Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen ohella toinen avaintekijä Suomen 1990-luvun laman taustalla oli niin sanottu vahvan tai vakaan markan politiikka. Vakaan markan linjassa oli kyse politiikasta, jossa valuuttakurssien vakaus oli tavoitteena vaikka kurssit olivatkin muutettavissa. Vakaan markan politiikkaa oli Suomessa harjoitettu periaatteessa siitä lähtien kun Suomi sai oman valuutan. Markan arvo oli aluksi sidottu kultaan, myöhemmin Englannin puntaan (1930-luvulla). Bretton Woods-järjestelmän aikaan USA:n dollariin, ja 1970-luvun alusta lähtien kauppapainotteiseen valuuttakoriin. Politiikan tavoitteena oli pitää valuuttakurssi vakaana. Vakaus ei kuitenkaan ollut ehdotonta, vaan tarvittaessa voitiin myös turvautua devalvaatioihin ja revalvaatioihin. Jälkimmäiset olivat kuitenkin pieniä ja harvinaisia, joten lopputuloksena oli markan arvon jatkuva heikentyinen suhteessa USA:n dollariin ja Saksan markkaan sodanjälkeisinä vuosina.
Varsin pitkään talouspolitiikassa painotettiin kasvua ja työllisyyttä ja devalvaatioihin turvauduttiin silloin kun hyvän kilpailukyvyn ylläpitäminen sitä vaati. Vähitellen tällaiseen devalvaatiosykliksi kutsuttuun ilmiöön, missä devalvaatio johti inflaatioon ja taasu uuteen devalvaatioon, alettiin suhtautua yhä kriittisemmin. Devalvaatiokritiikki nosti luonnollisesti ensin päätään keskuspankissa, missä oltiin huolestuneimpia rahan arvosta. Inflaation lisäksi devalvaatioita pidettiin vahingollisina myös rakenteellisista syistä. Devalvaatiot pönkittivät perinteisen vientiteollisuuden asemaa ja tämän pelättiin tapahtuvat muiden alojen kustannuksella. Devalvaatiopolitiikkaa alettiin pitää myös kehittyneelle teollisuusmaalle sopimattomana ja sen käyttöä alettiin kritisioida.
1980-luvulla alkoikin voimakas pyrkimys irrottautua vanhasta devalvaatiokierteestä. Vakaan markan politiikalla tarkoitetaan tätä uutta linjausta, joss tavoitteena oli pitää valuuttakurssi todella vakaana. Tullessaan Suomen Pankin pääjohtajaksi vuonna 1983 Rof Kullberg asetti kolme tavoitetta. Ne olivat 1. irtaantuminen inflaatio-devalvaatio-kierteestä, 2. reaalikoron muuttaminen positiiviseksi sekä 3. raha- ja valuuttamarkkinoiden säännöstelyn purkaminen. Nämä tavoitteet hyväksyttiin laajasti. Politiikkalinjauksen takana oli ajatus, että inflaatioherkässä maassa pitää olla jokin vakauden ankkuri ja se oli kiinteä kurssi – joka aiemmin tosin oli ollut kiinteä vain seuraavaan devalvatioon asti. Vähitellen 1980-luvun Suomessa kehittyi laaja konsensus vakaan markan linjasta. Raha- ja valuuttakurssipolitikkan tavoitteeksi tuli entistä selvemmin pyrkimys pitää Suomen markan arvo mahdollisimman vakaana suhteessa keskeisten kilpailijamaiden valuuttoihin. Vakaan valuuttakurssin arveltiin tarjoavan taloudelle ankkurin, joka luo vakautta ja estää inflaation kiihtymisen. Linjauksen taustallla oli kriittinen arvio Suomen aikaisemmasta devalvaatiohistoriasta. Aiemmat lipeämiset valuuttakurssin vakaudesta eli vuosien 1967, 1977-1978 ja 1981-1982 suuret devalvaatiot alettiin nähdä pikemminkin inflaatiota ruokkivina häiriöinä kuin välttämättöminä kilpailukykykorjauksina. Vakaan markan linjan tavoitteena oli lopettaa tällanen ryhditön politiikka lopullisesti. Suomi ei ollut tässä pyrkimyksessään suinkaan yksin. Kyseessä oli 1980-luvun eurooppalainen muoti-ilmiö; vakaaseen valuuttakurssiin tähtäsivät silloiset EEC-maat ja muut Pohjoismaat. Linjan tukena oli myös paljon taloustieteellistä viisautta ja asiantuntijoiden perusteluja.
Aluksi kaikki meni hyvin. Reaalikorosta tuli positiivinen ja inflaatio hidastui. Markka pysyi vakaana ja siihen kohdistui välillä jopa vahvistuspaineita. Vakaan markan linjan ensimmäinen testi koettiin elokuussa 1986, jolloin heikentyneiden vientinäkymien vuoksi esiintyi markkinoilla vähäistä devalvaatispekulaatiota. Suomen Pankki nujersi tällaiset hankkeet kuitenkin näyttäväti nostamalla päiväkorkonsa 40 prosenttiin. Spekulatio loppui ja markka vahvistui. Näytös lisäsi yleistä luottamusta vakaan markan linjaa kohtaan. Samalla esiintyi julkisuudessa päättäjien puheenvuoroja, joissa tuomittiin jyrkin sanoin valuuttakurssia horjuttaneet ”spekulantit”. Vakaan markan linjan puolustus alkoi vahvistua ja linjasta alkoi kehittyä elämää suurempi asia.
Vakaan kurssin politiikkaan sitoutuneet puolueet muodistivat pääministeri Holkerin johdolla hallituksen. Perinteiseksi devalvaatiopuolueeksi leimautunut Keskustapuolue jäi oppositioon. Talouden tila oli hyvä ja työllisyys parani. Markkinat olivat tyytyväisiä valuuttakurssiin. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua 1980-luvun loppua lähestyttäessä. Rahamarkkinoiden ja valuuttaliikkeiden vapauttaminen johti aiempaa suurempiin pääomavirtoihin, joiden hallinta korkoja muuttamalla ei ollutkaan enää yhtä helppoa. Kun kiinteän kurssin politiikkaan liittyy kansainvälisten pääomaliikkeiden vapaus, katoaa mahdollisuus harjoittaa itsenäistä rahapolitiikkaa. Kiinteän valuuttakurssin ja vapaiden pääomaliikkeiden järjestelmässä, johon Suomessa vuoden 1985 jälkeen siirryttiin, kotimainen korkotaso määräytyy ulkomaisen korkotason ja kositmaiseen valuuttaan liittyvän devalvaatioriskin perusteella. Vakaan kurssin politiikka toimi vapaiden markkinoiden ollessa hyvin vain, jos se on uskottava. Tällöin markkinat eivät yritä kyseenalaistaaa valuuttakursseille asetettuja vaihteluvälejä. Tätä logiikkaa ei Suomessa heti täysin ymmärretty.
Kun säännöstely oli purettu yritykset ja pankit alkoivat lainat ulkomailta halpaa rahaa. Ulkomainen lainaraha vaikutti edulliselta, koska esimerkiksi Saksan korkotaso oli alhaisempi kuin Suomen korkotaso. Koskoeron syynä oli tietysti Suomen markkaan liittyvä devalvaatioriski, mutta valuuttaluottojen ottajat eivät pitäneet riskiä merkittävänä, koska hallitus ja Suomen Pankki vaikuuttivat, ettei devalvaatioita enää tulisi. Samalla Suomen talouden nopea kasvu herätti luottamusta ja innostusta myös ulkomailla, eikä vaikeuksia lainojen saamisessa ollut. Luottamus Suomen talouteen mahdollisti velkaatumisen ja velkaantuminen taas johti vähitellen talouden ylikuumenemiseen eli ulkomaisen velan kasvuun, varallisuushintojen nousuun ja inflaatione kiihtymiseen. Vakaan markan politiikan ja vapaiden pääomaliikkeiden yhdistelmä teki hyvin vaikeaksi ja käytännössä mahdottomaksi 1980-luvun ylikuumenemisen hillitsemisen. Niin kauan kuin luottamus Suomen talouteen pysyi hyvnä, ei keskuspankilla ollut mahdollisuutta hillitä luotonottohalukkuutta korkotasoa nostamalla. Vakaaseen markkaan pitäytyvä keskuspankki ei myöskään halunnut elämöidä mahdollisella devalvaatioriskillä.
Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, kun markkinoiden usko vakaan kurssin pysyvyyteen alkoi horjua. Kun epäluottamus kiinteään kurssiin kasvaa, korka nousee. Suomen tapauksessa näin kävi, kun markan yliarvostus alkoi teollisuuden kilpailukykyongelmien ja kasvava vaihtotaseen vajeen myötä tulla yhä ilmeisemmäksi. Vuonna 1989 epävarmuus alkoi lisääntyä ja lyhyet markkinakorot lähtivät jyrkkään nousuun. Korot pysyivätkin epävakaina ja keksimäärin korkeina aina siihen asti kunnes vakaan markan linjasta jouduttiin pakon edessä luopumaan syksyllä 1992.
Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti