KGB käynnisti 1969-1971 Neuvostoliitossa ja itäblokissa tehostetun urkinnan ja vakoilun kaikenlaisen vastarinnan kukistamiseksi. Stasista tuli KGB:n tärkein informaation antaja itäblokissa länsimaissa koettujen levottomuuksien aikana. Vuonna 1975 peräti 65 % KGB:n saamasta itäblokin maiden tiedustelutiedosta saapui Stasin kautta. Vuosina 1971-1975 KGB alkoi verkottua Neuvostoliitossa ja itäblokissa kansallismielisten liikkeiden piiriin. Osaltaan tämä johtui siitä, että NKP:n 24. puoluekokouksessa huhtikuussa 1971 Brezhnev julisti Neuvostoliiton muuttuneen ”yhtenäiseksi Venäjän valtioksi”. Näihin aikoihin myös käsite neuvostokansa palaa NKP:n johtajien puheisiin. 24. puoluekokouksen aikaan NKP:n politbyroon 23 jäsenestä vain 7 edusti alueellisia intressejä ja kansallisuuksien määrä oli Neuvostoliitossa pienentynyt dramaattisesti.
CIA:n elokuussa 1972 tekemässä huippusalaisessa arviossa suomettumisesta todetaan , että Neuvostoliitto sai vuoden 1958 yöpakkaskriisin yhteydessä veto-oikeuden Suomen hallitusten muodostamiseen, kun Neuvostoliitto yhdisti lehdistökampanjan ja taloudellisilla sanktioilla uhkailun operaatioksi, jolla hallitus kaadettiin. Huolellisesti valmisteltu raportti katsoo, että suomalaiset lukevat Itä-Euroopan maiden tapaan tarkoin Pravdaa ja Izvestijaa sekä oman maansa kommunistilehdistöä, jotta Helsingissä osattaisiin aistia mistä tuulee.
Suomi oli joutunut vuonna 1969 eri tavoin lisääntyneen neuvostopainostuksen kohteeksi, mikä pantiin läntisissä tiedustelupiireissä merkille. Tämä oli pääosin seurausta Tsekkoslovakian miehityksestä, mutta myös kansanrintamapolitiikan logiikasta, jota Moskovasta tuettiin siksi, että Suomi siirtyisi sosialismiin ja ulkopolitiikka YYA-sopimuksen pohjalle nojautuvaksi ”ystävyyspolitiikaksi”.
Ulkoministeriössä havaittiin pian, että ”suomettuminen oli rikkaruoho, joka oli helppo kylvää, mutta vaikea kitkeä. Moskova ei helpottanut rikkaruohon kytkentää. Jo keväällä 1970 KGB oli valitellut Kekkoselle lehdistössä esiintyneistä pahansuopaisuuksista. Kekkonen alkoi vaatia ”totaalista neuvostomyönteisyyttä aina yleisönosastoja myöten”, mitä voi pitää ainutlaatuisena demokraattisten maiden historiassa. Kansanedustaja Taisto Sinisalo totesi 13.12.1970 Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyneen selvästi. Sinisalo sanoi Kremlin arvioivan, että ”antikommunistinen paine” oli selvästi noussut Suomessa. Sinisalo käynnistikin uuden vaiheen neuvostovastaisten ilmiöiden kitkennässä jättäessään kantelun Julkisen sanan neuvostolle 9.1.1971.Vaikka taustalla oli ennen muuta KGB ja Andrei Saharovin saama Nobel-palkinto, kantelussa vaadittiin SMP:n Suomen Uutisia (52/1970) kuriin ja vastuuseen, kun lehti oli väittänyt juutalaisia tuomittavan Neuvostoliitossa kuolemaan heidän esitettyään halunsa matkustaa Israeliin. JSN torjui kantelun neuvoston toimialaan kuulumattoman asiana.
Omalla merkillisellä tavalla ”oikeistovaara” sai yhä tiukemman otteen myös Kekkosesta ja jatkossa Kalevi Sorsasta ja tietenkin SDP:n nuorvasemmistosta. Lehtinen analysoi uskottavasti Kekkosen ja Sorsan yhteistä fasistijahtia. Ideologinen leimaaminen oli vallankäytön väline SDP:ssä, ja tietenkin SKP:ssä, mutta myös kepussa, jossa K-linja suosi vasemmistoyhteistyötä ja leimasi muita puolueessa oikeistolaisiksi. Omat oikeistolaisongelmansa oli myös Kokoomuksessa ja johtoriitoihin hajonneessa SMP:ssä.
Paineita syntyi eteenkin Kokoomuksessa, joka oli joutumassa poliittiseen paitsioon. Hallituksen muodostamista yrittäneen Juha Rihtniemen kuoltua 12.1.1971 seuraajaksi valittu Harri Holkeri loi DDR-kontaktityönsä perustan viimeistään syksyllä 1971. Kokoomus otti 1968-1973 askelia, joiden voi tulkita merkinneen eräänlaista hiljaista suomettumista, kun se yritti hivuttautua itäblokin hyväksymien puolueiden aateliin.
Kekkosen, SKP:n ja uusvasemmiston rumputuli neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi toi tulosta ja johti suurempiin vaatimuksiin. Stasin yhteistyö KGB:n kanssa Helsingissä syvenee. Helmikuun 3. päivä 1972 KGB:n ja Stasin edustajat, osastopäällikkö Henzen ja KGB-upseeri Albert Akulov, käyvät Helsingissä strategiakeskustelut neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi. Akulovin mukaan tulee panostaa Keskustapuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen meneillään olevan ideologisen vasemmistolaisuuden vahvistamiseen. LKP:n puheenjohtaja Pekka Tarjanne meni jo niin pitkälle, että arvosteli DDR:n vierialullaan 1972 Kekkosen ajamaa EEC-sopimusta. ”Munzer” seurasi LKP:n toimia ja verkotti etenkin nuoria liberaaleja, nousevia kykyjä.
SDP:n uusista kansanedustajista Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen, Tellervo M. Koivisto ja Kaisa Raatikainen tekivät lakialoitteen, mikä lähti siitä, että väärät mielipiteet oli siivottava julkisuudesta vaikka poliisitoimin, jotta yleinen mielipide tukisi hallituksen ulkopolitiikkaa. Laki olisi käytännössä kriminalisoinut neuvostovastaiset ilmaisut ja siten luonut pohjan ilmiantoyhteiskunnalle. Taisto Sinisalo yritti keväällä 1971 yhteistyössä KGB:n, SKDL:n, Keskustapuolueen ja SDP:n kanssa kieltää SMP:n toiminta.
Seuraavana vuonna niin ikään nuorvasemmiston ja SKP:n kansanedustajat kirjelmöivät eduskunnan puhemiehelle Stefanus-lähetyksen kuriin saamiseksi. SKP:n vähemmistön Ensio Laineen sekä 29 muun kommunistin ja kansandemokraatin, kuten Ilkka-Christian Björklundin sekä SDP:stä Erkki Liikasen, Kaisa Raatikaisen, Matti Ahteen, Jacob Södermanin, Osmo Kaipaisen ja Leo Kohtalan, 18.12.1973 allekirjoittamassa kirjelmässä ”Laine ym.: Stefanus-Lähetys ry:n Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta” kysyttiin: ”Mihin toimenpiteisiin Hallitus aikoo ryhtyä maamme kansallisten etujen vastaisen Neuvostoliitolle ja muille sosialistisille maille vihamielisen propagandan ja toiminnan estämiseks?”
On todennäköistä, että Laineen ym. kirjelmän valmisteluissa oli mukana ainakin Stasi, koska 1.11.1973 lähetystösihteeri, Stasin avustaja Peter Grimm (”Munzer”) lähettää koosteraportin ”sionistisista ja oikeistoradikaaleista järjestöistä ja niiden toiminnasta Suomessa”. Raportin avainsanoihin kuuluvat Stefanus-lähetys ja Perustuslaillinen kansanpuolue. SDP käynnisti myöhäissyksyllä 1973 Karjalaisen kaatamishankkeen. Kotov kertoi Kekkoselle keväällä 1974, että ” Sos.dem.puolue arvostelee Karjalaista juoppoudesta, samasta myös Virolainen ja viran huonosta hoidosta. KGB ja Stasi olivat tehneet Helsingissä ilmeisen tehokasta yhteistyötä, joka syksyllä 1973 sai tulosta aikaiseksi. Vuoden 1973 joulukuussa Andropov ja Mielke allekirjoittivat KGB:n ja Stasin strategisen yhteistyösopimuksen, jota vuosin 1978 ja 1982 täydennettiin. KGB sai käyttöönsä järjestelmällisen läsnäolo-oikeuden niin Stasin keskushallinnossa kuin sen piirihallinnossa. Helsinkiin saapui asemapäälliköksi 1974 alkupuolella Hans-Joachim Kahlmayer, joka aloitti laajan tietolähteiden ja kontaktien metsästyksen.
Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti