Kun keskustelut kokoomuksen ja SDP:n välillä alkoivat, niihin oli sidottu niin paljon arvovaltaa, että niiden oli suorastaan pakko johtaa myönteiseen lopputulokseen. Preidentillä ei ollut varaa menettää kasvojaan eikä liioin SDP:tä hallituksesta. Holkeri, joka oli tietoisesti ajanut itsensä poikkiteloin oman puolueensa johdon kssa, ei saanut liioin epäonnista, koska vaihtoehtona olisi ollut jo ulottuvilla olleen pääministeriyden menettäminen ja mitä todennäköisimmin ajatuminen takaisin Suomen Pankin rauhallisiin suojiin. Sorsan itsevaltainen puheenjohtajuuskausi oli synnyttänyt SDP:n sisälle tyytymättömyyttä, joka odotti purkautumistaan. Paineita oli lisännyt sinipunaratkaisun runnominen väkisin läpi epäröivien puolue-elinten. Vaihtoehtoina hänelle olivat joko kunniallinen tehtävien jättäminen ”voittajana” tai väistyminen kesän puoluekokouksessa niiden erovaatimusten siivittämänä, joita erityisesti Erkki Tuomioja oli välittänyt aktiivisesti julkisuuteen. Kokoomuksen arkadialaisille epäonnistuminen oli merkinnyt aktiivisen taustapelin eri vaiheiden paljastumista sekä mahdollisesti myös syntipukin roolia, jos Väyrynen olisi kostoksi lähtenyt ajamaan punamultaa uusin kasvoin. Tällöoin arkadialaiset olisivat ajautuneet puolueessaan paitsioon. Kokoomuksen puoluejohdossa taas uskottiin – osin ehkä Koiviston uhkailujen siivittämänä – että epäonnistuminen veisi puolueen oppositioon ilman mahdollisuutta uuteen yritykseen. SDP:n johtoportaassa puoluestaan vallassa pysymisen halu oli kasvanut sitä mukaa kuin edellytyksiä siihen oli alkanut tarjoutua. - Ja kaiken taustalla vaikuttivat vuoden 1988 presidentinvaalit, joihin SDP:n piirissä oli vedottu jo monta monituista kertaa ja jotka Koivistokin oli pitänyt aktiivisesti mukana.
Kokoomuksen ja SDP:n neuvottelijat tapasivat 15.4. Holkerin pyynnöstä. Tarkoituksena oli selvittää, oliko puolueiden keskeisinä pitämistä kysymyksistä löydettävissä sen asteinen yksimielisyys, ”jonka tunnustelija voi informoida tasavallan presidentile ja jonka jälkeen voitaisiin sitten siirtyä, mikäli yhteisymmärrystä on, hallitusohjelmaneuvotteluihin”. Holkerin tulkinnan mukaan tärkeiksi koteuista aihepiireistä, ”otsikoista”, jotka Suomen Pankin pikakirjoittajat merkitsivät uskollisesti muistiin, ei vallinnut erimielisyyttä puolueiden välillä. Pitkälle samansuuntainen käsitys jäi SDP:n neuvottelijoille, joiden mielestä esiteyty pohjapaperit tarjosivat haluttaessa mahdollisuuden päästä neuvottelutulokseen. Sen esteenä näytti olevan vain kokoomuksen sisäinen tilanne, jonka osalta SDP:n puoluetoimistossa arveltiin, ettei taistelu kokoomuksen eri linjojen välillä ollut vielä ohi. Suomisen ja Väyrysen välisestä sopimuksesta puhuttiin uin yleisesti tiedosta olevasta asiasta. ”Holkeri ja hyvä joukko heidän omaa väkeään on kyllä varmaan vakaumuksellisesti sen kannalla, että hallitus pitäii muodostaa sosiaalidemokraattien kanssa. Mutta sitten on Suomisen linja … sillä on huomattava määrä teollisuuden keskeistä väkeä mukanaan Kari Kairamon johdolla, joka on sitä mieltä, että pitää muodostaa porvarihallitus...”, Sorsa tiivisti epävarmuuden. Toisaalta neuvotteluissa mukana olleet korostivat, miten kategosiesti Holkeri oli esiintynyt ”presidentin miehenä” ja pitänyt etäisyyttä kokoomuksen neuvottelijoihin.
Hallitusneuvottelujen loppusuora alkoi 22.4. peräti 33 neuvottelijan toimin, jotka edustivat sinipuna-akselin ohella myös RKP:tä ja SMP:tä. Tärkein ohjelmatyö oli uskottu pienelle johtoryhmälle. Neuvottelujan käytiin yhtä aikaa kahdessa paikassa: Suomen Pankissa sekä Kesärannassa, missä pääministerin tehtäviä edelleen hoitava Sorsa piti isännyyttä. Nimenomaan siellä neuvoteltiin tärkeimmistä asioista eli talous- ja ulkopolitiikasta. Kun Holkeri omien sanojensa mukaan lähinnä sukkuloi osoitteiden välillä, ei ollut ihme, jos neuvotteluihin osallistuneille jäi se vaikutelma, että neuvotteluja johti käytännössä Sorsa. Holkeria avustivat ministeri Rekola ja presidentinkin media-asioista vastaava Tom Westergård, joten ainakin tiedonkulku Linnaan toimi erinomaisesti. Kokoomuslaisista sinipunaa olivat Holkerin rinnalla pusertamassa kokoon Pekka Alanen, Ulla Puolanne, Jarmo Heiniö ja taustalta käsin Pentti Sillantaus, toisin sanoen arkadialaisten ydinryhmä.
SMP:tä ei tarvinnut houkutella hallitukseen. Holkerin mukaan Pekka Vennamo lupasi sen ”suoralta kädeltä” heti hänen tiedusteltuaan asiaa. Sen sijaan RKP:n Taxell oli nihkeämpi. Holkeri totesi kokoomuksen eduskuntaryhmässä, että RKP:ssä oli kahdenlaista ilmaa. Liikaselle hän mainitsi samasta asiasta, mutta oli tietävinää, että enemmistö RKP:n päättävissä elimissä oli kuitenkin hallitukseen lähtemisen kannalla.
Oppositioon ajautuvassa Kepussa Väyrynen tunnusti katkeroituneena menettäneensä pelin jo 22.4.: ”Keskustapuolueelle häämöttää nyt oppositio. Täm on, se tunnustettakoon, selvä tappio meille. Vaalitulos on täysin mitätöity ja parlamentarismi on tallottu maahan.”. SDP:n ja kokoomuksen puolue-elinten ratkaisevien kokousten jälkeen hän arvioi, että hallituksen tuleva kokoonpano takasi SDP:lle kiistattoman ylivallan. Hän ei kuitenkaan uskonut sinipunakoalition pysyvän koossa kuin enintään presidentinvaaleihin asti. Puolueen kohtalo ja hallitusratkaisu laukaisivat Kepussa rajunpuoleisen sisäisen arvostelun.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Kohti sinipunaa 978-951-1-21969-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti