lauantai 7. elokuuta 2010
Hallamasta ja muusta vallankäytöstä
Keijo Korhonen kirjoittaa kirjassaan Sattumakorpraali, että hänen kuulemansa mukaan Kekkonen tutustui Hallaman pariskuntaan, suurlähettiläs Jaakko Hallamaan ja rouva Anita Hallamaan, lähemmin vasta vuoden 1969 tienoilla. Siitä lähtien he kuuluivat Kekkosen liehittelijäjoukossa ainutlaatuiseen kastiin.
Jaakko Hallama oli tuolloin jo asiallisesti katsoen invalidi. Hänen puheestaan oli lähipiiriin kuulumattoman melkein mahdoton saada selvää. Missä muussa maassa tahansa hänet olisi siirretty eläkkeelle; mitäpä tekemistä on diplomaatilla, joka ei kykene keskustelemaan millään kielellä. Mutta presidentti nimitti hänet tärkeille suurlähettiläänpaikoille Kööpenhaminaan ja Moskovaan. Suurlähettiläänä, viimeksi Moskovassa, Hallama palveli vielä pitkälle 80-luvulle.
Olin ulkoministeri, kun presidentin hermokirurgi professori Erkki Kivalo joskus helmikuun alussa 1977 pyysi minua hoitamaan Hallaman pois Moskovasta. Kivalo totesi Hallaman olevan parantumattomasti sairas ja sanoi myös Kekkosen toivovan siirtoa. Viikkoa myöhemmin sain tilaisuuden yrittää. Päämies kysyi kahden kesken: - Mikä on Hallaman kunto? Vastasin: Hallama on sairas. Hänet on siirrettävä Moskovasta eläkkeelle. Kekkonen tuumaili, että ehkä Hallamaa sittenkin vielä voitaisiin käyttää helpossa paikassa, vaikkapa Haagissa suurlähettiläänä.
Keveät olivat ulkoministerin kantapäät Hallamaa siirtämään. Ja keveiksi ne jäivät Kekkoseltakin. Kuten myös Kivalo oli minulle sanonut, oli siirtoa jarruttamassa meitä kaikkia mahtavampi voima: suurlähettiläänrouva Anita Hallama.
Jaakko Hallaman älyä ja muuta lahjakkuutta ei neurologisperäinen puhe invaliditeetti vähentänyt. Hänen henkiset kykynsä olivat kiistattomat. Niitä hän käytti tiiviiseen yksityiskirjeenvaihtoon tasavallan presidentin kanssa. Viran edellyttämään tavanomaiseen raportointiin ulkoministeriölle ei suurlähettiläs kaikistellen vaivaantunut. Osan kirjeistä Kekkonen näyttää säilyttäneen, osa varmaan on liian yksityisluonteisina hävitetty.
Ministeriössä ymmärrettiin, että Hallama ei tyytynyt vain analysoimaan asemamaansa politiikkaa tasavallan presidentille. Ulkomaan asemapaikoistaan käsin ja vaikutusvaltaansa Kekkoseen hyödyntäen hän pyrki laajamittaisesti valvomaan Suomen koko ulkoasiainhallintoa. Hallamalla oli vihamiehensä ja suosikkinsa, eikä hän mielipiteitään presidentiltä salannut. Hallama kykeni myös teeskentelemään ystävyyttä ja pistämään puukon selkään, kun tilaisuus tuli.
Hallaman vihoihin oli vaarallista joutua. Presidentin suosikki saattoi käytännössä katkaista ulkoasiainhallinnon virkamiehen uran, olipa siihen asiallista aihetta tai ei. Mutta Hallaman ystävyys avasi nuorellekin virkamiehelle laveat ladut. Joskut osasivat tätä mahdollisuutta hyödyntää. Taitavampiin Hallaman suojatteihin kuului silloinen nuori virkamies Arto Mansala, sittemmin komean uran ulkoministeriössä tehnyt. Mansala oli mielistelijä. Hän oli hyvissä suhteissa kaikkiin, puhui tavalla, jonka hän arveli kulloistakin puhekumppania miellyttävän, oli olevinaan jokaisen työtoverin ystävä. Hän oli perillä kaikesta, levitti juoruja, nautti niistä ja puhui selän takana pahaa lähes jokaisesta. Suoraan Kekkoselle hän ei voinut kirjoittaa. Mutta hän tiesi Hallaman välittävän sanaa päämiehelle, kuin vain sain suosikiltaan aineistoa.
Jaakko ja Anita Hallama muodostivat työparin jo pelkästään Jaakko Hallaman invaliditeetin takia. Anita Hallamaasta voi ainakin sen sanoa, että hän ei missään tilanteessa suostunut jäämään kenenkään varjoon. Hän oli edustavan ja vaikuttavan näköinen, voimakkaan kaunispiirteinen, tummatukkainen nainen. Hän oli määrätietoinen, vallanhimoinen ja kiivasluonteinen, suuttuessaan pelottava ilmestys. Anita Hallaman vihoihin ei kannattanut joutua – jo pelkästään sen takia, että hänellä oli erikoislaatuinen suhde tasavallan päämieheen. Suhde oli todella erikoisluonteinen. Presidentin ensimmäinen adjutantti Urpo Levo kertoi minulle, että rouva Sylvi Kekkonen tiesi ja hyväksyi miehensä kaikki toimet, mukaan luettuna suhteen rouva Hallamaan.
Erikoisluonteiseksi Urho Kekkosen ja Anita Hallamaan suhteen teki myös se, että rouva Hallama ei pyrkinyt asemaansa mitenkään peittelemään, ei julkisuudessa eikä omassa perhepiirissään. Rouva Hallama oli mukana eräällä Kekkosen matkalla Neuvostoliiton kaukaisimpiin kolkkiin, vaikka suurlähettiläs Hallama jäi Moskovaan. Kun Anita Hallama saapui Helsinkiin, hän vaati, että Linnan auto oli häntä vastassa ja käytettävissään vierailun aikana. Tämä palvelu kuului hänelle tasavallan presidentin ystävänä, rouva kertoi.
Anita Hallama piti tarkkaa huolta siitä, keitä hänen johtamaansa suurlähetystöön virkamiehiksi ja muiksi työntekijöiksi nimitettiin. Ministeriössä herätti huomiota se, että naimattomilla virkamiehillä näytti olevan etusija Moskovaan väkeä valittaessa. Suurlähetystössä työskenteli vuosien mittaan useita naimattomia nuoriamiehiä, joukon jatkona peräti Kööpenhaminasta asti hankittu hovimestari, joka niin ikään oli perheetön. Arto Mansala, joka ei avioitunut, sopi hyvin tähän toveripiiriin.
Naisten oikuttelut ja juonittelut saattoivat suljetussa yhteisössä aiheuttaa melkoisia seurauksia. Joukko suurlähettiläskokoukseen osallistuneita ministeriön rouvia odotteli sateisena elokuun iltana Smolnan edessä takseja. Yksi lopulta saapui. Rouva Hallama oli asemansa oikeutuksella siihen työntymässä, kun nuorempi suurlähettilään rouva uskalsi huomauttaa ”Anteeksi, tämä on minun tilausnumeroni” ja otti ajoneuvon. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Rouvan mies siirrettiin tuota pikaa keskieurooppalaiselta asemapaikaltaan, jossa perhe oli ehtinyt vasta lyhyen ajan olla, kauas eteläamerikkalaiseen maahan, vaikka suurlähettiläs ei tainnut espanjan alkeitakaan.
Lähdeaineisto:
Keijo Korhonen: Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti