Pääministeri Harri Holkerin neljän puolueen enemmistöhallitus nimitettiin 30. huhtikuuta 1987. Hallitukseen tuli 8 ministeriä SDP:stä, 7 kokoomuksesta, 2 RKP:stä ja yksi SMP:stä. Hallituksen ulkoministeri oli Kalevi Sorsa, jonka mukaan tuloa Holkeri oli pitänyt keskustelujen alkuvaiheista lähtien välttämättömänä. Kokoomuksen ja SDP:n keskustelujen alkuvaiheissa oli ollut esillä myös se mahdollisuus, että Sorsa olisi aloittanut pääministerinä ja Holkeri tllut tehtävään vasta vuoden 1988 presidentinvaalien jälkeen.
SDP:n hallitusryhmässä ministerikokemusta aiemmilta vuosilta oli ulkoministeri Sorsan lisäksi oikeusministeri Matti Louekoskella ja työvoimaministeri Matti Puhakalla. Ensikertalaisia olivat sisäministeri Jarmo Rantanen, valtiovarainministeri Erkki Liikanen, toinen opetusministeri Anna-Liisa Piipari, toinen sosiaali- ja tervyesministeri Tarja Halonen ja ympäristöministeri Kaj Bärlund. Kokoomus oli hallituksessa ensi kertaa sitten vuoden 1966, joten kaikki ministeriryhmän jäsenet olivat uusia: pääministeri Holkeri, kansliaministeri Ilkka Kanerva, toinen valtionvarainministeeri Ulla Puolanne, maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjola, kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola. RKP:stä hallituksessa vanhalla postillaan jatkoi oikeusministeri Christoffer Taxell ja uutena mukaan tuli puolustusministeri Ole Norrback. SMP:n Pekka Vennamo oli ollut jo edellisessä hallituksessa. Nyt hänestä tuli liikenneministeri.
Puhuessani eroavalle hallitukselle linnassa totesin, että päättyneet hallitusneuvottelut olivat johtaneet uudenlaisen hallituspohjan syntymiseen: ” Neuvottelujen aikana tapahtui monenlaista yllättävää. Omalta osaltani koin useita yllätyksiä, mikä kertoo puolueiden ajatusten ja taka-ajatusten puutteellisesta tuntemuksestani sekä riittämättömästä kyvystäni pystyä seuraamaan puolueiden kantojen muutoksia. Kokemistani yllätyksistä toiseksi suurin oli se, että miten lähes olemattomaksi osoittautui punamultavaihtoehdon jäljellä ollut elinvoima, miten sille ei miltään taholta löytynyt puolestapuhujia edes siihen mittaan, että sitä olisi voitu pitää uskottavana vaihtoehtona muiden joukossa.
Minulla oli se käsitys, että kokoomus pelkäsi joutuvansa ulosmanoveeratuksi, jos se ryhtyy keskustelemaan sosiaalidemokraattien kanssa. Tämän vuoksi lisäsin toimeksiantooon vielä puhtaan porvarihallituksen vaihtoehdon selvittämisen toisessa vaiheessa, josa vakava yritys ei johda toimeksiannon ensimmäisen osan kohdalla tulokseen. Minulla oli se käsitys, että asettamain selvitystehtävän julkitulon jälkeen keskustapuolue nostaisi punamullan uudelleen realistiseksi vaihtoehdoksi. Näin ei käynyt ja sekin oli minulle yllätys.
Väyrysen mielestä hallitusratkaisu oli ”törkeä väkivallanteko kansanvallan kannalta”. Suomenmaa syytti minua 5. huhtikuuta ”dramaattisesta sekaantumisesta puolueiden sisäiseen päätöksentekoon”: Lehden mukaan tärkein syy hallitusratkaisuun oli Väyrysen ”majesteettirikos, asettuminen presidenttiehdokkaaksi”. Suomenmaan mielestä kysymyksessä oli vallankaappaus: ”Aktivoimalla arvovaltansa presidentti Mauno Koivisto käynnisti kuitenkin yhden historian huikeimmista vallankaappauksista maassa. Kokoomus voitiin pelotella aseettomaksi punamullan kuolleistaheräämisellä. Harri Holkerin heilutellessa tahtipuikkoa SDP:n määräysvalta nousi hyvin lähelle 100 prosenttia. Kokoomus sai vain hanttihommia ja hankalat asiat, joista vaikeimpana pahasti vinoutunut idänkaupan tila. Tänään eduskunta juhlistaa vallankaappausta vaitsemalla ikäänkuin sinetiksi sosiaalidemokraattisen puhemiehen”, kirjoitti Suomenmaa 8. toukokuuta.
Keskusta oli vaatinut puhemiehen paikkaa Väyryselle, mutta tehtävään valittiin Matti Ahde. Uutta aihetta hallituskeskusteluun saatiin 20. toukokuutta kun keskustan Uutiskeskus vuoti julkisuuteen kolmen porvaripuolueen puheenjohtajan salaiset hallitussopimukset. ”Kokoomus romuutti kolme sopimusta”, syytti Suomenmaa. ”Sopimukset antavat havainnollisen kuvan porvarillisten puolueiden keskinäisestä epäluuloisuudesta ja kyräilystä ja lopulta myös kirjallisten välipuheiden arvottomuudesta tosipaikan tullen. Ne kielivät myös kabinettipolitiikasta, jossa pieni piiri on päättävinään suurista asioista ohi puolueiden eduskuntaryhmien ja muiden keskeisten tahojen, tasavallan presidenttiä myöten”, Helsingin Sanomat kirjoitti 22 toukokuuta 1987.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti