Mäenrinteessä tien varressa kasvava jättiläismäinen valtakuusi näkyy kauas. Sen oksat ovat pitkät ja kyhmyiset; neulaset yhä terveen tummanvihreät; latva myrskyjen moneen kertaan murtama ja haaroittama, mutta vielä tuuhea ja elinvoimainen. Vankat kuhmuraiset juurensa se on työntänyt syvälle kiviseen maaperään. Väkevätkään tuulet eivät aikoihin ole pystyneet kuusta uhkaamaan. Ikikuusen vahvojen oksien alla on moni kulkija saanut suojan sateelta ja rajusäältä. Se on merkkipuu maisemassa niin kauas kuin silmä kantaa ja on ollut niin kauan kuin kukaan muistaa. Sukupolvi toisensa jälkeen on tottunut pitämään jättikuusta ajattomana, melkein ikuisena.
Mutta kuusi hallitsee valta-asemaansa yksin. Sen oksat ovat antaneet suojan, mutta samalla vieneet varjollaan uusilta taimilta valon. Ikikuusi ei siedä lähellään elinvoimaisia nuoria puita. Kasvua yrittäneet ovat joko näivettyneet tai kehittyneet rujoiksi vänkyröiksi. Jotkut suojanhakijat ovat käyttäneet väärin isännän vieraanvaraisuutta. Varis on katkaissut sen latvakerkän ja ohikulkijat ovat armotta taittaneet oksia niin ylhäältä kuin ovat ylettyneet. Vuosikymmenien mittaan on ikikuusi hankkinut myös sekalaisen loisten ja päällysvieraitten seurakunnan. Vahingollinen karvejäkälä, saastuneessa ilmassa, levittäytyy sen oksille.
Ja vihdoin ikikuusikin lahoo. Maannousema tekee katalaa työtään sen komeassa tyvirungossa. Ulospäin ei vielä mitään näy, kuusi vaikuttaa yhtä jättimäiseltä ja voittamattomalta kuin aina ennenkin. Mutta tyvi on jo laho ja muurahaisten kavertama. Totuuden hetki on koittava aikanaan. Se tulee hitaasti, mutta vääjäämättä. Se saapuu kenties jo seuraavan syysmyrskyn myötä.
Seurasin Urho Kekkosta läheltä mutta silti riittävän etäisyyden päästä hänen viisi viimeistä presidenttivuottaan, ensin ulkoministerinä, sitten alivaltiosihteerinä ulkoasiainministeriössä. Näin ikikuusen vanhenevan, lahoavankin.
Kekkonen pestasi minut poliittisten asioiden alivaltiosihteeriksi keväällä 1977, siis vaiheessa, jolloin Suomen politiikan pinnan alla kävi näkymätön kuohu. Kekkonen oli pyydetty sosiaalidemokraatit kärkeen ehättäen, ehdokkaaksi taas seuraaviin presidentinvaaleihin. Hän oli suostunut. Mutta silti seuraajaa jo juoniteltiin vanhan isännän saappaisiin astumaan. Totta kai ovela äijä tämän arvasi ja myös tiesi; sanankantajia riitti. Mutta Suomen ulkopolitiikasta Kekkonen kantoi henkilökohtaisen vastuun kuten ennenkin, ehkä entistäkin huolekkaampana. Käsikassaran, ulkoasiainhallinnon piti olla käyttökunnossa. Siellä hän ongelmia vähiten kaipasi. Keskeiset virkapaikat piti miehittää henkilöillä, joihin presidentti luotti.
Niinpä tapahtui se kummajainen, että Korhonen, jota neukut vieroksuivat ja jonka uusi ulkoministeri Paavo Väyrynen oli kammennut syrjään presidenttitieltään, sijoitettiin ministeriöön avainpaikalle Kekkosen luottamushenkilöksi. Aikaisemmin presidentti oli pitänyt suoraa yhteyttä poliittisen osaston päällikköön, ohi hallitusten mukana vaihtuvien ulkoministerien. Nyt kytkös kulki alivaltiosihteeriin.
Vanhetessaan Urho Kekkonen tuli entistä riippuvaisemmaksi lähipiiristään. Liehittelijälauma sakeni. Äkkipikainen, joskus arvaamatonkin oli presidentti aina ollut, myös pitkävihainen. Nyt nuo piirteet korostuivat entisestään. Ympärillä liehuivat juonittelijat, mielistelijät ja muut perässähiihtäjät vaistosivat tilaisuutensa. Kilpailu siitä, kenen hallussa kulloinkin olisi päämiehen silmä ja korva, kiihtyi entisestään.
Kuva, että UKK on yhä alttiimpi ulkoisille vaikutuksille ja päähänpistoille vahvistuu, kirjoitin päiväkirjaani harmistuneena presidentin vuoden 1979 uudenvuodenpuheen sekavista valmisteluista. Niissä mylläsi UM:n miesten Arvo Rytkösen, Paavo Rantasen ja minun lisäksi pari ulkopuolista ”asiantuntijaa” ynnä kaikkeen sekaantuvana päällepäsmärinä kansliapäällikkö Perttunen. Vanha mies oli ympärillään pyörijöiden keskellä yksin. Eipä juuri enää löytynyt samanikäisiä luotettuja ystäviä, joiden Kekkosen ei tarvinnut pelätä juonittelevan hänen selkänsä takana ja joiden kanssa hän oli aikaisemmin saattanut tuulettaa ajatuksiaan. Ennen muuta puuttui yleisuskottu, kaiken jakava keskustelukumppani. Sellainen oli ollut Sylvi Kekkonen. Säälittävää ja traagista oli seurata sivusta, millaisen aukon puolison poismeno oli jättänyt presidentin elämään. Aukko vain laajeni presidentin ikääntyessä. Luotettua kriitikkoystävää, kannustajaa ja jarrumiestäkin olisi Kekkonen juuri 1970-luvun loppuvuosina tarvinnut.
Vanhetessaan Kekkonen pillastui entistä herkemmin itseensä kohdistuvasta arvostelusta kotimaassa tai ulkomailla. Päämiehen mielialat niin ikään ailahtelivat erilaisten vaivojen tai vaikkapa vaihtuvan kalaonnen tai hiihtosään mukaan.
Lähdeaineisto: Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti