täysin perätön. Tarkoitus oli vain lisätä Kekkosen epäluuloa minua kohtaan. Se kyllä onnistui. Sain häneltä tukahdutettua raivoa tihkuvan kirjeen, jossa hän kommentoi myrkyllisesti lehden lausumaa hänen osuudestaan eduskuntatyöni päättymiseen: ”Eroamisesi kanssa eduskunnasta ei minulla ole mitään tekemistä. Minulle riittää, että oli aikoinani Sinua läpiajamassa eduskuntaan.”

Politiikan tekeminen alkoi muistuttaa 1950-luvun Kekkos-vihan ilmapiiriä. Kevätkaudella 1978 eduskunnassa kierteli poliittisia häväistyskirjoituksia, jotka kävivät sanoja säästämättä minun kimppuuni. Esimerkiksi 8.3.1978 päivätty keskustapuolueen eduskuntaryhmän jäsenille osoitettu Pertti Luostarisen muistion ulkopoliittisen ilmeen puhdistuksesta lasketteli näin:

”Tohtori Karjalaisen ja hänen tukimiestensä vahingollinen ulkopoliittinen ja sisäpoliittinen vaikutus on eristettävä keskustapuolueen sisäisin toimin. Tohtorin toimintaa on tarkkailtu vuosien ajan. Hänen asemastaan johtuen ja säästäen keskustapuolueen imagea Karjalaisen vaarallisten törmäyksien kohdalla, ei hänen touhuiluunsa ole haluttu julkisesti tarttua.”
”Kenelläkään ei liene epäselvää, että tohtori Karjalainen on pantu politiikan roskalaatikkoon. Ja kaikille on varmasti selvää se, ettei ketään panna sinne ilman pakottavia syitä. Kysymys ei ole poliittisesta juonittelusta, vaan virheiden painavuudesta.”

Muistiossa minua syytetään presidentin avoimesta lyömisestä, ulkopoliittisista virheistä, puoluevaltuuskunnan harhauttamisesta ja silmittömästä vallanhalusta. Siinä vakuutettiin, että minua ei ikinä nimitetä Suomen Pankin varapääjohtajaksi, ministeriksi tai mihinkään vastaavaan tehtävään, ja itse asiassa oli epäselvää, voinko säilyttää edes silloisen virkani pankissa. ”Hajottajia täytyy kohdella hajottajina.”

Lähdeaineisto: Ahti Karjalainen – Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-08892-0