Vastoinkäymisiä

Stig H. Hästö on teollisuusmies, vuorineuvos ja työmarkkinavaikuttaja. Kirjassaan Vuodet vierivät ja pilvet haihtuvat Stig H. Hästö kertoo öljykriisistä ja sen vaikutuksista näin: Nyt jälkeenpäin ei ole perin vaikeaa tehdä yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä tapahtui 1974 ja mitä se vaikutti yhtiön asemaan. Sitä vaikeampaa oli silloin, vuoden 1974 alussa ennustaa, että juuri alkaneen vuoden aikana joutuisimme kohtaamaan yhtaikaisesti vaikeuksia, joiden vaikutus kehitykseen olisi melkoinen.

En tunne ketään sellaista teollisuusmiestä, joka vuoden 1974 alussa olisi pystynyt ennustamaan, että jo ennen tuon vuoden päättymistä talouselämämme joutuisi tekemisiin sellaisen taantuman kanssa, jonka seuraukset sille itselleen sekä myös koko kansantaloudelle olisivat arvaamattomat. Olinhan tosin vuoden 1973 toisen puoliskon aikana kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto oli varoittanut siitä, että öljyn hinnat saattaisivat lähteä nousuun ja saada aikaan odottamattomia häiriöitä maailmantaloudelle.

Finlaysonin johtoryhmä keskittyi kesällä 1973 suoritettavan fuusion edellyttämiin yhtiön rakenteiden ja organisaation suunnitteluun. Tätä tehdessään se joutui vaiheeseen, joka äkillisyydessään ja vakavuudessaan oli ennen kokematon. Puuvillan maailmanmarkkinat olivat menneinä vuosina liikkuneet alueella 28-32 dollaricentiä naulalta. Kesäkuukausien aikana ne lähtivät jyrkkään ja huolestuttavaan nousuun. Meillä oli edulliseen hintaan ostettua raaka-ainetta lähes vuoden loppuun saakka. Jos hintojen nousu jatkuisi nykyisellä tavalla, saattaisimme ajautua hankalaan tilanteeseen. Puuvillateollisuutemme oli useamman vuoden ajan ostanut puuvillaraaka-aineensa ns. standardilaadut Neuvostoliitosta. Kun lännestä tapahtuvat ostot yleensä voitiin hoitaa teleksillä muutamassa tunnissa, olivat Neuvostoliiton kanssa käytävät raaka-aineneuvottelut vuosien mittaan kehittyneet tietynmuotoisiksi, perusteelliseksi, Moskovassa käytäviksi keskusteluiksi. Sekä menettelytavoissa että neuvottelujen ajankohdassa oli opittu noudattamaan totuttuja muotoja. Omien viranomaistemme kannalta oli tärkeää bilateriaalista kauppavaihtoamme ajatellen, että ostamme puuvillaan Neuvostoliitosta niin paljon kuin mahdollista. Me teollisuusmiehet olimme tyytyväisiä venäläisiin laatuihin, säntillisesti hoidettuihin toimituksiin ja menettelyyn ylipäätänsä.

Omat viranomaisemme eivät mielellään nähneet, että poikkeaisimme kauppasopimuksesta ja supistaisimme vuoden 1974 venäläisen puuvillan kiintiötä aikaisemmasta. Bilateraalista kaupankäyntiämme ajatellen ymmärsimme hyvin viranomaisten kannanoton ja olimme periaatteessa valmiit omalta osaltamme myötävaikuttamaan seuraavan vuoden Neuvostoliiton kanssa käytävän kaupan tasapainottamiseen.

Kaksi asiaa olivat tärkeitä: Neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa olisi pyrittävä varhentamaan niin paljon kuin mahdollista. Toiseksi omilta viranomaisilta olisi saatava vakuutus siitä, että mahdolliset menetykset korvattaisiin meille, jos kävisi niin, että sellaisia oli syntynyt totutun neuvottelujärjestelmän jäykkyyden vuoksi. Venäläinen neuvotteluosapuoli ei pitänyt kiirettä. Sen oli syytä odottaa, että olisimme uskollisia jo totutulle bilateraaliselle kaupankäynnille. Se ei menettäisi mitään jos neuvottelut käytäisiin samoihin aikoihin kuin ennenkin. Meille se sitä vastoin merkitsi suuren riskin ottamista.

Maailmanmarkkinoilla hintanoteeraukset olivat jo nousseet yli tason 70 dollaricentiä naulalta – kaksinkertainen hinta verrattuna edellisen kevään hintoihin – kun omille viranomaisillekin valkeni, että tilanne voisi muodostua katastrofaaliseksi kotimaiselle puuvillateollisuudelle. Kuitenkaan meille ei koskaan annettu vapaita käsiä puuvillanhankinnassa, vaan päinvastoin epämääräisillä lausunnoilla pidettiin yllä jonkinlaista toivoa siitä, että tuontikaupparahasto voisi kompensoida kohtalokkaaksi osoittautuneesta neuvottelujärjestelmästä aiheutuneet menetykset.

Neuvottelut pääsivät Moskovassa käyntiin vasta vuoden lopulla. Erik Antell teki parhaansa, mutta odotetusti tulos oli lähinnä katastrofaalinen. Onneksi Antell sai venäläiset tyytymään siihen, että epävarmassa tilanteessa sovittiin vain puolen vuoden tarpeen tyydyttämisestä.
Suoritimme vuosien 1973-74 vaihteessa Finlaysonilla tarkistuslaskelman, joka osoitti, että tekstiiliryhmämme hinnankorotustarve oli heti vuoden alusta 51 %, jos tavoitteena oli kohtuullinen kannattavuus. Näin suurta hinnantarkistusta viranomaisemme eivät koskaan hyväksyisi.

Uusia huolia oli tulossa. Vuoden 1974 kevättä ei vielä ollut jatkunut pitkään, kun Tampereen koskinaapurimme Tampella, joka Lapinniemen Puuvillatehtaan välityksellä oli PMK:n jäsen, antoi ymmärtää, ettei yhtiö enää pitänyt mielekkäänä jatkaa yhteistyötä PMK:n kanssa. Finlaysonin ja Porin Puuvillan fuusion jälkeen Barkerin PMK:n jäsenyyden lakattua edusti Finlayson 90 osuutta PMK:ssa. Tampellan kanta oli siis hyvin ymmärrettävissä. Nyt ryhdyttiin oitis suunnittelemaan PMK:n asteittaista purkamista hyvässä yhteisymmärryksessä.

Yhtiöiden pienempiä sektoreita oli helpompi ohjailla tuon kohtalokkaan vuoden 1974 aikana. Pulmat keskittyivät kokonaan tekstiiliryhmään, joka oli suuri käsittäen usealla eri paikkakunnalla sijaitsevia laitoksia. Se oli muuntumisprosessissa ja sitä ohjasi uusi johto, jonka tehtävänä olisi myös hoitaa PMK:n lakkauttamisen jälkeen syntyvä uusi tilanne.

Vuoden 1977 budjetti ei pitänyt alkuunkaan. Korjatut ennusteetkin olivat aivan päin seiniä. Vasta 1977 todella tiesimme, mitä syvälle sukeltaminen on.

Lähdeaineisto:
Stig H Hästö: Vuodet vierivät, pilvet haihtuvat ISBN 951-0-14686-2