maanantai 30. huhtikuuta 2012

Matka Belgradiin




Lento Belgradiin taittui Finnairin siviilikoneella. Henkilökunnassa oli vain miehiä. Riskit olivat tiedossa: jokin provokaatio voisi päätää lentomme. Emme kuitenkaan päässeet suoraan Jugoslavian ilmatilaan, vaan kiertelimme tunnin Unkarin eteläosissa. Osa tiimistä nukkui, osa tiirotteli Jugoslavian puolelle. Syyksi viiveeseen ilmoitettiin ”aktiivinen ilmatoiminta”. Sitten tuli laskeutumislupa, ja herättelin nukahtaneen presidentin.

Laskeuduimme autiolle Belgradin kansainväliselle lentokentälle viiden aikaan. Astuimme huikasievaan helteeseen. Vastassa oli Ahtisaaren vanha tuttu, ulkoministeri Jovanovic, joka hymyili puristessaan kättämme. Muut vastaanottajat olivat kivikasvoisia. Tämän jälkeen presidentti käveli jo paikalle ehtineen Tsernomyrdinin luo. Neuvottelijat antoivat ympäriåyöreitä lausuntoja paikalle saapuneelle noin sadan hengen toimittajaryhmälle. Aikaa ei ollut hukattavissa, joten lähdimme tuota pikaa autoletkoisa kiitämään Belgradin läpi presidentti Slobodan Milosevicin luo. Kaupungissa näkyivät pommitusten jäljet, tarkat ohjusiskut olivat tuhonneet hallintorakennuksia keskellä kaupunkia.

Menossa oli NATO:n pommitusten 72. päivä. Valtuuskunnat tervehtivät Jugoslavian presidentin virka-asunnon sisäpuolella presidentti Slobodan Milosevicia. Siinä hän oli, aikamme diktaattori, levollisena, siistin harmahtavaan pukuun pukeutuneena. Mieleen tuli kuka tahansa keskuspankkijohtaja, ei niinkään kommunistinen puoluepamppu. Mielikuva vahvistui keskustelujen aikana. Numerot tulivat kuin apteekin hyllyltä. Hyvä englanin kieli.

Siirryimme saman tien neuvotteluhuoneeseen. Kuvaajat ampaisivat sisään. Tilaisuuden alku oli sen verrana avoin, mikä oli mielestäni hyvä enne. Siinä me istuimme Suomen ja Venäjän valtuuskunnat ikään kuin yhtenä valtuuskuntana. Erikoinen, mutta samalla hieno tilanne. Nyt vain tuli toivoa, että emme alkaisi puhua eri asioista. Toisella puolella pöytää oli Jugoslavian valtuuskunta, presidentin lähipiiri, Serbian presidentti Milosevic, ulkoministeri Jovanovic, asevoimien apulaiskomenttaja, presidentin neuvonantaja sekä teknisiä avustajia (joista osa oli turvapalvelun edustajia kuten myöhemmin saimme tietää).

Tasan kello kuusi Ahtisaari pikimmittä puheitta ilmoitti, ett olemme tulleet kertomaan, miten tästä tilanteesta päästäisiin pois. Hän korosti, että mukanamme on yhteinen kanta, jota on hiottu viikkoja. Tsernomyrdin nyökytteli. Tämän jälkeen Ahtisaari luki paperin. Kello lähestyi seitsemää. Milosevic oli rauhallinen kuin viilipytty, seikka joka oli mielestäni hyvä enne. Hän esitti kysymyksen, voidaanko joistakin yksityiskohdista keskustella. Ahtisaari sanoi, että voitte esittää kysymyksiä, mutta tekstiä ei voida muuttaa. - Tämä on paras tarjous, jonka voitte saada. Jatkossa olisi vain huonompia tarjouksia.

Milosevic esitti kysymyksen, jossa paistoi kiukku, jopa tyytymättömyys. Olin laskenut, että hänellä oli menossa kymmenes tupakka. Ahtisaari vastaili rauhallisesti, paperin punkteissa pitäytyen. Milosevic osallistui keskusteluun pitämällä hieman yllättäen lyhyen saarnaan Kosovon albanien vapautusrintaman raakuuksista. ”Ne ova rikollisia kaikki läpeensä. Huumekauppiaita ja bordellin pitäjiä. UCK on syöpä, joka on leikattava irti, muutoin se tappaa koko ruumiin.” Tunnelma kiristyi, mutta Ahtisaari käytti taitavasti Milosevicia ymmärtävän repliikin. ”Ei saisi antaan syntyä valtatyhjiöitä. Kansallisen voiman on oltava kykenevä riisumaan myös UCK:n sotilaat aseista. Suomalaisia en lähetä, ellei kansainvälisen yhtymän ytimessä oles kokeneita maita. En jätä poikiamme niiden kynsiin.” Milosevicin silmat välähtivät. Tätä puhetta hän halusi kuulla.

Kello lähestyi kahdeksaa. NATO oli ilmoittanut, että Finnairin koneen on poistuttava kentältä ennen puoli yhdeksää, mikäli aiomme Jugoslavian ulkopuolella. Kysyin presidentiltä, mitä tehdään. ”Jäädään tänne”. Näin annoimme Finnairille luvan poistua maasta yöksi Budabestiin ilman valtuuskuntaa. Me jäisimme Belgradiin, vaikka emme tienneet, missä aikoisimme yöpyä. Emme olleet tehneet mitään varauksia. Suurlähetystö oli suljettu. Vain Ruotsin asianhoitaja oli paikalla. Milosevic kysyi, haluaisiko presidentt aterioidan hänen kanssaan. Ahtisaari totesi tylysti, että ”olisi parempi, että te tutustuisitte paperiimme yksityiskohtaisesti”. Milosevic nyökkäsi. Samalla hän tarjosi vierataloaan Ahtisaarelle yöpymistä vrten. Presidentti hyväksyi tarjouksen oitis.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Tehtävä Belgradissa



Serbian ja sitten Jugoslavian liittotasavallan presidentti Slobodan ilosevic on Balkanin niemimaan näkyvin poliitikko. Hänen aikaansaannoksistaan on kirjoitettu lehdistössä kilometrikaupalla. Milosevic on käynyt sotaa tai kahakoinut lähes kaikkien naapuriensa kanssa. Hän ja hänen käskyläisensä Bosniaa ja Kroatiaa myöten ovat suorittaneet äärimmäisen brutaaleja etnisiä puhdistuksia, suoranaista kansanmurhaa, koko viime vuosikymmenen.

Milosevic päätteli jo 1980- ja 1990-luvun vaihteessa, että kylmän sodan aikana vakiintunut suurvaltasuhteideen aikakausi olisi peruuttamattomasti ohi, kun toista suurvaltaa ei enää olisi. Koska viimeisenkin suurvallan ja koko läntisen maailman kyky ja halu käyttää voimaa on ainakin ajallisesti melko rajallinen, Milosevic luuli, että hänellä olisi nyt entistä enemmän tilaa operoida omalla alueellaan. Kim II Sungin ja Saddam Hussseinin tapaan hän erehtyi.

Milosevic erehtyi myös vuonna 1991, jolloin hän yritti luoda lämpimät suhteet Neuvostoliitton puolutusministeriin Dmitri Jazoviin. Tämä osallistui sitten Gorbatsovia vastaan suunnattuun vallankaappausyritykseen. Milosevic itsekin kannatti tätä yritystä, eikä Jeltsin varmistakaan antanut sitä hänelle anteeksi.

Se, että Milosevic niin sumeilematta tarttui väkivaltaan, ei ollut yllätys. Balkanin historia on sodan ja verenvuodatuksen historiaa. Balkan on aina ollut jonkin tai joidenkin voimakkaampien valtioiden miehitysvallan ikeessä. Rooman legioonat, ottomaanien janitsaarit, Itävallan a Venäjän keisarit, Mussolinin Italia, Saksan SS-divisioonat ja Neuvostoliitto ovat pitäneet Balkania tai sen osia suoraan vallassaan tai ainakin pyrkineet voimallisesti sekaantumaan sen asioihin. Ihmishenki ei ole ollut kallis Milosevicin elinpiirissä.

Ellei Milosevic olisi aiheuttanut niin paljon kärsimyst ja tuhoa, häntä voisi melkein sääliä. Hän on kärsinyt tappion jokaikisessä aloittamassaan sodassa, ja hänen unelmiensa Suur-Serbia on kutistunut koko ajan. Jäljellä on enää Serbian ja Montenegron liitto, jossa Kosovo on muodollisesti Serbiaan kuuluva itsehallintoalue. Milosevic saattaa pian menettää tämänkin vähän, kun halu erota liitosta kasvaa Montenegrossa viikko viikolta.

Kosovon rauhanprosessi, jossa näyttelin yhtä pääosista, kesti melko lyhyen ajan – kahdeksan viikkoa. Se oli kuitenkin erittäin intensiivistä aikaa, eikä yrityksen onnistumisesta ollut suurtakaan toivoa. Itse en uskonut eivätkä luullakseni kumppanini, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Strobe Talbot ja presidentti Boris Jeltsinin erityisavustaja Viktor Tsernomyrdin, uskoneet onnelliseen loppuun ennen kuin aivan viime hetkellä.

Prosessi, jota Martti Ahtisaari kuvaa kirjassaan, on suuressa määrin sisäpiirin kertomus tapahtuneesta. Ahtisaari korostaa, että esitetyt ajatukset, johtopäätökset ja arviot ovat hnen omiaan ja hän on yksin niistä vastuussa.

Presidenttikauden jälkeen minulla on ollut melko runsaasti kansainvälisiä tehtäviä. Keväällä ja kesällä minut pyydettiin tutkimaan EU:n Itävaltaa vastaan suuntaamia toimenpiteitä. Kesän olen kuitenkin ollut toipilaana kesäkun lopulla suoritetun polvileikkauksen jälkeen, joten minulla on ollut aikaa viimeistellä kirjaani.

Toivon hartaasti, että kaikesta huolimatta kosovolaiset pääsevät pian nauttimaan normaalista elämästä. He kaikki, niin Kosovossa koko ajan asuneet kuin pakolaisiksi ja asunnottomaksi joutuneet, ovat sen ansainneet. Sotaa ja raakuutta on kestänyt jo tarpeeksi, olisi jo aika antaa kosovolaisille tilaisuus näyttää osaamistaan. Olisi vastenmielistä ajatella, että kesäkuusta 1999 alkanut rauhakausi olikin nopeasti ohimennyt välivaihe Kosovon historiassa.

Lähdeaineisto: Martti Ahtisaari Tehtävä Belgradissa ISBN 978-951-0-25072-3

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Milosevic – antaudu!



Keväällä 1999 presidentti Ahtisaari oli käynyt sisäpoliittisen tuoksinnan jatkuessa tiiviitä neuvotteluja niin eurooppalaisten kuin amerikkalaisten johtajien kanssa siitä, miten Balkanin tilanne saataisiin rauhoitettua. Yllättäen hän tulikin vedetyksi mukaan historialliseen kansainväliseen ponnistukseen, jonka suotuisaan lopputulokseen vain harva uskoi.

Keskiviikkona toukokuun 5. päivänä 1999 Ahtisaari sai Presidentinlinnaan puhelun Washingtonista. Soittaja oli Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott, Ahtisaaren hyvin tuntema Venäjä-ekspertti. Ahtisaari ja Talbott olivat keskustelleet säännöllisesti Kosovon kriisistä – viimeksi vain toista viikkoa aikaisemmin Washingtonissa. Ystävällisten tervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen Talbott esitti perin erinkoisen toiveen: jos tämä puhelu ei johtaisi mihinkään, keskustelua ei koskaan edes käyty. Ahtisaari oli pelkkänä korvana.

Talbott kysyi, olisiko Ahtisaarella kiinnostusta ja olisiko hän vapaa pistäytymään Belgradissa tapaamassa Jugoslavian presidenttiä Slobodan Milosevicia. Päivänä jolloin Talbott soitti, Nato pommitti Serbiaa ja Kosovoa jo 43:ta päivää, mutta Milosevic ei ollut osoittanut mitään merkkejä antautumisesta. Päinvastoin. Kosovolaisten sortaminen vain lisääntyi.

Yhdysvaltain johdolla oli Washintonissa kylässä parhaillaan vieras, Venäjän entinen pääministeri ja presidentti Boris Jeltsinin nimittämä Kosovo-edustaja Viktor Tsernomyrdin, joka oi vakuuttunut siitä, että tilanne Belgradissa oli muuttunut. Koko maailmaa veritöillään järkyttänyt Milosevic olisi valmis laskemaan miekkansa, jos sen vastaanottajaksi löytyisi oikea ihminen.

Se ei voinut olla venäläinen slaaviveli, vielä vähemmän amerikkalainen pommittaja. Ja vaikka Saksa oli parhaillaan EU:n puheenjohtajamaa, historiallisista syistä saksalainen olisi varmasti viimeinen, jolle Jugoslavia voisi kasvojaan menettämättä antautua. Oikea henkilö tulisi konfliktien ulkopuolisesta maasta. Hänellä piti olla auktoriteettia ja kokemusta vastaavista tilanteista. Washingtonisssa oli nostettu esiin monia nimiä, mutta kukaan heistä ei tunutunut oikealta.

Talbott oli muistanut Ahtisaaren ja ehdottanut häntä Yhdysvaltain ulkoministerille Madeleine Albrightille. Amerikkalaiset olivat Talbottin mukaan jo kauan tienneet, että Ahtisaari on Euroopan viisaimpia johtajia ja oiva kanava silloin, kun Moskovan suuntaan haluttiin välittä viestejä. Helsingissä kaksi vuotta aiemmin järjestetty huippukokous oli lopullisesti vakuuttanut amerikkalaiset Ahtisaaren diplomaattitaidoista.

Ja kun Albright oli ottanut Ahtisaaren nimen esiin seuraavassa tapaamisessa Tsernomyrdinin kanssa, oli tämä ollut pakahtua innosta. ”Suomi on käyttäytynyt Venäjää kohtaan aina kunnioittavasti”, oli Tsernomyrdin todennut ja lisännyt, että presidentti Ahtisaarella oli myös erinomaiset suhteet Jeltsinin kanssa. Ja vaikka Venäjällä tunnettiin Ahtisaaren hyvin tiukka linja Balkanin kriisin suhteen ja Jugoslavian vastuuseen siinä, ei se ollut vähentänyt Tsernomyrdinin kiinnostusta.

Ahtisaari tuli maasta, jolla oli hyvt suhteet niin itään kuin länteen, ja Ahtisaarella itsellään oli vankka kokemus sekä TK:sta että Balkanilta. Ja se, että Suomi ei ollut Naton jäsen, oli Talbottin mukaan olennaista. ”En usko, että venäläiset olisivat hyväksyneet Suomen presidenttiä, jos suomi olisi ollut Naton jäsen”, arvelee Talbott 2010 Yhdysvalloissa antamassaan lausunnossa.

Kaiken muun lisäksi Suomi olisi EU:n seuraava puheenjohtaja eli keskeisessä roolissa Kosovon jällenrakentamisen suhteen, jos rauha saataisiin aikaan. Siksi siis Ahtisaari.

Lähdeaineisto Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla Martti Ahtisaarn tarina ISBN 978-951-1-24112-6

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Suomi EU:n puheenjohtajamaana vuonna 1999





Euroopassa elettiin vakavan kriisin aikaa keväällä 1999, kun sotilasliitto Nato pakotti Jugoslaviaa pommittamalla serbihallinnon poistumaan Kosovosta. Suomi osallistui EU:n tulevana puheenjohtajamaana sodan lopettamiseen tähtääviin ponnisteluihin yhteistyössä alkuvuoden puheenjohtajamaan Saksan sekä Venäjän edustajien kanssa. Presidentti Martti Ahtisaari johti loppuvaiheessa suurvaltojen vaikutuksella ja Suomen ulkoasianhallinnon avustuksella Kosovon aselevon toteutukseen liittyneitä neuvotteluja, joiden tulokset YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti päätöslauselmallaan.

Kokemukset Kosovon sodasta ja EU:n verraten vähäisestä roolista sen yhteydessä löivät leimansa unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiskaavailuihin. Yleisesti hyväksyttiin ajatus, että Euroopan unionin tulisi pystyä paremmin huolehtimaan maanosansa turvallisuudesta, joten odotukset yhteisen turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ja keinovalikoiman kehittämiseksi olivat suuret.

Suomen EU-puheenjohtajuus alkoi keskikesällä 1999 sikäli suoutuisissa merkeissä, että kotimaassa kansalaismielipide oli kääntynyt unionille entistä myönteisemmäksi ja Euroopassa Suomi oli jo opittu tuntemaan aktiivisesti EU:n kehittämiseen suuntatuneena jäsenmaana. Pääministeri Paavo Lipposen toinen hallitus jatkoi maaliskuun vaalien jälkeen lähes entisessä kokoonpanossaan, joka oli jo tottunut EU-asioiden hoitoon.

EU:n komissio oli joutunut keväällä eroamaan eikä uuden komission työskentely ollut vielä kunnolla käynnistynyt, joten siitäkin syystä EU:n neuvoston puheenjohtajalle tuli paljon vastuuta toimintojen käynnissä pitämisestä. Suomi ilmoitti pyrkivänsä siihen, että Euroopan unioni siirtyisi uudelle vuosituhannelle ”vanhana ja avoimena”. Näiden tavoitteiden muntuminen konkreettisiksi teoiksi oli vaikeaa, koska myös Euroopan parlamentti eili kesäkuisten vaalin jälkeen vielä järjestäytymisvaiheessa.

Tampereella lokakuussa 1999 pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa keikityttiin sisäisiin asioihin, jolloin määritettiin tavoitteeksi saada unionista entistä enemmän vapauden, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden alue. Kokous jäi historiaan yhtenä Europan unionin onnistuneimmista, sillä ilmapiiri oli yhteisille päätöksille myönteinen. Siinä yhteydessä luotiin pohja unionin sisäisen turvallisuuden strategialle, jota oikeudellisten asioiden osasto ryhtyi toteuttamaan tutkimuksilla, viranomaisharjoituksilla ja laatimalla suosituksia käytännön toimia varten.

Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999 käsiteltiin unionin laajentumista sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikna kehittämistä. Laajentumiskysymyksessä omaksuttiin kansta, jonka mukaan neuvotteluja jatketaan tai aloitetaan suuren maajoukon kanssa, jolloin tähtäimessä oli kaikkiaan 12 uuden jäsenen hyväksyminen lähivuosina. Lisäksi Turkille vakuutettiin, että sen jäsenyyttä pyritään edistämään.

Turvallisupolitiikan alalla päätöksiä oli jo pohjustettu Saksan johdolla Eurooppa-neuvoston kokouksessa Kölnissä. Kesäkuussa aikaansaatu Kosovon aselepo antoi pohjaa ehdotuksille EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämiseksi. Joulukuussa Euroopa-neuvoston kokouksessa sovittiin ”Helsingin tavoitteista”, joiden mukaan unionille luodaan mahdollisuudet lähettää 60 000 sotilaan joukko rauhanturvatehtäviin.

Suomi pyrki edistämään myös unionin ”pohjoista ulottuvuutta”, jolla tarkoitettiin samantapaista yhteistoimintaohjelmaa Pohjois-Euroopassa kuin EU:lla oli jo Välimeren alueella. Pohjoisen ulottovuuden ohjelman tarve kyllä tunnustettiin tärkeäksi, mutta se ei silti konkretisoitunut erityisen hyvin. Eteläisempiä Eu-maita oli vaikea saada uskomaan, että pohjoisessa oli vakavia ongelmia, joita pitäisi kiireellisesti ratkaista. Myöskään pohjoismainen yhteistyö ei näissä asioissa tuntunut toimivan riittävän hyvin vakuuttaakseen EU:n päätöksentekoelimiä mielenkiinnon lisäämiseen ja varojen myöntämiseen tarpeesta EU:n ja Pohjois-Euroopan maiden yhteisille hankeille. Suomen puheenjohtajuuskausi jätti joka tapauksessa vuoden 1999 lopulla vaikutelman, että unionin toiminta oli entistä tehokkaampaa ja jäsenmaille hyödyllisempää. Myös Suomen kausi puheenjohtajana sai yleistä kiitosta.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Maaillan muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2

torstai 26. huhtikuuta 2012

Balkanin varjossa



Vuoden 1998 syksyn mittaan alkoi Suomen tuleva EU-jäsenyys painaa monen mieltä. Valmistelujahan oli tehty jo monta vuotta. Huippukokouspaikkakunnat jaettiin poliittisten jyvistysten mukaan. SDP sai kaiken. Ylimääräinen huippukokous meni Tampereelle, varsinainen huippukokous Helsinkiin. Presidentti sai kaikista teknisistä valmiseluista aina aika ajoin hyviä raportteja. Tampereella mietittiin, miten kadut ja Tammerkosken virta saataisiin pidettyä siisteinä kokouksen aikana. Valmisteluissa on aina mukana epäolennaisuuksia. Myös rahastajia. Kaikenlaisia tilepehöörien valmistajia tunkeutuu mukaan. Rahaa paloi merkkeihin, puseroihin, videoihin, kirjoihin ja seurusteluun. Tarkoituksen uskottiin pyhittävän menot. Suomalaisilla on ehkä tapana yliorganisoida kansainvälisiä tapahtumia.

Mutta mikä oli Suomen EU-linja? En ollut saanut siitä paljon lastuja, kun olin yrittänyt seurata valtioneuvoston jäsenten puheenvuoroja. Vaikutti siltä, ett me vain keräsimme käsittelyssä olevat asiat ja alkaisimme edistää niitä edeltävien puheenjohtajamaiden valmistelemalta pohjalta. Tietenkin valmisteluissamme olli nostettu esille pohjoismaisia perustavoitteita, kuten avoimuus, tasa-arvo ja ympäristön suojelu. Ulkopolitiikan agendalta korostaisimme EU:n pohjoista ulottuvuutta, Venäjää ja, ainakin presidentin näkökulmasta, vielä laajempia yhteistyökuvioita. Mutta todellisuudessa uuden ja pienen jäsenmaan ei kannattanut yrittää liikaa. Oli odotettavissa, että kansainväliset kriisit lisäisivät kyllä huoliamme riittämiin. Myöhäissyksyllä 1998 vaikutti siltä, että edessä olisi silti suhteellisen vakaa ja yllätyksetön puheenjohtajuusvuosi.

Vuoden 1999 alusta Suomesta tuli Euroopan unionin johtortoikan jäsen. Suomen kantoja kuunneltiin nyt hieman herkemmin. Olisi vain sanottava jotain mielekästä. Meiltä edellytettiin nimittäin myös kontribuutiota, omintakeista panosta. Tulisimme saamaan viestikapulan 1. heinäkuuta 1999 Saksalta, unionin eittämättömältä suurvallalta. Edellisen hallituksen ulkoministeri Klaus Kinkel oli suomalaisille korostanut, että uusien jäsenmaiden olisi annettava uutta potkua etenkin unionin takkuilevalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. ”Olkaa isompia kuin olette”.

Saksan pyrkimyksenä oli saada päätökseen laajentumisen kannalta keskeinen Agenda 2000-neuvotteluprosessi. Siinä unionin budjettia oli tarkoitus rationalisoida. Wienin huippukokouksessa oli joulukuussa 1998 aikaa käytetty työllisyyskysymyksien käsittelyyn. Pääministeri Blair markkinoi ”työreformia”, joka tietysti maistui suomalaista huonolta. Saksan uusi sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhard Schröder joutuisi kovaan tulikokeeseen. Hän oli saanut vahvan tuen syyskuun liittopäivävaaleissa. Mutta alku ei ollut helppoa. Hänen asemaansa horjuttivat niin omat kuin oppositiokin. Moni epäili, että Saksan EU-puheenjohtajuudesta tulisi kivinen taival ja Suomi aisi hoidettavakseen monia vaikeita, ratkaisemattomia kysymyksiä.

Talvella 1999 tasavallan presidentti ja rouva Ahtisaari tekivät kolme vierailua, joista muodostui eräänlaisia presdenttikauden kiitosvierailuja. Ne onnistuivat hyvin: presidenttipari sai tehdä työnsä levollisesti ja seurueiden valinnoissa oli onnekkuutta. Vierailujen kohteet olivat myös kiinnostavat ja vuodenaikaan nähden ilmojen puolesta miellyttäviä.

Ohjelmassa oli vuoden alkupuolella ensin vierailu Hollantiin 21. tammikuuta. Presidentti tapasi tulppaanien maassa etenkin Bildenberg-yhteyksistä tutuksi tulleen arvostamansa monarkin, kuningatar Beatrixin ja prinssi Clausin. Myös kuningatar oli oppinut tuntemaan ja arvostamaan Suomen presidenttiä. Molempia kiinnosti YK:n kehittäminen monen muun asian ohella. Tunnelma tapaamisessa oli erinomainen.

Presidenti talven ohjelma jatkui valtiovierailulla Espanjaan 1.4. helmikuuta. Kuningas Carlos on hekä poliittisesti euroopan merkittävin monarkki. Hän oli keskeisesti vaikuttanut siihen, että Espanja siirtyi rauhanomaisesti diktatuurista demokratiaan.

Jonkinlainen rentoutumisen ja työn yhteys löytyi helmikuun 21.-26. päivänä viikon mittaisella valtiovierailulla Meksikoon. Mukana seurasi parinkymmenen hengen talouselämän valtuuskunta, jota johti Valmet-Rauman pääjohtaja Matti Sundberg.

Jo alkutalvesta 1999 kävi selväksi, että Balkanilla oli alkamassa uusi sota. Kosovan kriisi paheni. ETYJ:n missio alkoi jäädä uusien väkivallantekojen jalkoihin.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Virkamiesterrorismi, hyvä-veli-järjestelmä ja kollegiaalinen suojelujärjestelmä



Turvattomuus suomalaisessa yhteiskunnassa on lisääntynyt merkittävästi 1990-luvulla. Siihen on monia syitä. Vuosikymmenen alkupuolella oli voimakas taloudellinen lama ja pankkikriisin väärä hoitotapa nostivat konkurssien määrän ja työttömyyden huippuunsa. Tämä on lisännyt kansalaisten ahdinkoa merkittävästi. Pankit puhdistivat taseensa mahdolliset ja epävarmat saatavansa pankkituen avulla ja samalla poistettiin markkinoilta 60 000 elinkelpoista yritystä, jotka olisi voitu pelastaa kohdistamalla pankkituki suoraan yrityksille. Samalla aiheutettiin puolen miljoonan työttömän armada Suomeen. Suomen valtio oli pankeille varmempi maksaja kuin taloudellisissa vaikeuksissa ollut yrittäjä. Siksi terveitäkin yrityksiä kaadettiin surutta. Konkursseissa kärsivät eniten yritysten omistajat, joilta katosi tällä tavalla heidän elämäntyönsä, ihmisarvonsa ja omaisuutensa. Luonnollisesti menettelystä kärsivät heidän läheisensä, sukulaisensa, tuttavansa, takaajansa, yritysten työntekijät, toiset yritykset, tavarantoimittajat, yhteistyökumppanit sekä kunnat, jotka menettivät verotuloja. Kerrannaisvaikutukset olivat valtavat. Lisäksi tällaisella asioiden hoidolla on valtavat psykologiset vaikutukset koko yhteiskunnalle. Tilalle ovat tulleet kehittämisrahat kontorolloimattomine projekteineen, konsultteja ja virkamiesopettajia opettamaan entinen työtön työntekijä yrittäjäksi ja luottokelvoton, kaadettu yrittäjä työntekijäksi. Siis koulutetaan uusia yrittäjiä niistä, jotka jäivät työttömiksi, kun työnantajan omaisuus ja yritysideat tuhottiin. Kehityksen tulos on se, että Suomessa on kohta yrittäjäpula. Kukaan ei vapaaehtoisesti lähde yrittäjäksi, koska yrittäjillä ei ole Suomessa sosiaali- eikä oikeusturvaa.

Pankkikriisin hoitotavalla nostettiin jalustalle ”laillistetut roistot” eli pankinjohtajat ja konkurssipesien hoitajat, jotka häikäilemättömästi ovat ajaneet omia etujaan laillisuusvalvonnan erityissuojeluksessa. Valvonta on ollut olematonta ja täysin tehotonta. Byrokratia on voimistunut ja virkamiesterrorismi on nostanut päätään. Yhteiskunta ja virkamiehet ovat aina oikeassa ja yksilö on aina väärässä.

Keskeinen ongelma on oikeuslaitoksen tila. Miksi Suomessa on oikeutta niin vähän, ettei sitä riitä kaikille? Miksi toiset saavat tehdä vapaasti rikoksia ja toisaalta syyttömistä ja lainkuuliaisista yrittäjistä ja kansalaisista tehdään talousrikollisia asianajajien, poliisin ja syyttäjän häikäilettömän toiminnan seurauksena. Onpa tässä touhussa mukana verottaja ja työvoimaviranomaisetkin.

Säästöpankkien pilkkominen oli selkeä esimerkki ihmisoikeusrikkomuksista. Jorma Arangon allekirjoittamassa asiakirjassa todetaan, että ”kaupan (SSP:n pilkkominen) yhteydessä on tarkoitus sopia määräaikaisesta kilpailun rajoittamisesta. Rahoitustarkastus katsoo, että tällainen rajoitus ei ole kilpailun terveiden periaatteiden mukainen, mutta sopimuskokonaisuutta ajatellen haitta jäänee vähäiseksi”. Pääjohtajat perustivat pilkkomista varten työryhmän, joka kokoontui ensimmäisen kerran tiistaina 26. tammikuuta 1993. Ryhmään kuuluivat Osuuspankkien Keskusliiton (OKL) toimitusjohtaja Taisto Joensuu, Postipankin vähittäispankin johtaja Matti Inha, KOP:n talletuspankin johtaja Esko Halonen ja Unitas/SYP:n varatoimitusjohtaja Markku Pohjola, joka valittiin myös ryhmän puheenjohtajaksi. Vakuusrahaston konsulttina toimineen amerikkalaisen investointipankin Merill Lynchin edustajat ristivät ryhmän G4:ksi (group 4 tai 4 gangsters). Näistä asioista voidaan johtaa se tosiasia, että valtion pankkien toimintaa valvomaan asettama taho hyväksyi asetelman eli kartellin, joka on selkesäti historiatiedon valossa johtanut laajempaan yhteistyöhön kuin mainostamisen rajoittamiseen tms. verrattavaan toimintaan.

Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin – käytännössä se toteutettiin seuraavasti:
Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5-kertaiseksi, ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkinaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa – maksukyvytön ja ylivelkainen – ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen.Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset – valtiovallan ja pankkien edustajat – pääsivät kuin koira veräjästä. Salaiseksi julistettu SSP-sopimus paljastaa totuuden asioista.

Pilkkojapankkien herroille luouvutussopimuksen sisältö oli miellyttävää luettavaa, samalla kohta oli velalliselle ja takaajille mahdollisimman epämiellyttävää. Ostajilla oli oikeus vuoden 1994 lopun mukaisesti siirtää kirjapito-arvosta omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi ”vuoden järjestämättömäski tulevat 1 miljoonan markan ja sen ylittävät yrityssaamiset ja sopimuksessa tarkemmin määritellyt ilmeisten riskiasiakkaiden saamiset, joiden siirtokelpoisuuden päättää erityinen tarkastustoimikunta”.
Arsenalin piikki aukaistiin näin ostajapankkien roskille – kirjanpitoarvosta ja riskittä. Oli selvää, että seuraavan vuoden aikana riskiasiakkaita ja – saamisia etsittiin ostajapankeista tiheällä haravalla veronmaksajien ylläpitämään kompostiin.

Esko Ahon hallitus myi Suomen Säästöpankki Oy:n Kansallis-Osake-Pankille, Unitakselle, Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankille ja Postipankille. Hinta on 5,6 miljardia markkaa. Muodollisesti päätös on pankin myynnistä tehdään hallitusessa 22. lokakuuta 1993. Silloin pankit ovat jo repineet saaliinsa.
Pankkiryhmittäin SSP:n konttorit jaettiin näin: OP-ryhmä 246, Postipankki 153, SYP 122, KOP 135. Luovutussopimukseen kirjattiin tarkasti ostajapankkien talletuskanta, joka oli konttorijaon perusteena. Esimerkiksi koko Helsingin alueella Osuuspankkien talletukset olivat 602 (Mmk), Postipankin 651 (Mmk), KOP:n 906 (Mmk), SYP 819 (Mmk) eli yhteensä 2978 (Mmk). Kajaanissa puolestaan toimi vain Postipankki, jonka talletuskanta oli 253 (Mmk).

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena olil että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen (595/1993) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallissuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tekeminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut”kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita.

Saattohoitajien toiminta

Toimialaratinalisointia toteuttu pankkien lisäksi myös Suomen valtio. Olihan Suomen valtio yksi osapuoli salaiseksi julistettussa SSP-sopimuksessa. Tuolloin KTM:n päällikkönä toimi oululaissyntyinen Matti Wuoria ja KTM:n Oulun aluejohtajana Raimo Mäntyniemi. Kera Oy:n varatoimistusjohtajana toimi oululainen Seppo Arponen ja kehtyspäällikkönä Veikko Anttonen. Helsingin Sanomien lehtileike osoittaa kiistatta, että Kera Oy:ssä oli perustettu ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tarkoituksena oli poistaa alalta ylikapasiteettia. Ruumiinpesuryhmä toimi varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuudessa ja sitä veti kehityspäällikkö Veikko Antonen kuten lehtileikkeestä näkyy.

Toimialarationalisointia osoittaa myös Markku Kosken tunnustus Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa, jossa hän tunnustaa, että Kera Oy:n varatoimitusjohtaja Seppo Arponen oli voimakkaasti moittunut häntä siitä, että hän meni mukaan PR-Teollisuus Oy:öön ja vielä hallituksen puheenjohtajaksi, vaikka yritys oli markkinoilta poistettavien listalla. Erään raivntolaillan jälkeen Arponen oli luvannut pelastaa Markku Koski.
Markku Koski kertoi laajemmin kuin oikeudessa saman asian PR-Teollisuus Oy:n hallituksen kokouksen yhteydessä kesäkuussa 1995. Asian voivat todistaa Heino Virta Haukiputaalta, Pentti Arhippainen Helsingistä ja Tapani Kääntä Alavieskasta minun lisäkseni.

Markku Koski ei kuitenkaan ryhtynyt asian vaatimiin toimenpiteisiin asian johdosta. Siksi hän on syytä epäillä luottamusmiesaseman väärin käytöstä. Markku Kosken olisi pitänyt välittömästi ryhtyä asian vaatimiin toimenpiteisiin, koska talotehtaan myyjä Kera Oy on tiennyt myydessään talotehtaan, että talotehdas tullaan poistamaan valtion toimesta markkinoilta. Kysymys on siis törkeästä petoksesta.

Olet Maamme Armahin Suomenmaa kirjan sivu 276. Asiakirja, joka todistaa, että Kera Oy käytti markkinoilta poistamisessa saattohoitajia. Kauppatieteen maisteri Jouni Remes oli tullut Alavieskan Puurakenne Oy:n palvelukseen talouspäälliköksi Kera Oy:n kirjallisen suosituksen perusteella. Kauppatieteen maisteri Jouni Remes teki muiden osakkeenomistajien tietämättä Kera Oy:n kanssa sopimuksen, että perustettava yritys ei käytä Kera Oy:n rahoitusta. Jos muut osakkeenomistajat olisivat tienneet tällaiseta sopimuksesta niin kukaan ei olisi lähtenyt toimintaan mukaan. Kysymyksessä on tärkeä petos, jonka poliisi on tietoisesti jättänyt tutkimatta.
Saattohoitaja sana tuli minulle ensimmäisen kerran ilmi, kun kävin Heino Virran kanssa silloisen kansanedustajan ja valtion tilintarkastjien puheenjohtaja Kalevi Mattilan kotona keskustelemassa Mattilan kanssa PR-Talojen ihmeellisistä asioista. Tuolloin Kalevi Mattila sanoi, että ”onkohan pojat panneet saattohoitajat asialle”. Tämän keskustelun voi todistaa myös Heino Virta.

Jouni Remes oli aikaisemmin toiminut eri yrityksissä, jotka olivat menneet konkurssiin. Tämä vahvistaa sitä käsistystä, että Jouni Remes oli Kera Oy:n ns. saattohoitaja. Tätä saattohoitajaepäilystä vahvistaa myös Jouni Remeksen toiminta PR-Teollisuus Oy:n toimitusjohtajana, koska hän yritti kaikin keinoin vaikeuttaa yrityksen toimintaa. Hän muun muassa esti PR-Teollisuus Oy:n pääosakkaan Uhtua Woodin lainansaannin Meritapankista. Pankinjohtaja soitti Heino Virralle ja pyysi osakkaita ryhtymään toimenpiteisiin Jouni Remeksen erottamiseksi, koska tämä toimi yrityksen etujen vastaisesti.
Jouni Remes ja Markku Koski ilmoittivat PR-Teollisuus Oy:n hallituksen kokouksessa, että Kera Oy:ssä nähdään kielteisenä PR-talojen voimakas radiomainonta Joensuun asuntomessuvoiton jälkeen. Miksi Kera Oy näki asian kielteisenä, koska se oli kieltäynyt rahoittamasta PR-Teollisuus Oy:tä. Jouni Remeksen erottamisen jälkeen Markku Koski PR-Teollisuus Oy:n hallitusta valitsemaan yhtiön toimitusjohtajaksi konsultti Stig Weckströmin. Koski ilmoitti, että jos Weckströmiä ei valita toimitusjohtajaksi niin Arsenal ja Kera hakevat PR-Teollisuus Oy:n konkurssiin.
Talotehtaiden pudotuspeli käy ilmi seuraavasta selostuksesta:

Talotehtaiden pudotuspeli
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/talotehtaiden-pudotuspeli.html

Omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal Oyj, Arsenal-SSP Oy ja Arsenal-Silta Oy myivät 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76 000 saatavaa, pääoma-arvoltaan noin 12 miljardia markkaa, 600 miljoonalla markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle. Kysymyksessä oli siis Suomen oloissa erittäin suuri kauppa. Kaupalle antoi hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes. Aiemmin hän oli ilmoittanut, että saatavia ei myydä ulkomaalaisille perintäyhtiöille. Näin lienee kuitenkin tosiasiassa tapahtunut. Arsenal-kauppojen alkuperäistä kauppahintaa on pidettävä kohtuuttoman alhaisena. Velalliset olisivat lähes poikkeuksetta olleet valmiit ostamaan itsensä vapaiksi maksamalla viisi prosenttia myydyistä veloistaan vapaaehtoisesti. Tätä tarkoittanut todellinen sovintomenettely olisi ollut myös omaisuudenhoitoyhtiöt omistavan valtion kiistaton etu. Nyt taloudelliset tappiot koituvat suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi, kun taas voitot siirtyvät perintäyhtiöiden ulkomaalaisten omistajien hyödyksi. Kansantaloudenkin tappiot lienevät mittavat. On syytä epäillä, että Aktiv Hansa kaupalla peiteltiin Arsenalin ja pankkien rikolliset toimet.

Arsenal sai valtiontalouden tarkastusviraston raportin salaiseksi sillä perusteella, että sille voi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan Arsenalin on syytä varautua noin 500 miljoonan markan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On todennäköistä, että raportissa oli vain jäävuoren huippu. Raportin salaamisesta vastaa ministeri, vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes. Syyllistyikö ministeri Siimes rikollisten suojeluun suostuessaan asioiden julistamiseksi salaisiksi? Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi-Anne Siimeksen allekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal-omaisuudenhoitoyhtiöiden saatavat. Nämä 12,2 miljardin saatavat (76 000 saatavaa) myytiin 5 %:lla todellisesta arvosta. Velallisille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta vapautua veloistaan tuolla 5 %:n summalla. Luottojen myymisestä ei ole virallista päätöstä.

Helsingin Sanomien 1.4.2000 julkistaman uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja siten perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 36 luvun 1-3 §:ssä (petos). Kysymys on törkeästä petoksesta, jos asiaa tarkastellaan Suomen rikoslain pohjalta. Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000: tuhannesta tarkastetusta reklamaatiosta noin kymmenesosa todettiin aiheellisiksi; lainaa ei enää ollut olemassa. Lisäksi noihin myytyihin saataviin sisältyi valtava määrä yrittäjien velkoja, mikä merkitsee sitä, että nuo yrittäjät ovat lopun elämäänsä velkahirressä ja Suomessa on yrittäjäpula.

Kauppasopimukseen sisältyi myös klausuuli, jonka mukaan, jos kauppasummaa pienennetään Suomen valtion toimenpitein, koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Sidottiinko tällä klausuulilla jo lainsäädäntövaltaakin? Ylittikö sopimus laillisuuden rajat? Miksi asiakirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2025 saakka? Onko kysymyksessä rikosten peittely ja rikollisten suojelu ja törkeä petos?

Suvi-Anne Siimeksen vastaus turkulaisen Kalevi Kannuksen kyselyyn:

"Arsenalin saatavakannan myyntiä on käsitelty esityksestäni hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kahteen kertaan syksyllä 1999 eli 29.11 1999 ja 8.12.1999. Käsittelyn pohjana oli saatavien myynnistä järjestetyn tarjouskilpailun tulokset, ja 8.12 kokouksessa valiokunta puolsi saatavakannan myyntiä Cargill Inc + Aktiv Hansalle, jonka kanssa kauppa toteutui ja kauppakirja allekirjoitettiin 31.3.2000. Saatavakannan myynti perustui jo edellisen hallituksen aikana tehtyyn päätökseen ajaa omaisuudenhoitoyhtiön toiminta alas."

Mainitun valiokunnan kokouksessa 29.11. mukana olivat Paavo Lipponen, Olli-Pekka Heinonen, Suvi-Anne Siimes ja Eva Biaudet. Kokouksessa 8.12.: Sauli Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre, Kalevi Hemilä, Suvi-Anne Siimes ja Erkki Tuomioja.

Asioiden selvittämiseksi olemme jättäneet lukuisia tutkintapyyntöjä poliisille sekä tehneet lukuisia kanteluita laillisuusvalvojille. Lähes kaikki on jätetty tutkimatta tai on tehty ei anna aihetta päätös. Poliisi on jopa kieltäytynyt vastaanottamasta tutkinta-aineistoa. Heino Virta teki ensimmäisen tutkintapyynnön 15.3.1997. Se on tehty ajoissa joten vastuussa asioista on viime kädessä Suomen poliisi, lähinnä Ylivieskan poliisi ja Oulun KRP. Ylivieskan poliisipäällikkö Heikkinen ja syyttäjä Heiskari ovat suojelu- ja peitelypuolella olleet keskeisessä roolissa, samoin kuin Similä ja Oulasmaa.

 Olemme tehneet lukuisia tutkintapyyntöjä Oulun KRP:lle, mutta mitään ei ole tutkittu asiallisesti. Siksi pyysimme poliisin kehotuksesta asianajaja Jorma Herttuaista tekemään laajat ja perusteelliset rikostutkintapyynnöt. Oulun KRP jätti nekin tutkimatta, sillä Herttuaisen tutkintapyyntö katsottiin minun tutkintapyynnön lisäykseksi. Oulun KRP:n Tapio Mäkelä oli sanonut, ettei virkamiesten rikoksia tutkita, jos ylhäältä ei tule määräystä. Kävin henkilökohtaisesti Oulun KRP:n päällikön Eero Klemetin luona selvittämässä asiat, mutta sekään ei auttanut. Komisario Mäkelä oli sanonut HeinoVirralle ja Oulun Yliopiston dosentille tohtori Jorma Arhippaiselle, että jos ette lopeta asioiden penkomista, niin teille käy kuten Erkki Aholle, on ollut jo monta kertaa liipaisimella. Tämä oli selkeä uhkaus, mikä ei kuulu poliisin toimenkuvaan eikä ohjesääntöön eikä ole varmasti lainmukaista poliisin käyttäytymistä.

Olin yhteydssä Oulun lääninhallituksen poliisipäällikkö Haikolaan. Tämä oli erittäin loukkaantunut, kun käänyin hänen puoleensa ja epäilin poliisin luotettavuutta ja puolueettomuutta. Järejstin eduskuntaan informaatiotilaisuuden asioista kansanedustajille. Kutsuin paikalle myös komisario Lähteenmäen ja poliisijohtaja Jorma Toivasen. Nämä kieltäytyivät jyrkästi tulemasta tilaisuuteen, jossa heidän olisi pitänyt perustella tutkimattajättämispäätöksensä.

 Kahdeksan kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta teki tutkintapyynnön poliisiministeri Kari Häkämiehelle PR-talojen konkurssivyyhdestä. Kuukausien kuluttua tiedustelin Häkämiehen sihteerilta tutkinan edistymistä. Tämä kertoi, että tutkintapyynnöt on lähetetty aikoja sitten poliisiosastolle. Soitin poliisiosatolle. Sieltä kerrottiin, että sellaista ei ole koskaan poliisiosatolle tullutkaan. Käännyin Häkämiehen erityisavustajan Ari Sauroksen puoleen. Hän kertoi, että hänen tehtäväkseen on annettu kielteisen päätöksen valmistelu.

Poliisijohtaja Mikko Paatero ei ole vastannut minulle vieläkään.       

Avoin kirje poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2009/02/avoin-kirje-poliisiylijohtaja-mikko.html

Rovaniemen hovioikeudelle
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/11/rovaniemen-hovioikeudelle.html

Pankkikriisin karmea totuus julki
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/11/pankkikriisiselvitys-karmea-totuus.html

Valvonta-asia DNRO 00711
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2012/04/karsimysnaytelma-oikeusvaltio-suomi.html

Lähdeaineisto: Erkki Aho: Olet Maamme Armahin Suomenmaa ISBN 952-91-4593-X, Erkki Ahon oikeustaistelun asiakirjat ja selvitykset

Remonttiryhmä tuo kevään kansalle




Minä Erkki Aho ilmoitin eroavani Kalajoen keskustan valtuustoryhmästä 29.12.1998. Sain kunnallisvaaleissa 1996 Kalajoella 243 ääntä ja seuraavaksi eniten ääniä sai Keskustan valtuustoryhmän puheenjohtaja Eero Nevalainen, joka sai 150 ääntä. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jouni Jyrinki sai 75 ääntä. Minä Kalajoen ylivoimaisena ääniharavana sain vain rivivaltuutetun paikan joten siihen en voinut olla tyytyväinen. Katsoin parhaimmaksi erota Keskustan valtuustoryhmästä, koska minut koettiin uhkatekijäksi Raili Myllylän tavoitteille päästä eduskuntaa. Kokkolalainen Alpo Ylitalo otti minun yhteyttä ja pyysi Remonttiryhmän kansanedustajaehdokkaaksi. Päätin pitkän harkinnan jälkeen ryhtyä ehdokkaaksi, koska katsoin, että nostetta on ja yleinen etu vaatiin taistelua poliittista mädännäisyyttä ja väärinkäytöksiä vastaan.

Kun olimme Alpo Ylitalon kanssa Remonttiryhmän vaaliristeilyllä, niin kysyin Alpo Ylitalolta, että oletko varma, että me nyt olemme oikeassa seurassa, sillä niin kirjavalta Remonttiryhmän ehdokkaiden joukko tuntui. Remonttiryhmän ehdokkaiden parhaimmistoa olivat kansanedustaja Risto Kuisma, yrittäjä Alpo Ylitalo, taiteilija Miina Äkkijyrkkä, toimittaja Uolevi Mattila, ylilääkäri Reijo Ojutkangas, varatuomari Timo Rajala, toimittaja Terttu Sauvola, asiamies Kalevi Kannus, entinen juoksija Antti Loikkanen, toimittaja Markku Rouhiainen yrittäjä Esko Salo ja ehkä tunnetuimmasta päästä oli Kerstin Campoy ja värikkäistä lausunnoista tunnettu Sirkka-Liisa Lamminkoski.

Organisoin Oulun vaalipiirin Remonttiryhmän ehdokasasettelun ja tein vaaliliiton Vapaan Suomen Liiton kanssa. Laskin, että tällä vaaliliitolla on onnistuessaan mahdollisuus saada yksi edustaja läpi. Remonttiryhmällä oli Oulun vaalipiirissä ehdokkaana samakkoprofessori Taisto Heikkinen Hyrnsalmelta, Sinikka Ikni Oulusta, Juha Jokikokko Oulusta, Eha Lorents Oulusta, Sami-Henrik Niskanen Muhokselta, Ari Pulkkinen Hyvinkäältä, Kaija Salminen Jepualta ja Heino Virta Haukiputaalta. Vapaan Suomen Liiton ehdokkaina olivat Jaakko Jukkola Pyhäjoelta, Heikki Häyrynen Nivalasta, Reeta Kampuri Oulunsalosta, Anne Koskinen Kiimingistä, Aaro Mikkonen Puolngalta, Mauri Nygård Kokkolasta ja Markku Virtanen Sotkamosta. Pidimme vaalitilaisuuksia mm. Alavieskassa ja olin useissa vaalipaneeleissa. Himangalla pidimme vaalitilaisuuden Liisa Mariaporin ja Alpo Ylitalon kanssa.

Kalevaan toimittaja, entinen poliisi Jari Niemi teki minusta ison jutun, jossa haluttiin mustata minut kansanedustajaehdokkaana. Jutun otsikkona oli ”Tuomiot eivät ehdokkuuden esteenä”. Jutun väliotsikko oli Valtuustoero mahdollinen. Siinä selostettiin, että Kalajoen valtuusto voi ottaa esille Ahon erottamisen valtuuston työskentelyst, kun hänen tuomioidensa summa nousee kuuteen kuukauteen joko ehdollisena tai kovana. Erottaminen on lehden mukaan mahdollista, jos henkilö on tehnyt teon, joka osoittaa sellaista luonteenlaatua, että sillä ei ihmisten asioita voi hoitaa. Yleisesti ottaen näitä tekoja ovat epärehellisyysrikokset, kirjoitti Kalevan toimitaja Jari Niemi.

Kalajokiseutu jatkoi Erkki Ahon mustamaalaamista. Päätoimittaja Ilkka Puranen kirjoitti, että onneksi meill on nykyaikanakin näitä herättäjiä Ahon Erkkiä, Milochevitsia, Husseinia ja Khaddaffia, jotka panevat nynnyillekin ajattelemisena aihetta. Juhani Rintakumpu esitteli ehdokkaita Kalajokilaakso-lehdessä ja kirjoitti Erkki Ahosta, että hän on tyypillinen vaatimaton suomalainen, joka tietää muita paremmin, miten asiat ovat. Pylvään vaalipaneelista toimittaja analysoi esitystäni näin: ”EX-talotehtaan ex-toimitusjohtaja Aho puhui työttömyydestä ja perustuslakituomioistuimen perustamisesta. Aho esiintyi asiallisesti ja lyhyen napakasti:”

Alavieskan tilaisuudessa oli runsaasti kuulijoita, ehkä n. 60-70 henkeä. Olin lähettänyt joka kotiin suoramainoskirjeen Totuus julki, Jumala armahtaa – Remonttiryhmä ei. Esitteessä kysyin muun muassa seuraavia asioita:

  • Petettiinkö PR-Teollisuus Oy:n osakkaita?
  • Miksi PR-Teollisuus Oy poistettiin markkinoilta?
  • Ketkä ovat todelliset syylliset?
  • Millaisia rikoksia on tehty?
  • Syyllistyiko jotkut petokseen?
  • Mikä on kunnanjohtaja Aarne Karvosen rooli?
  • Miksi Kera Oy teki rikosilmoituksen kansainvälisestä rahanpesusta?
  • Miksi Alavieskan kunta maksoi Vieskan Elementti Oy:n 88 495 markan laskun?
  • Miksi Kera Oy lupasi pelastaa kansanedustaja Markku Kosken?
  • Miten konsultti Weckström toimi?
  • Miksi rikoskomisario Raimo Ollila ei tutki asioita?
  • Kuka on syyttäjä Sulo Heiskarin todellinen työnantaja?
  • Mitä erikoista on ITC Finland Oy:n konkurssissa?

Vastasin tilaisuudessa näihin kysymyksiin ja selostin asioiden tilan.

Kalajoella kävi ministeri Liisa Jaakonsaari, jonka kanssa keskustelin PR-talojen konkurssivyyhdestä ja ministeri totesi, ettei hänellä ole asiantuntemusta näissä asioissa. Minä kirjoitin asiasta lehtiuutisen, jossa totesin, että myös syyttäjän ja rikostutkinnan ymmärrykselle asiat ovat olleet ylivoimaisen vaikeita.

Kansanedustaja Risto Kuisma teki asioista seuraavan eduskuntakyselyn: Korkein oikeus ja kansalaisten tasavertaisuus: Eduskunnan puhemiehelle

Pankkikriisi ja sen hoitotapa ovat syvästi loukanneet kansalaisten oikeustajua. Suomesta hävisi 60 000 yritystä pankkikriisin yhteydessä, koska valtio oli pankeille varmempi maksaja kuin talousvaikeuksissa olleet yrittäjät. Tämän takia monet sivullisetkin, kuten takaajat ja pankkien hallintoelinten luottamusmiehet joutuivat pankkikriisin uhreiksi ja velkavankeuteen. Talonrakennusalalla Kera Oy ja pankit turvasivat sijoituksensa tietyissä talotehtaissa poistamalla ylikapasiteettia talonrakennusalalta. Kaikki ei tapahtunut rehellisesti ja Suomen lakien mukaan. On epäilyjä ja näyttöä väärinkäytöksistä sekä asianajajien ja Kera Oy:n häikäilemättömästä toiminnasta. Maan johtavat oikeusoppineet ovat asiasta sitä mieltä, että konkurssipesänhoitajat ovat tehneet kysessä olevassa tapauksessa (PR-Teolllisuus Oy) jopa prosessipetoksia. Tuloksena on siis ollut alioikeuksien materiaalisesti väärin tehtyjä lainvoimaisia päätäksiä. Poliisi ei kuitenkaan tutki riittävän perusteellisesti juttuja, koska tässä tapauksessa se on itsekin sotekutunut juttuun, aiheettomaan kansainvälisen rahanpesua koskevan asian yhteydessä. On syytä epäillä, että että poliisilla ei ole ollut käytettävissään riittävää talousrikoksiin erikoistunutta henkilöstöä tai jokin muu syy estää perusteellisen rikostutkinnan.

Asiassa on suoritettava esteetön rikostutkinta, jotta todelliset syylliset saadaan vastuuseen teoistaan. Poliisi ei saa ummistaa silmiän rikoksilta eikä poliisi saa odottaa, että rikokset vanhenevat. Asiassa on aiheitettu erittäin suurta taloudellista vahinkoa lukuisille yrityksille ja yksityisille henkilöille ja äärettömän suurta henkistä kärsimystä rehellisille ihmisille. Rikosten suuruus ei saa olla rikostetn selvittämisen esteenä. Myös syyttäjä toiminta asian yhteydessä on selvitettävä.

Korkein oikeus hylkäsi tuomion purkuhakemuksen käsittelemättä sitä lainkaan väittämällä ettei hakemuksen tukeka ollut riittäviä todisteita OK 31 luvun ja 7 §:n mukaisista asioista ja muuten asiaan perustelematta. Päätös on käsittämätön, koska näytöt ovat selkeät ja relevantit poliisin puutteellisesta rikostutkinnasta huolimatta. Korkein oikeus ei saa suojella rikoksia tehneitä henkilöitä rehellisiä Suomen kansalaisia vastaaan.

Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 § :n 1 momenttiin viitaten esitä kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymmyksen: Aikooko hallitus selvittää korkeimpien oikeuksien purkuhakemusten tekemisen kielteisten päätösten oikeullisuuden ja mihin toimenpiteisiin hallitus ryhtyy tuomiosituinten harkintavallan oikeusturvaa loukkaavan käytännön palauttamisekis hallitusmuodon edellyttämälle kansalaisten yhdenvertaisen kohteun tasolle?

Helsingissä 3.2.1999 Risto Kuisma

Kansanedustajien rikostutkintapyyntö

Kahdeksan kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta esitti asiassa rikostutkintapyynnön 15.6.1999. Rikostutkintapyynnön allekirjoitti seuraavat kansanedustajat: Risto Kuisma Remonttiryhä, Raimo Vistbacka Perussuomalaiset, Bjarne Kallis Kristilliset, Tapio Karjalainen SDP, Matti Huutola Vasemmistoliitto, Pekka Vilkuna Keskusta, Marja-Leena Kemppainen Kristilliset, Antti Rantakangas Keskusta. Antti Rantakangas viivasi myöhemmin nimensä yli tutkintapyynnöstä, koska huomasi Markku Kosken joutuvan vaikeuksiin jos asiat tutkintaan.

Tutkintapyyntö oli seuraava:

Sisäministeri Kari Häkämies

Asia. Tutkinta/selvityspyyntö

Asiaan liittyvien erilaisten epäilyjen johdosta pyydämme, että Te henkilökohtaisesti vaikutatte siihen, että PR-talojen (Alavieskan Puurakenne Oy, PP-Teollisuus Oy ja International Timber Company Finand Oy) konkursseihin sekä niihin vaikuttaneisiin asioihin kohdistetaan esteetön ja perusteellinen poliisitutkinta. Asiaryhmän johdosta on lukuisiin kananedustajiin otettu yhteyttä siten, että on ilmennyt syvää epäluottamusta poliisin toimintaa kohtaan. Tällainen epäluottamus joka tuntuu perustellulta, edellyttää perusteellista selvitystä.

Liite Erkki Aho selvitys asioista

Eduskunnassa 15.6.1999

Risto Kuisma
Raimo Vistbacka
Bjarne Kallis
Pekka Vilkuna
Tapio Karjalainen
Matti Huutola
Antti Rantakangas
Marja-Leena Kemppainen

Häkämiehen vastaus

Kansanedustaja
Risto Kuisma
Eduskunta

Olet tuonut esille PR-Talojen konkurssiin liittyen huolesi siitä, että poliisin toiminnassa asiaan liittyen olisi jotain huomautettavaa. Koska kirjeesi koskee poliisia olen toimittanut sen sisäministeriön poliisiosastolle. Asia on ollut esillä jo ministeri Enestamin aikana ja liitänkin oheen poliisiosaston asiassa silloin tekemän ratkaisun.

Kari Häkämies

Liite poliisiosaston ratkaisu 10.8.1998 Dnro 84/662/98

Tuon ratkaisun ovat allekirjoittaneet poliisijohtajan sijainen, poliisylitarkastaja Jorma Vuorio ja komisario Jonne Lähteenmäki. Päätöksen mukaan kansanedustajien tutkintapyyntö ei anna aihetta toimenpiteisiin sisäministeriön taholta.

Olin sopinut tapaamisen poliisijohtaja Jouni Välkin kanssa Sisäministeriön poliisiosastolle asian selvittämiseksi. Kun menin sovittuna aikan poliisiosastolle tapaamaan Jouni Välkkiä, niin minulle ilmoitti Jonne Lähteemäki, ettei Jouni Välkki ole paikalla ja jos en kiireesti poistu talosta, niin minut poistetaan sieltä. Ennen Kari Häkämiehen antamaa vastausta oli yhteydessä hänen erityisavustajaansa ja sain häneltä kuulla, että hänen tehtäväksi oli asiassa annettu kielteisen päätöksen valmistelu.


Eduskuntavaalien vaalitulos oli minulle pettymys. Sain Kalajoelta 490 ääntä, mikä oli puolueista toiseksi suurin äänimäärä Keskustan jälkeen. Kokonaisäänimääräni jäi vain 823 ääneen. Se oli kuitenkin korkeimpia äänimääräiä Remonttiryhmässä koko valtakunnassa. Raili Myllylä ei päässyt eduskuntaan ja syytti lehdessä asiasta kalajokisia, jotka uutisen mukaan pettivät hänet. Remonttiryhmä sai koko valtakunnassa 28 549 ääntä (1,1%) ja yhden paikan Risto Kuismalle. SDP sai 51 paikkaa (-12), Keskusta 48 (+4), Kokoomus 46 (+7), Vaemmistoliitto 20 (-2), Vihreät 11 ( +2), SKL 10 (+3), Nuoruomalaiset 0 (-2). Perussuomalaiset saivat yhden paikan Raimo Vistbackalle.

Lähdeaineisto Erkki Ahon kirja Olet maamme armahin Suomenmaa, Erkki Ahon nidottu kirja Salatut sivut ja Erkki Ahon muistiinpanot

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Korkein oikeus myrskyn silmässä



Koiviston konklaavin vaikutukset alkoivat näkyä selkeästi vuonna 1997, kun Korkein oikeus joutui kansalaisten hampaisiin. Ns. Koiviston konklaavissa 6.5.1992 puhetta johti Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen. Professori Jukka Kekkosen mukaan presidentti Koivisto halusi selvästi vaikuttaa siihen, ettei oikeuslaitos tee pankkien kannalta hankalia ratkaisuja. Professori Heikki Ylikankaan mukaan Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja korkevassa asiassa. Vuoden 1992 palaverin ohjeistus alkoi näyä oikeudenpäätöksissä seuraavina vuosina ja se oli kansalaisten oikeustajun vastaista. Pankkien suosiminen lisäksi ylemmissä oikeusasteissa kiinnitettiin huomiota myös muihin asioihin.

Kritiikkiä nimitystavasta

Entinen korkeimman oikeuden jäsen Jukka Kemppinen kirjoittaa kirjassaan ”Taistelu oikeudesta”, että ”Korkein oikeus on tällä hetkeää todellisessa ahdingossa ja luottamus tuomioistuimiin on rapautunut niin pahasti, että menetetyn maineen korjaamiseen voi mennä kolmekymmentä vuotta. Monet kansalaiset eivät käytä enää sanoja ”korkein oikeus” naureskelematta, ja varmaan moni oikeusneuvos on ammattia kysyttäessä häpeissään valehdellut soittavansa pianoa pornobaarissa, koska se kuulostaa hienommalta kuin jäsenyys Korkeimmassa oikeudessa.”

Kirjaassan ”Oikeus voittaa” entinen oikeusminsiteri Anneli Jäätteenmäki käyn terrierimäisesti KO.n ukkoseuran kimppuun. Korkeimman oikeuden on astuttava alas norsunluutornistaan ja osattava ottaa huomioon muutakin kuin lakipykälien kiemurat, hän arvostelee Korkeimman oikeuden viime vuosien toimintaa. Jäätteenmäen mielestä Eeva Vuoren tapaus todistaa, että KO ei elä nykyajassa ja arkipäivässä. KO.n remontti tulisi aloitaa jäsenten nimitystavasta, mikä ruokkii salamyhkäisyyttä. Korkein oikeus päättää itse ehdokkaistaan ja Tasavallan Presidentti nimittää. Virab täyttömenettely on tehtävä avoimemmaksi, vaatii Jääteenmäki. Hänen mielestään virkaesitys ja esillepano tulisi myös perustella. Kansanedutaja ja varatuomari Jäättenmäki piti ongelmana myös sitä, että KO ei millään tavalla perustele kielteisiä ratkaisujaan. Oikeudenkäymiskaaren ja perustuslain sekä EU:n tuomioistuimen päätöksen mukaan jokaisella on oikeus saada perusteltu päätös asiassa. Yli 120 kansanedustajaa jätti 20.3.1997 lakialoitteen korkeimman oikeuden jäsenten nimitystavan muuttamisesta avoimempaan suuntaan.

Campoy asia herätti keskustelua

Helsingin Sanomien yleisönosastossa Antti-Veikko Perheentupa kirjoittaa, että Haagin sopimuksesta ei voi lukea sen ainoaa oikeaa tulkitaan, jonka antamisessa KO olisi riippumaton kaikista yhteiskunnallisista tekijöistä. Tulkinnan täytyy olla kohtuullisessa sopusoinnussa yleisen oikeustajun kanssa. KO on päätöksellään tehnyt ihmisoikeuspolitiikkaa. Tämä ratkaisu on naamioitu juridisesti, kun lasten mielipiteen huomioonottamisesta on tehty ikärjakysymys. Tapauksen nosteessa keskustelussa on kuitenkin käynyt selväksi, ettei Suomen lainsäädäntö eikä Haagin sopimus määrittele selkeää ikärajaa, vaan että lasten nuoruuteen vetoaminen on osa KO:n jäsenten yhdessä omaksumaa subjektiivista kantaa. On pelättävissä, että päätöksen vahvin taustatekijä on asiassa aikaisemmin tehty päätös ja siitä johtuva KO:n jäsenten huono harkittu yritys säilyttää uskottavuutensa. Lapsen ilmaisemia luonnollisia ja aiheellisia pelkoja, jotka liittyvät kaikkien läheisten ihmissuhteiden katkaisemiseen, siirtymiseen vieraaseen kieleen ja joutuminen riippuvaiseksi oudoista ihmisistä ja näiden pelkojen vaiktusta lapsen kehitykseen ei ole kohtuulista jättää huomioimatta mihinkään ikärajaan vetoamalla. Ratkaisu on jälleen yksi lisä viime aikojen kertyneisiin esimerkkeihin KO:n näkemysten ja vallitsevan oikeustajun välisestä jännityksestä. Tällainen ei voi olla sattuumaa, kirjoittaa Antti-Veikko Perheentupa.

Tapaus Eeva Vuori

Korkeimman oikeuden jäsenen luotettavuudesta oli kyse, kun Turun entinen kaupunginjohtaja Juhani Leppä vaati ns. Matintalon jutussa purkamaan annetun kielteisen päätöksen, koksa Eeva Vuori oli Lepän mukaan esteellinen Lepän ja Vuoren välisten huvilakauppojen takia. Leppä väitti maksaneensa yhdessä vaimonsa kanssa Eeva Vuorelle ja tämän miehelle Ilkka Vuorelle 800 000 markan kauppahinnan lisäksi 200 000 markkaa pimeästi. Jättämällä pimeän summan ilmoittamatta verotuksessaan Ilkka Vuori vältti myyntivoiton verotuksen. Asian tultua ilmi Vuoret maksoivat veronsa jälkikäteen. Kuulusteluissa Ilkka Vuori myönsi pimeän rahanvaihdon. Juhani Leppä ja tämän vaimo väittivät Eeva Vuoren tienneen pimeästä kauppasummasta. Hämeen lääninsyyttäjä Kari Hemminki totesi 24.1.1997 Ilkka Vuoren syyllistyneen veropetokseen ja Juhani Lepän avunantoon. Vaimojen osalta ei ollut näyttöä rikoksesta tuomitsemisen perusteella. Eeva Vuoren mielestä hnen eronsa oli häpeäksi oikeusvaltiolle. Eeva Vuorelle kävi kuten vitsin mustalaispojalle, että hai kyllä näki vaan ei huomannut. Eeva Vuori nousi uudestaan otsikoihin antamalla Suomen Kuvalehteen haastattelun, jossa hän totesi, että ”Jos varakas henkilö kavaltaa 1000 markkaa, sillä on hänelle pienempi henkilökohtainen merkitys kuin pienituloiselle ihmiselle, joka kavaltaa saman summaan. Siten hänen syyllistyysens on oikeudellisesti ajatelleen pienempi”. Poliitikkojen keskustelussa vaadittiin yhä selvemmin Eeva Vuoren eroa. Presidentti Ahtisaari katsoi, ettei hänellä ole juridisia mahdollisuuksia puuttua asiaan, mutta katsoi, että Eeva Vuoren tulisi itse tehdä omat johtopääökset. Eeva Vuori ei eeonnut.

Välimiesoikeudet

KOP ei muodollisesti hakenut EKA:a yrityssaneeraukseen. Valtion vakuusrahaston mielestä se kuitenkin toimi takausehtojen vastaisesti eikä se siitä syystä maksanut takaustaan. KOP vei asian välimiesoikeuteen. Ns. välimiesoikeus joutui itse asiassa juuri tämän tapauksen perusteella julkisen suurennuslasin alle, sillä asiat ratkaisseen ”oikeuden” jäseneninä oli kaksi Korkeimman oikeuden tuomaria: entinen presidentti Curt Ohlsson, joka ei aikoinaan huomannut, kun hänelle maksettiin KO:sta palkka kaksi kertaa kuukaudessa sekä Göran Portiin. Samoihin aikoikoin julkisuudessa havaittiin – ilman että KO.n presidentti Olavi Heinonen olisi sitä havainnut – KO:n jäsenen Antero Palajan toimineen yhdessä mm. Ben Zyskowitzin kanss konkurssiyhtiö Apollon hallituksen jäsnenä. Se lavensi keskustelua KO:n tuomareiden paikasta vallankäytönkoneistossa. EKA-yhtiöiden kohtalon ratkaisemiseksi KOP:n nimeämänä välimiehenä oli siis Portin ja VVR:n edustajana Eero Routamo. Mainitut herrat yhdessä Curt Ohlssonin kanssa ratkaisivat asian KOP:n eduksi. Niin VVR joutui vastaamaan KOP:lle niistä yli 300 miljoonan markan lainoista, joita EKA:lla oli ollut STS:stä. KOP ei päätöksen mukaan ollut mukana ajamassa konkurssikypsäksi tietäämäänsä EKA:a saneeraukseen. KOP:in ohella päätöksestä hyötyivät myös välimiehet. Ohlsson laskutti seitsemästä kokouksesta palkkionaan 475 000 markkaa sekä Routamo ja Portin kumpikin 350 000 markkaa. Tällaiset palkkiot olivat kansalaiset oikeustajun vastaisia.

Vaasan hovioikeuden eläkkeelle jäänyt presidentti Erkki Rintala totesi haastattelussaan Ilkka-lehdessä 12.6.1998, että ”kuilu kansan ja oikeuslaitoksen välillä kasvaa”. Rintalan mukaan Suomi on oikeuvaltioiden takarivissä yhdessä Puolan ja Italian kanssa.

Kysymys oikeusministerille
http://www.om.fi/Etusivu/Ajankohtaista/Vastauksetkirjallisiinkysymyksiin/Kysymysarkisto/Vuoden2010kysymykset/1279614311185

Erkki Rintalan haastattelu
http://aluetv.fi/Viikon-kasvo--Erkki-Rintala-id-299.html

Lähdeaineisto: Erkki Ahon arkistot


lauantai 21. huhtikuuta 2012

Vuoden 1998 keskustelun aiheita



Vuonna 1998 kekusteltiin paljon Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaaren myöntämistä Suomen Leijonan ritarikunnan komenttajamerkkien myöntämisestä Indonesian metsäministerille Djamaludin Suryohadikusumolle. Kunniamerkkien myöntäminen herätti kohua, koska se katsottiin tueksi Indonesian ihmisoikeuksia polkevalle politiikalle. Vähän myöhemmin Tasavallan Presidentti myönsi samanlaisen kunniamerkin Indonesialaisen RGM-konsernin pääomistajalle Sukanto Takanotolle. RGM-konseri omistaa UPM-Kymmene Oy:n kanssa yhteissopimuksen solmineen metsäyhtiö Aprillin. Hyvä-veli-kerho käytti kunniamrkkien jakoa omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen Suomen ulkopolitiikan nimissä. Toisaalta taas Ahtisaaren leirissä koettiin Halosen esiintulo asiassa piikittelyksi Ahtisaarelle ja tämän arvosteluksi. Valtiopäivien avajaisissa 4.2.1998 Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaari herätti ihmetystä lausumalla, että ”Itsenäisyytemme aikana Suomella ei ole olut hyviä suhteita kaikkiin naapurimaihin. Nyt on.” Myöhemmin Ahtisaaren avustaja Alpo Rusi selitti presidentin tarkoitaneen suhteita Viroon.

Vuonna 1998 keskusteltiin myös edellisvuoden Rovaniemen hovioikeuden tuomiosta, jonka mukaan aktin lyhyys on lieventävä tekijä rangaitusta määrättäessä. Rovaniemen hovioikeus, jonka jäseninä olivat Esko Oikarinen, Juhani Lilja ja Maija-Liisa Salonen sekä esittelijänä Tuula Hukka-Poikela lievensivät Kemin käräjäoikeuden 2 vuoden ja 6 kuukauden raiskauksesta saadun ehdottoman vankeusrangaistuksen 1 vuodeksi ja 10 kuukaudeksi vankeutta ja muutti tuomion ehdolliseksi. Perusteluissa tuotiin esille lieventävänä asianhaarana aktin lyhyys. Maallikon oikeustajun mukaan lieventämiselle ei ollut inhimillisiä perusteita. Erikoista huomiota kiinnitettiin myös siihen, että tuomion antaneesta kokoonpanosta puolet oli naisia. Ryhmän kuului myös hovioikeuden presidentti. Ehkäpä Rovaniemen hovioikeus määrittää tuota pikaa, mitkä ovat lyhytaikaisen raiskauksen aikarajat. Vihjeeksi vain, että jonkin tutkimuksen mukaan yhdynnän keskimääräinen kesto on 12,3 minuuttia. Onko meillä vallalla ajatus, ettei vaimo vieraan pienestä käytöstä kulu?

Hallituksen ohjelmaan tehtiin muutos puolustuspolitiikan osaan verrattuna edellisen hallituksen ohjelmaan. Enää ei puhuta itsenäisestä puolustuksesta. Ovi avattiin Natoon. Tämän asian hyväksyi myös Vasemmistoliitto. Galluppien mukaan yli puolet suomalaisista vastusti Nato-jäsenytyttä. Kansalaiset kuitenkin vaistosivat, että Suomea pannaan Nato-kuntoon. Nato oli Suomen salarakas kuten kansanedustaja Liisa Jaakonsaari asian ilmaisi joitakin vuosia myöhemmin. Armeijamme kalusto ja kaliberit yhdenmukaistettiin Nato-standardeihin. Suomen puolustamisessa ollaan siirtymässä vain tärkeiden kohteiden puolustamiseen nopeasti liikuteltavien täsmä- ja iskujoukon voimin. Suomen Nato-jäsenyys on se putki, mihin poliittinen eliittimme ajaa meitä seuraavaksi.

EU-rahoitus herätti ihmetystä kansalaisten keskuudessa. Leaderrahoituksesta tulee 50 % EU:lta, 30 % Suomen valtiolta ja kunnilta 20 %. Leader-rahaa on saatu mm. seuraaviin hankkeisiin: Kalajoen käsi- ja taideteollinen oppilaitos on saanut 51 270 markkaa maaseudun ideat todeksi-koulutukseen. Hankeessa koulutetaan ja aktivoidaan edunsaajia ja heidän edustajiaan laatimaan Leader-henkisiä hankkeita sekä hakemaan niille rahoitusta. Himangan Matkailu on saanut elämysmatkailuyrittäjn markkinoin ja taloushallinnon koulutushankkeeseen 777 000 markkaa. Hankkeella parannetaan elämysmatkailuyrittäjien ja sellaiseksi aikovien osaamista. Kalajokilaakson koulutusyhtymä on saanut maaseudun moninainen-koulutukseen 233 000 markkaa. Hankkeessa järjestetään koulutusta ja yhteistoimintaa maaseudun naisille, joita kannustetaan hanke- ja yritystoimintaa sekä verkoistoitumisee.
Mielentila-projektin kustannusarvio on 365 000 markkaa. Hankkeessa eräopas ja psykologi yhdistävät perinteisen erä- ja luontomatkailun psykologiseen ja teraupeuttiseen osaamiseen. Innovaatiokellarihankkeella luodaan puitteet maatalouden muutoksista lamaantuneen väestön aktivoimiseksi. Hankkeen kokonaisbudjetti on 73 000 markkaa. Ei voi kuin ihmetellä tällaisia hankkeita. Mitä mielikuvituksellisempi ja älyvapaampi hanke on sitä suuremman potin siihen saa yhteiskunnan rahaa. Onko tällainen menettely yhteiskunnan edun mukaista?

Inkeriäisten paluumuutto aiheutti suuria ongelmia. Inkerinsuomalaisten paluumuutto alkoi, kun presidentti Koivisto antoi asiasta haastattelun huhtikuussa 1990. ”Inkeriläiset ovat suomalaisia. Heidän isänsä ovat Ruotsin vallan toimesta aikaan sille alueelle siirrettyjä ja ovat siellä monia kokeneet.” Koiviston paluumuuton kanta oli vienyt pohjan pois inkeriläisten autonomialta, Paluumuutto oli heikentänyt inkeriläisten populaatiota. Inkerläisten vaikeudet olivat todellisuutta. Syrjäytyneet, suurta huonommuutta tuntevät venäläiset nuoret hakevat turvaa toisistaan, jegiytyvät, sortuvat vahvoihin huumeisiin ja rahoittavat niiden käytän rikoksilla. Huolestuttavaa on, että toimintaa näytetään ohjattavan Pietarista.

Työministeriö teetti laajan selvityksen ns. mustan listan konsulttitoimisto Grey Eminencellä. Selvitykseen oli luetteloitu työvoimapoliittiseen uudistukseen myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvia toimittajia. Työministeri Liisa Jaakonsaari kiisti aluksi jopa televisioruudussa Suomen kansalle listan olemassaolon. Lopulta Jaakonsaari myönsi kyseenlaisen tutkimusaineiston luettelon olemassaolon. Kysymyksessä ei kuitenkaan hänen mielestään ollut toimittajien luetteloiminen vaan sen asian selvittäminen, miten työministerin viesti työllisyyspolitiikan uudistuksista on mennyt perille. Erikoista selvityksessä oli myös se, että sen tekijöinä oli sosiaalidemokraattisia poliitikkoja joten hyvä sisar järjestelmä toimi.

Kymen sotilasläänin komentaja, prikaatinkenraali Kari Hietanen piti Halikossa heinäkuun alussa järjestetyssä luovutettuun Karjalaan jääneen Uudenkirkon pitäjäjuhlissa puheen, jossa hän esitti Karjalan palauttamista takaisin Suomelle. Hietanen piti puheen yksityishenkilönä, mutta asepukuun pukeutuneena. Puolutusvoimain komentajan sijainen, kenraaliluutnantti Matti Kopra moitti Hietasta harkitsemattomuudesta. Hän muistutti, että korkea-arvoisten sotilashenkilöiden kannanotot ymmärretään helposti puolustusvoimien viralliseksi kannaksi. Venäjän suurlähettiläs Ivan Aboimov oli esittänyt samana päivänä Suomelle virallisen kyselyn Hietasen puheista.

Syksyllä 1998 ilmestyi Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota, unohdetut uhrit. Kirjan mukaan sodan tuomat kauhun hetket eivät jääneet toisen maailmansodan vuosina 1939-1944 ainoastaan rintamalinjojen juoksuhautoihin. Sodan raskaus tuli myös kotirintamalle ja koteihin. Se kohtasi yksinäiset, aseettomat ja turvattomat naiset, lapset ja vanhukset. Partisaanimurhaajat hyökkäsivät koteihin kaukana rintamalinjojen takana kyläven pelkoa, kauhua ja kuolemaa. Ne olivat tekoja, joita on mahdoton ymmärtää. Partisaanitoiminnan tarkoitus on sodankäynnissä häiritä vastustajan toimia myös rintamalinjojen takana ja kotirintamalla. Sillä pyritään sitomaan vihollisen taistelujoukkoja pois etulinjoista niiden taakse vartio- ja takaa-ajotehtäviin. Toiminnan tulee olla mahdollisimman salaista. Hyökkäykset on suoritettava hyvin valmisteltuina ja aina yllättäen. Ne on toteuttettava nopeasti. Neuvostoliiton kommunistipuolueen ja puna-armeijan toimesta johdetut partisaanit surmasivat Suomessa lähes 200 siviiliä heidän kotiseudullaan.

Lähdeaineisto: Erkki Aho Salatut sivut ( aineisto on julkaistu aikanaan nettikirjoituksina Ahonlaidalta blogissa. Sunpoint-net poisti blogin syytä ilmoittamatta. Nyt kaikki poistetut kirjoitukset on koottu yhdeksi niteeksi. Poliisi kieltäytyi tutkimasta miksi Erkki Ahon sananvapautta rajoitettiin).

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Liisa Mariaporin tapaus



Ekonomi, KTM, veroesittelijä Liisa Mariapori kirjoitti vuonna 1998 kirjan Verottaja tappolinjalla. Kirjassaan hän toi esille miten verottaja kaataa yrityksiä. ”Verotarkastus on saanut viime aikoina sekä myönteistä että kielteistä julkisuutta. Veroviranomaisten tehoiskut yhdessä poliisin kanssa ovat tuoneet päivänvaloon epärehellisiä yrittäjiä, jotka ovat parantaneet kilpailuasemaansa pimeällä palkanmaksulla ja muulla verovilpillä. Hyvä näin – mitalilla on myös toinen puoli.

Ainakin lehtitietojen mukaan tehoiskuta on tehty myös yrityksiin, joissa asiat ovat olleet kunnossa. Jos iskut ovat tapahtuneet asiakkaiden läsnäollessa, ei ylimitoitettuja tarkastuksia voida hyväksyä. Veroviranomaisten pitäisi olla jotakuinkin varmoja vilpistä etukäteen hankitun taustatiedon perustella, jota pitäisi löyty riittävästi nykyisistä atk-tieodostoista.

Veroviranomaiset väittävät usein, että verotarkastus on valtiolle varsin tuottavaa. Yksi verotarkastaja tuottaa valtiolle vuosittain jopa 3-4 miljoonaa markkaa. Siksi verotarkastajien lukumäärää on ehdotettu lisättäväksi usealla kymmenellä henkilöllä. Jos esimerkiksi 50 uutta verotarakastajaa tuottaa valtiolle 150 miljoonaa markkaa, miksi ei samalla palkata lisää 500 tai 5000 uutta tarkastajaa? 5000 tarkastajan työ tuottaisi valtiolle jo 1,5 miljardia markkaa. Edellä oleva laskutapa on tietysti karrikoitua, mutta se osoittaa, ettei verotarakastuksen tuottoa voida laskea yksioikoisesti.

Edellä mainituista tuottoarvioista voidaan esittää myös kysymyksiä. Perustuvatko ne maksuunpantuihin vai perittyihin veromääriin? Missä määriin maksunpanot pohjautuvat virheellisiin verotarkastuskertomuksiin? Verohallinto voi luonnollisesti esittää tilastoja siitä, miten vähän jälkiverotusten maksuunpanot muuttuvat valitusasteissa. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Joidenkin yrittäjien mielestä valittaminen on hyödytöntä, vaikka he pitäisivätkin veropäätöksiä aiheettomina. Yrittäjän on usein helpompi panna lappu luukulle, kuin ryhtyä kalliiseen ja kuluttavaan valitusprosessiin.Valittamaankin tyhtyneet yrittäjät eivät aina löydä parhaimpia asiantuntijoita hoitamaan asiaa. Myös valitusasteet erehtyvät silloin tällöin päätöksissään.

Kun puhutaan verotarkastuksen tuottavuudesta, laskelmiin pitäisi ottaa mukaan myös kustannukset. Valitusasteissa käsiteltävät veroasiat maksavat myös huomattavia summia sekä yhteiskunnalle että verovelvollisille. Jos lääninoikeus tai KHO joskus tuomitsevat oikeudenkäyntikuluja viranomaisten maksettavaksi, ne ovat aivan nimellisiä. Todellisuudessa valituskulut nousevat usein kymmeniin tuhansiin, eräissä tapauksissa, jopa satoihin tuhansiin markkoihin. Siksi tulisi pikaisesti päästä samaan täyden korvauksen periaatteeseen, jota sovelletaan yleisissä tuomioistuimissa. Edellä olevan perusteella voidaan mukaellen lainata merenkulusta tunnettua lausetta: Verotarkastus on välttämätöntä, mutta verotarakstajien lukumäärän lisääminen ei.

Lopuksi voidaan ottaa esimerkki siitä, mihin verotarkastus ei saisi päätyä. Verotarkastajatrio piti itsepintaisesti kiinni käsityksestään, miten yrityksen myymän omaisuuden myyntivoitto tulisi laskea. Heidän tulkinnalleen ei löytynyt minkäänlaista tukea oikeuskäytännöstä tai muustakaan lähteestä. KHO poisti aiheettomasti yritykselle määrätyt monen miljoonan markan jälkiverot. Sinänsä asiassa ei ole mitään tavatonta, asianomainen yritys vain sattui olemaan velkasaneerauksessa. Verorahat olisivat olleet todella tarpeen yrityksen maksuvalmiuskriisissä.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tällaiset päätökset otetaan vastaan verohallinnossa; saako verotarakstaja niistä palautteen, käydäänkö ne läpi opetustarkoituksessa sekä miten ne vaikuttavat verotarkastajan pisteytykseen, joka ilmeisesti kuuluu osana verohallinnossa toteutettavaan tulosajateluun. VEROKANSLERI”

Yllä oleva artikkeli oli Finanssi-lehden nro 1/1996:ssa. Kun olin virassani vuosikymmeniä taistellut vääriä veropäätöksiä vastaan, sain kirjoituksesta kimmokkeen vastata siihen. Kerroin omista kokemuksistani Lapin lääninverovirastossa.

Kirjoitukseni johdosta minut irtisanottiin virastani ja pidätettiin virantoimituksesta välittömästi. Kirjoitukseni oli kuitenkin totta, joka sana, vaikka Lapin lääninveroviraston lääninverojohtaja Olavi Ylihurula ja verohallituksen johtaja Markku Hirovonen yrittivät muuta väittää omissa kannanotoissaan. Myös oikeusturvatyöryhmä ja valtiontalouden tarkastusvirasto ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen lopputulokseen, että tarkastuskertomusten taso on heikko. Verotuksen oikeusturvatyöryhmä totesi mietinnössään nro 36/97, että ”verohallinnossa on tuskin yhtään verotarkastajaa, joka pystyy integroituun verotarkastukseen”. Kun kaikki verotarakstajat kuitenkin tekevät tällä hetkellä integroituja verotarkastuksia, tarkoittaa tämä sitä, että oikeusturvatyöryhmän kannanoton mukaan tarkastuskertomukset ovat lähes 100 prosenttisesti vääriä.

23.09.2004 Raahen käräjäoikeus määräsi Liisa Mariaporin kirjan Verottaja Tappolinjalla kaikki tallenteet valtiolle luovutettavaksi eli tuhottavaksi. Ja kirjan kirjoittajan Liisa Mariaporin ehdonalaiseen vankeuteen.

Liisa Mariapori voitti Suomen valtion EIT:ssä
http://www.mariapori.com/2010/12/tapaus-liisa-mariapoiri-eitsta/

Lähdeaineisto Liisa Mariapori Verottaja tappolinjalla ISBN 952-90-9829-4

torstai 19. huhtikuuta 2012

Seuraavaksi sukellusveneitä?




Hornet-hävittäjien, uusien kuljetus- ja taisteluhelikopteridein sekä miljardilla hankittujen modernien CV-90-taisteluajoneuvojen jälkeen, sotilaat saattavat seuraavaksi lähetä shoppailemaan sukellusveneitä. Haave on vanha ja elänyt puolustusvoimissa siitä lähtien, kun Pariisin rauhansopimus viime sotein jälkeen ne kielsi. Uutta elonvoimaa se sai, kun Suomi yksipuolisesti sanoutui irti rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista 1990. ”-Kyllä me voimme niitä hankkia”, innostui mm. puolutusministeri Elisabeth Rehn jo vuonna 1993.

Sukellusvene on tehokkain ase sukellusveneitä vastaan. Suomen rikkonaisen ja sokkeloisen saariston puolustamisessa varsinkin pienille ja ketterille sukellusveneille olisi sotilaiden mielestä käyttöä. On julkinen salaisuus, että vieraiden valtioiden vedenalaiset ovat loukanneet Suomen aluevesiä useasti. Nato-jäsenenä Suomen olisi todennäköisesti hankittava sukellusveneitä meripuolustuksen vahvistamiseksi, puhumattakaan tukikohdan perustamisesta paitsi omille myös Naton vedenalaisille.

Puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund väläytti vuonna 1995 käytettyjen sukellusveneiden hankkimista Ruotsista. Kenraalin mielestä vedenalaista valvontaa on kehitettävä muun muassa aluemerten laajennuksen vuoksi ja Ruotsi oli halukas myymään kolme 1960-luvulla valmistunutta Sjoarmen (Merikäärme)-luokan sukellusvenettä, joista se oli omien säästötoimiensa vuoksi luopumassa. Hägglund kiirehti asian ratkaisemista, koska tarjolla olevat veneet saattavat kenraalin mukaan mennä muihin maihin, jos Suomessa ei synny asiassa päätöstä. Hägglundin mukaan selvitykset asiassa jatkuvat.

”Tässä yhteydessä tutkitaan yhtenä vaihtoehtona sukellusveneen käyttöä liikkuvana valvonta-asemana”, sanoi Hägglund, jonka mukaan puolustusvoimilla ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollisuuksia sukellusvenaselajin luomiseen. ”Tätä eivät varat mahdollista nyt eikä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Taloudellisista syistä voisivat tulla kysymykseen Ruotsista poistumassa olevat veneet.”
Puolustuministeriön kansliapäällikkö Pertti Nykänen ilmoitti heti seuraavana päivänä, ettei Suomeen olla hankkimassa sukellusveneitä. Niistä ei ole suunnitelmia eika rahoitusta. Sama kanta oli myös puolustusministeri Anneli Tainalla. Hän myösni kuitenkin selvityksiä tehtävän.

Sukelllusveneaseen luominen Suomelle oli myös merivoimien ulkoisen komentajan Sakari Visan lempipuheenaiheita. Esimerkiksi vuonna 1996 hän totesi sukellusveneen olevan tehokkain väline vedenalaiseen valvontaan ja vedenalaisten torjuntaan. Hänen mielestään pelkkä aseistamaton valvontavenekin riittäisi. Käytettyjä sukellusveneitä sai merivoimien komentajan mukaan halvalla.

Puolustusministeriä dementoi virallisesti myös hänen puheensa kerta toisensa jälkeen. Sukelusveneet haluttiin työntää toistaiseksi sivuun tärkeimmäksi katsottujen helikoptereiden tieltä. Sukellusveneet kuitenkin jatkavat etenemistään pinnan alla osana Suomen pohjoismaista asealan yhteistyötä. Myös Nato-yhteistyössä sukellusveneet on otettu huomioon.

Osana Naton ja Suomen yhteensovittamisohjelmaa RARP:n kolmatta vaihetta on tarkoitus kehittää mm. vedenalaista puhelinjärjestelmää, jolla pidettäisiin yhteyttä sukellusveneisiin. Ja kun Suomella ei – ainakaan toistaiseksi – ole omia, vaan yhteyttä pidettäsiin muiden maiden sukellusveneisiin.

Toinen aikaisempi hanke alkoi, kun Pohjoismaiden puolutusministerit päättivät marraskuussa 1992 Viborgissa Tanskassa pitämässään kokouksessa aloittaa selvitystyön keskinäisistä puolustusmateriaaliyhteistyöstä. Selvitystyöryhmään nimettiin kaksi edustajaa kustankin Pohjoismaasta. Puolutusministerinä oli silloin Elisabeth Rehn.

Visbyn puolustusministerikokous vuoden 1994 kesäkuussa hyväksyi puolustusmateriaaliyhteistyästä tehdyn selvityksen ja päätti aloittaa uudessa selvityksessa ehdotetut toimenpiteet. Puolustusministerikokouksen asettama työryhmä ehdotti puolustusmateriaaliyhteistyötä ohjaamaan kolmen sopimusta: puite-, yhteistyö- ja turvallisuussopimusta. Lisäksi se esitti projektiryhmien perustamista esiselvitysten tekemiseksi tykistöjärjestelmistä, panssaritorjunta-aseistuksesta, laivamoottorien huollosta ja ylläpidosta, taistelujohtojärjstelmän huollosta ja ylläpidosta, YK-joukkojen varustuksesta ja uuden sukellusvenesukupolven kehittämisestä ja tuotannosta. Sukellusveneet pimitettiin eduskunnalta.

Lähdeaineisto: Pekka Ervasti – Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Suomen ja Ruotsin erilaiset näkemykset




Suomen EMU-kiireen lisäksi ruotsalaisia ärsytti Suomen omaksuma linja EU:n neuvostossa. Ruotsi arvosteli Suomen kulkemista EU:n enemmistön mukana. Tottahan se oli. Kolmena ensimmäisenä EU-vuotenaan Suomi äänestänyt vain seitsemän kertää enemmistöä vastaan ministerineuvostossa. Tapauksista kolme koskee telakkatukia, muut ovat liittyneet postipalveluihin, mainontaan, viiliin ja peltokasveihin.

Ruotsi on ollut ministerineuvoston enemmistön kanssa eri mieltä parikymmentä kertaa ja Tanskakin yli kymmenen kertaa. Kolmas erimielisyyden aihe koski EU:n laajentumista. Ruotsi olisi halunnut neuvotella kaikkien jäsentarjokkaiden kanssa yhtä aikaa. Suomi hyväksyi, että unioni aloitti maaliskuun lopulla jäsenyysneuvottelut kahdessa ryhmässä. Kypros, Tsekki, Puola, Unkari, Viro ja Slovenia pääsivät jo varsinaisiin liittymisneuvotteluihin. Slovakian, Latvian, Liettuan, Romanian ja Bulgarian neuvottelut aloitetaan myöhemmin.

”Neuvottelut kestävät pidempään kuin Suomen kohdalla, viidestä seitemään vuoteen. Komissio vaihtuu 2006 eli näppärintä olisi, että ensimmäiset uudet maat liittyisivät 20052, arvioi ulkoministeri Tarja Halonen ensimmäisen neuvottelun jälkeen.

Viron pääsy mukaan on Suomelle tärkeää paitsi poliittisesti myös taloudellisesti. Viro on Suomelle tärkeä vientimaa, merkittävämpi kuin esimerkiksi Tanska ja Italia. Tutkijat Ville Kaitila ja Mika Widgren arioivat Etlan tutkimuksessa Baltian maiden Ey-jäsenyys ja Suomi, että Etelä-Suomen ja Viron taloudet ovat jo pitkälti integroituneet, investoinnit Viroon tukevat suomalaista tuotantoa. Esimerkiksi vaatetusteollisuuden työnjako on kehittynyt siten, että vaatteet suunnitellaan Suomessa ja ommellaan Virossa. Suomi toimii ja nyt Viron kotimarkkina-alueella. Yhtä hyviä taloudellisia perusteluita ei löydy muista jäsentarjokasmaista.

Koko EU-jäsenyyshankkeen ajan suomalainen elinkeinoelämä ja valtiovalta ovat toimineet hyvässä yhteisymmärryksessä. Unioniin laajentumista katsotaan eri kantilta, hallitukselle laajentuminen on ennen muuta rauhanhanke, jolla haetaan vakautta Eurooppaan. Talouselämä pelkää laajentumisen valtavia kustannuksia, ja epäilee jäsentarjokkaiden kykyä sopeutua unioniin.

Esimerkikis Keskuskauppakamari, joka oli ensimmäisenä ajamassa Suomea EU:n jäseneksi, on hyvin epäilevä. Sen toimitusjohtaja Kari Jalas ennustaa, että kestää oari vuosikymmentä ennen kuin parhaatkaan jäsen kandidaatit saavuttavat unionin keskitason. Jalas kuvaa tilannetta laskuesimerkillä. Jos unionin nykyisten 15 jäsenmaan talouskasvu pysyy vuoden 1997 lukemissa eli 2,5 prosenttina ja bruttokansantuote hakijamaissa kasvaa seitsemän prosenttia vuodessa, Slovenia saavuttaa unionin keskitason vaurauden vuonna 2009, Tsekki 2011, Unkari 2021, Puola saavuttaa keskitason vuotta myöhemmin ja Viro vasta 2030.

Viime vuonna vähintään seitsemän prosentin talouskasvuun yltivät vain Viro ja Puola. Hitaampi eli viiden prosentin talouskasvu merkitsee sitä, että vuoteen 2030 mennessä vain Slovenia ja Tsekki pystyvät kirimään taloutensa unionin keskitasolle. Vastustusta löytyy muualtakin.

Ensimmäiset tiedot menoja karsivasta unionista Agenda 2000-ohjelmasta ovat herättäneet nykyisissä jäsenmaissa lähinnä raivoa. Suomessa varsinkin maataloustuen putoaminen nostatti talvella MTK:n sotajalalle hallitusta ja unionia vastaan. Jos ohjelma toteutuu, Suomen maataloustuki putoaa lähes miljardilla markalla vuodessa.

Laskelmien mukaan Suomen jäsenmaksu unionille on myös kohoamassa vuoteen 2006 mennessä 9,7 miljardiin markkaan. Siinä on kasvua kymmenessä vuodessa kolme miljardia markkaa, eikä Suomen unionilta takaisin saama tuki todennäköisesti voi kasvaa yhtä nopeaa vauhtia. Ruotsin ja Suomen erimielisyydet unionissa eivät katkaisseet turvallisuuspoliittista yhteistyötä. Suomen ja Ruotsin suhteita kuvaa osuvasti Tarja Halosen lausahdus: ”Olemme sisaruksia, emme kaksosia.”

Sisärusten näkemykset ulko- ja turvalllisuuspolitiikassa ovat hyvin samanlaisia. Kumpikin korostaa EU:n yhteisen ulkopolitiikan roolia, harjoittelee yhteistyötä Naton kanssa, mutta torjuu sen – ainakin vielä – jäsenyyden. Suomella ja Ruotsilla on yhteistä etua pelata aikaa. Ajan peluuseen käy hyvin erilaisten aloitteiden tekeminen Itämeren ja pohjoisen alueen yhteistyän kehittämisestä. Vireillä on kymmeniä projekteja, joista osa saattaa tuottaa tulostakin, osa menehtyy mahdottomuuteensa.

Helmikuussa 1998 molemmat maat jättivät kaikille Itämeren rantavaltioille aloitteen turvalllisuusyhteistyöstä. Vaikka aloitteessa on varsin vähän käytännön toimenpiteitä sen tausta on mielenkiintoinen. Molemmat maat ovat hermostuneet toisaalta Venäjältä ja toisaalta Yhdysvalloista tuleviin paineisiin Suomea ja Ruotsia kohtaan.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3