Björn Ahlholm on kirjoittanut kirjan Toisinajattelija suurlähettiläänä. Hän kirjoittaa, että suomettumisesta puhuttaessa on pohdittu sitä, milloin tuon sanan tarkoittamat poliittiset menettelytavat saivat meillä alkunsa. Se alkoi niin sanottujen yöpakkasten aikaan vuonna 1958, jolloin Kekkonen ei ryhtynyt puolustamaan sosiaalidemokraatti Fagerholmin johtamaa enemmistöhallitusta, vaan salli Neuvostoliiton estää tiettyjä puolueita ja tiettyjä yksilöitä osallistumasta Suomen hallitukseen.
Kekkosen jousto yöpakkaskriisin yhteydessä oli arveluttava, jopa vaarallinen, sillä se antoi neuvostoliittolaisille mahdollisuuden vaikuttaa Suomen hallitusratkaisuihin. Tässä Kekkonen luopui maan itsenäisyyden vaalimisen kannalta tärkeästä perusperiaatteesta.
Kekkosen tiedetään aloittaneen jo jatkosodan aikana vuosina 1942-1944 salaisen yhteydenpidon Neuvostoliittoon, USA:n tiedustelupalvelun OSS:n (Office of Strategic Services) Ruotsissa toimineiden edustajien välityksellä. Hänen todetaan arvelleen jo vuoden 1943 alussa länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuvan vielä sodan jälkeenkin. Kekkonen ilmaisi kontaktihenkilöilleen olevansa valmis sellaisiin epävirallisiin rauhanratkaisuihin, joihin Suomen hallitus ei olisi voinut sitoutua. Hän oli tullut kaavailuissaan siihen tulokseen, että todellinen rauha olisi mahdollista solmia ja että hän itse näyttelisi siinä keskeistä osaa.
Rovaniemellä sisäpiirinsä kanssa käydyn ajatustenvaihdon yhteydessä syntyi myös ”päätös sopimuksesta”, joka koski pakolaishallituksen muodostamista Kekkosen johdolla. Tämä viesti toimitettiin amerikkalaisten välityksellä Moskovaan. Millä nimikkeellä tällaista toimintaa voidaan sodan olosuhteissa luonnehtia? Jo tuossa vaiheessa Kustaa Vilkuna toimi Kekkosen luottomiehenä ja viestinvälittäjänä.
Sodan päätyttyä Kekkonen tapasi komissiossa toimivan KGB:n pääedustajan Jelisei Sinitsynin omassa kodissaan Helsingissä. Sinitsynin sanoman mukaan, joka ilmenee Kekkosen itsensä laatimasta muistiosta, neuvostoliittolaiset pitivät häntä miehenä, joka oli johdonmukaisesti toiminut rauhan aikaansaamiseksi ja jo ennen sotaa pyrkinyt luomaan edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille.
Sodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä Kekkosen tärkeimpänä kontaktimiehenä Neuvostoliittoon päin toimi KGB:n korkea virkamies Mihail Grigorjev Kotov, joka vastasi Neuvostoliiton tiedustelu- ja vastavakoilusta Suomessa. Kun Kekkosella oli henkilökohtainen suora linkki käytettävissään, hän jätti oman valtiollisen poliisinsa taka-alalle ja esitettyjen arvioitten ja tietojen mukaan jopa kielsi sitä puuttumasta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin asioihin.
Neuvoteltaessa Moskovassa maalis-huhtikuussa 1948 yya-sopimuksesta Kekkonen välitti KGB-kanavaa pitkin neuvostojohdolle Suomen hallituksen enimmäistavoitteet, joita tietoja Stalin käytti hyväkseen. Asiakirjojen valossa on myös ilmeistä, että Porkkalan palauttamisen ja Pohjoismaiden neuvostoon liittyvät kysymykset Kekkonen hoiti suoraan KGB-kanavansa välityksellä Moskovan kanssa. Näin hän menetteli myös valmistellessaan Suomen liittymistä Yhdistyneisiin kansakuntiin.
Porkkalan matkan aikana sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Emil Skogia kehuttiin isänmaalliseksi mieheksi yhden pitämänsä improvisoidun puheen perusteella. Muutaman kuukauden kuluttua Skog pyysi suurlähettiläs Lebedeviltä rahallista apua toimintansa rahoittamiseksi. Lebedev kertoi rahapyynnöstä kymmenen päivää myöhemmin Kekkoselle. Kekkonen hiljaisesti hyväksyi sen. NKP rahoitti myös Kekkosen toimintaa maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon hoitaessa rahojen jakelun yhteisymmärryksessä puolueen K-linjan johtohenkilöiden kanssa.
Nikita Hrutshevin käydessä 2.9.1960 onnittelemassa Kekkosta tämän 60-vuotispäivänä Kekkonen esitti Hrutsheville näkemyksiään, jotka sisältyivät presidentin erittäin salaiseen muistioon Suomen ulkopolitiikan stabiloisimiseksi!
KGB:n pääedustajan Vladimir Stepanovin saavuttua Neuvostoliiton suurlähetystöön Helsinkiin elokuussa 1964 Kekkonen kutsui hänet välittömästi luokseen. Heidän tapaamisensa järjestyivät yleensä presidentin yksityisasunnossa tai Matti Kekkosen kotona. Miehet ystävystyivät nopeasti ja lukuisilla Moskovan käyneillään Kekkonen vieraili usein Stepanovin kotona.
Perustellusti voidaan sanoa, että suomettumiseen liittyvien menettelytapojen käyttö alkoi jo välittömästi sodan loputtua. Maamme kannalta keskeisistä kysymyksistä sovittiin alustavasti, mutta itse asiassa usein lopullisesti hallituksemme selän takana. Elettiin ikään kuin eräänlaista hätätilaa, jota liioiteltiin ja käytettiin taitavasti ja siekailematta hyväksi valtapoliittisia pyrkimyksiä varten. Eri puolueet kilpailivat tietojen antamisessa neuvostoliittolaisille.
Seurauksena oli vähitellen aivopesty ja yya-hengen kyllästämä vaitonaisuuden ja arkuuden sukupolvi. Suomettumisen ilmapiirissä oli helppo luoda neuvostoliittolaisten taitavasti kehittämä kotiryssä-järjestelmä. Itse he valitsivat kumppaneikseen haluamansa henkilön. Yksi jos toinenkin katsoi olevansa ”historian tekijä”. Tilanne oli luonnoton ja arveluttava. 1960-luvun loppuun mennessä KGB:n poliittisen linjan edustajat olivat rakentaneet mittavan kontaktien verkon, joka kattoi tasavallan presidentin ja hänen seuraajaehdokkaansa, avainministerit, kaikkien puolueiden eliitit, idänkauppaa käyvien suuryritysten ja talouselämän järjestöjen johtoportaat, nuoriso- ja opiskelija järjestöjen kellokkaat, journalistisen nuoremman kaartin ja esimiehiä televisiosta, eräitä keskeisiä virkamiehiä ulkoministeriöstä ja poliisijohdosta.
Lähdeaineisto:
Björn Alholm: Toisinajattelija suurlähettiläänä ISBN 951-31-2097-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti