Euroopassa elettiin vakavan kriisin aikaa keväällä 1999, kun sotilasliitto Nato pakotti Jugoslaviaa pommittamalla serbihallinnon poistumaan Kosovosta. Suomi osallistui EU:n tulevana puheenjohtajamaana sodan lopettamiseen tähtääviin ponnisteluihin yhteistyössä alkuvuoden puheenjohtajamaan Saksan sekä Venäjän edustajien kanssa. Presidentti Martti Ahtisaari johti loppuvaiheessa suurvaltojen vaikutuksella ja Suomen ulkoasianhallinnon avustuksella Kosovon aselevon toteutukseen liittyneitä neuvotteluja, joiden tulokset YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti päätöslauselmallaan.
Kokemukset Kosovon sodasta ja EU:n verraten vähäisestä roolista sen yhteydessä löivät leimansa unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiskaavailuihin. Yleisesti hyväksyttiin ajatus, että Euroopan unionin tulisi pystyä paremmin huolehtimaan maanosansa turvallisuudesta, joten odotukset yhteisen turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ja keinovalikoiman kehittämiseksi olivat suuret.
Suomen EU-puheenjohtajuus alkoi keskikesällä 1999 sikäli suoutuisissa merkeissä, että kotimaassa kansalaismielipide oli kääntynyt unionille entistä myönteisemmäksi ja Euroopassa Suomi oli jo opittu tuntemaan aktiivisesti EU:n kehittämiseen suuntatuneena jäsenmaana. Pääministeri Paavo Lipposen toinen hallitus jatkoi maaliskuun vaalien jälkeen lähes entisessä kokoonpanossaan, joka oli jo tottunut EU-asioiden hoitoon.
EU:n komissio oli joutunut keväällä eroamaan eikä uuden komission työskentely ollut vielä kunnolla käynnistynyt, joten siitäkin syystä EU:n neuvoston puheenjohtajalle tuli paljon vastuuta toimintojen käynnissä pitämisestä. Suomi ilmoitti pyrkivänsä siihen, että Euroopan unioni siirtyisi uudelle vuosituhannelle ”vanhana ja avoimena”. Näiden tavoitteiden muntuminen konkreettisiksi teoiksi oli vaikeaa, koska myös Euroopan parlamentti eili kesäkuisten vaalin jälkeen vielä järjestäytymisvaiheessa.
Tampereella lokakuussa 1999 pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa keikityttiin sisäisiin asioihin, jolloin määritettiin tavoitteeksi saada unionista entistä enemmän vapauden, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden alue. Kokous jäi historiaan yhtenä Europan unionin onnistuneimmista, sillä ilmapiiri oli yhteisille päätöksille myönteinen. Siinä yhteydessä luotiin pohja unionin sisäisen turvallisuuden strategialle, jota oikeudellisten asioiden osasto ryhtyi toteuttamaan tutkimuksilla, viranomaisharjoituksilla ja laatimalla suosituksia käytännön toimia varten.
Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999 käsiteltiin unionin laajentumista sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikna kehittämistä. Laajentumiskysymyksessä omaksuttiin kansta, jonka mukaan neuvotteluja jatketaan tai aloitetaan suuren maajoukon kanssa, jolloin tähtäimessä oli kaikkiaan 12 uuden jäsenen hyväksyminen lähivuosina. Lisäksi Turkille vakuutettiin, että sen jäsenyyttä pyritään edistämään.
Turvallisupolitiikan alalla päätöksiä oli jo pohjustettu Saksan johdolla Eurooppa-neuvoston kokouksessa Kölnissä. Kesäkuussa aikaansaatu Kosovon aselepo antoi pohjaa ehdotuksille EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämiseksi. Joulukuussa Euroopa-neuvoston kokouksessa sovittiin ”Helsingin tavoitteista”, joiden mukaan unionille luodaan mahdollisuudet lähettää 60 000 sotilaan joukko rauhanturvatehtäviin.
Suomi pyrki edistämään myös unionin ”pohjoista ulottuvuutta”, jolla tarkoitettiin samantapaista yhteistoimintaohjelmaa Pohjois-Euroopassa kuin EU:lla oli jo Välimeren alueella. Pohjoisen ulottovuuden ohjelman tarve kyllä tunnustettiin tärkeäksi, mutta se ei silti konkretisoitunut erityisen hyvin. Eteläisempiä Eu-maita oli vaikea saada uskomaan, että pohjoisessa oli vakavia ongelmia, joita pitäisi kiireellisesti ratkaista. Myöskään pohjoismainen yhteistyö ei näissä asioissa tuntunut toimivan riittävän hyvin vakuuttaakseen EU:n päätöksentekoelimiä mielenkiinnon lisäämiseen ja varojen myöntämiseen tarpeesta EU:n ja Pohjois-Euroopan maiden yhteisille hankeille. Suomen puheenjohtajuuskausi jätti joka tapauksessa vuoden 1999 lopulla vaikutelman, että unionin toiminta oli entistä tehokkaampaa ja jäsenmaille hyödyllisempää. Myös Suomen kausi puheenjohtajana sai yleistä kiitosta.
Lähdeaineisto Pekka Visuri Maaillan muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti