Suomettuminen (saksaksi Finnlandisierung) tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa pienemmän naapurimaan asioihin. Käsite esiteltiin Saksan liittotasavallassa 1960-luvulla. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.
Suomettumisen ydinaikaa oli 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi 1981 ja presidentiksi 1982. Vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla.
Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueessa K-linja, SDP:ssä yleensä nuoremman polven vasemmisto 1970-luvulla ja SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset. Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura, jossa muiden puolueiden edustajat laimensivat taistolaista vaikutusta. Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön – kotiryssän. Eräällä keskustelupalstalla suomettuminen oli määritelty kulissien takaiseksi ryssän perseen nuolemiseksi.
Ian Hamilton kirjoitti Baltimorning Sun-lehdessä Suomen tilanteesta 1972: Suomella oli kaikki ulkonaiset itsenäisyyden merkit ja symbolit ja sen perustuslaillinen tasavalta on todella lujaa perua. Mutta on tosiasia, että sen toimintavapautta kaikissa tärkeissä asioissa rajoittaa siinä määrin sen mahtavan naapurin läsnäolo ja painostus, että sitä saattaa oikeutetusti sanoa viime kädessä Neuvostoliiton imperiumin lääniksi.
Jukka Nevakiven kirja kertoo
Nevakiven kirjan keskeisenä hahmona on Urho Kekkonen. Kekkosen ensimmäisen hallituksen virkaanastuminen maaliskuussa 1950 aloittaa suomettumisen, Kekkonen antaa pienemmille poliitikoille mallin siitä kuinka omaa uraa edistetään veljeilemällä venäläisten kanssa. Kirjan loppupuolella ilmenee, että Nevakiven kuva Kekkosesta on kuitenkin monivivahteisempi. Kekkosen aktiivinen ulkopolitiikka pystyi lisäämään Suomen kansainvälisiä toimintamahdollisuuksia, ja tietyssä suhteessa Kekkonen oli todellinen antisuomettaja, hän pyrki eheyttämään kansaa, eli lujittamaan suomalaisten rivejä niitä ulkopuolisia vastaan, jotka kenties yrittäisivät ajaa täällä omia etujaan. Nevakiven mukaan Kekkonen oli kyllä isänmaanmaallinen, muttei pystynyt erottamaan isänmaanmaata omista intresseistään. Paasikiven ja Kekkosen ohella kirjan päähenkilöitä ovat yhtäältä Neuvostoliiton suurlähettiläinä Suomessa toimineet Savonenkov, Lebedev ja Zaharov sekä toisaalta sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton keskeiset poliitikot, jotka vaihtelevalla menestyksellä kilpailivat neuvostoliittolaisten suosiosta ja rahasta. Kekkostakin epämiellyttävämpinä suomettajina, ilman mitään Kekkosen ansioita, esiintyvät kirjassa sosiaalidemokraateista eronneen opposition johtaja Emil Skog sekä maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo.
Muiden suomalaisten puolueiden edustajilla ei ole tarinassa aktiivisia rooleja, kommunistithan olivat Nevakiven mukaan joka tapauksessa täysin epäitsenäisiä, ja pienet porvarilliset puolueet olivat liian heikkoja kiinnostaakseen tuossa vaiheessa neuvostoliittolaisia. Mustasukkaiset suomalaiset kommunistit yrittivät kyllä muistuttaa neuvostoliittolaisille, ettei Kekkonen ollut pohjimmiltaan kokoomuslaisia kummempi, mutta tämä ei huolestuttanut Kremliä, joka olisi ollut valmis sopimaan asioista kenen tahansa kyllin voimakkaan poliitikon kanssa.
Suomettumisen ilmapiirin kuvauksia
Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo oli kustannettava suomen kielellä 1974 Tukholmassa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. Itsesensuuri sai joskus jälkikäteen arvioituna myös koomiselta vaikuttavia piirteitä, josta hyvänä esimerkkinä Sleepy Sleepersin julkaiseman "Takaisin Karjalaan" levyn aiheuttama skandaali. Toinen kohahduttava tapaus oli kenraalimajuri Pentti Syrjän kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa, mikä aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto katkesi. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio ja SMP:n Veikko Vennamo.
Gruppa Finljandija
Pentti Syrjä tuli ylioppilaaksi vuonna 1939 ja aloitti varusmiespalveluksensa juuri talvisodan edellä. Hän toimi jatkosodan aikana joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä Karjalan kannaksella sekä Lapin sodan aikana komppanianpäällikkönä. Hän haavoittui Kannaksella jatkosodan loppuvaiheissa. Käytyään kadettikoulun hän toimi opetusupseerina ja esikuntatehtävissä eri joukko-osastoissa, Karjalan Jääkäripataljoonan komentajana vuosina 1965−1968, Reserviupseerikoulun johtajana vuosina 1968−1972 ja Savo-Karjalan sotilasläänin esikuntapäällikkönä vuosina 1972−1975 sekä komentajana vuosina 1975−1979, minkä jälkeen hän siirtyi eläkkeelle. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1975. Sotilasuransa aikana ja sen jälkeen Pentti Syrjä toimi aktiivisesti Sotainvalidien Veljesliitossa.
Pentti Syrjä nostatti vuonna 1986 kohun muistelmateoksellaan Gruppa Finljandija, jossa hän kuvasi kahden muun suomalaisen upseerin kanssa Frunzen sotilasakatemiassa Neuvostoliitossa viettämäänsä opiskeluvuotta 1971−1972. Pääesikunta oli yrittänyt estää teoksen julkaisemisen jo ennen sen ilmestymistä, koska sen katsottiin sisältävän sellaisia Neuvostoliittoon liittyviä tietoja, jotka olisi Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteiden vuoksi ollut pidettävä salassa. Kirjan tultua julkisuuteen presidentti Mauno Koivisto esitti asiasta julkisen paheksuntansa sanoen mm., että "maan edun parasta ymmärtämättömällä kenraalilla ei puolustusvoimien reservissä voi olla käyttöä". Pentti Syrjä puolustautui sanoen kaikkien kirjassaan esittämiensä asioiden tulleen julki eri yhteyksissä jo aiemmin ja tulkitsi valtiovallan jyrkän reaktion osoitukseksi poliitikkojen ja puolustusvoimien yliherkkyydestä idänsuhteissa. Kirjamarkkinoilla Gruppa Finljandija nousi yhdeksi syksyn 1986 myyntimenestyksistä.
N-liitto harjoitti eri turvallisuusinstanssien, kuten mm. neuvostoarmeija ja KGB myös perusupseerikoulutusta aikana 1970-1991, jolloin yhteensä n. 300 N-liittoon vapaaehtoisesti loikannutta suomalaista vapaaehtoisnuorukaista perusupseerikoulutettiin. Koulutuksen jälkeen N-liitossa he perusupseerikoulutetut palvelivat useita vuosia neuvosto/puna-armeijassa N-liitossa, kunnes palasivat erityisluvalla takaisin mm. Suomeen eli presidentti ylipäällikkönä on nimittänyt heidät erikois/poikkeusluvalla Suomen puolustusvoimiin Suomessa. Tarkkoja lukuja on vaikeata sanoa, koska useampi on voinut jäädä jopa N-liittoon pysyvästikin, mutta heitä lienee nykyisin Suomen puolustusvoimien aktiiviupseereina n. alle sata suuntaa antavana lukuna.
Miten KGB toimi?
Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n (Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti) työntekijät olivat jättäneet upseerin uniformunsa Moskovaan ja saapuivat Helsinkiin diplomaatin tai kauppaedustajan tai jonkin järjestön edustajan tai journalistin hahmossa, värväilivat Suomen kansalaisia ja pyrkivät vaikuttamaan Suomen tekemiin poliittisiin ratkaisuihin. Tosiasiallisesti he sekaantuivat maan sisäisiin asioihin. He tukivat salaa kommunisteja ja kärkkyivät tilaisuutta kähveltää tekniikan salaisuuksia. He syöttivät KGB:n tiedostoihin tietoja kaikista suomalaisista, joihin neuvostokansalaiset olivat yhteydessä. He valvoivat agenttien toimintaa Suomen alueella. He toimittivat lähetystön kautta Neuvostoliittoon muista maista paljastumisen jälkeen pakenemalla pelastautuneita agentteja. He tarkkailivat neuvostokansalaisia Suomessa. Uutistoimisto TASS oli pullollaan KGB:n upseereita.
Todellinen KGB:n avainhahmo Suomessa oli Viktor Vladimirov, neuvostotiedustelun päällikkö Suomessa. Vladimirovilla oli todella hyvät suhteet Urho Kekkoseen. KGB:n näkemys oli, että SDP:n kehitys oli täydellisesti Kalevi Sorsan, Erkki Liikasen ja Matti Ahteen hallinnassa. Vladimirovilla oli keskeinen osa luotaessa suhteita kansalliseen kokoomukseen, jossa Harri Holkeri oli keskeinen vaikuttaja. Vuoden 1991 kesällä diplomaattipassilla Suomessa oleskelevien neuvostoliittolaisten lähetystötyöntekijöiden lista käsitti 52 henkilöä, joista 40 oli KGB:n upseereita. Lisäksi kun KGB.n upseereita työskenteli Helsingin sanomalehtien, APN:n, TASSin, Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksen sekä muiden organisaatioiden ”sateenvarjon" alla, niin KGB:n upseerien määrä nousi todella suureksi. Voidaan kiistatta puhua Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun Helsingin filiaalista.
KGB:n toiminta Suomessa jakautui lukuisiin alahallintoihin. Ensimmäinen ylihallinto oli tiedustelu. Yksi hallinto huolehti agenteista. Toinen hallinto huolehti kitkattomista yhteyksistä agenttien ja keskuksen välillä. Kolmas hallinto harjoitti tieteellisen-teknisen informaation keräämistä ja tekniikan salaisuuksien varastamista. Neljäs hallinto vastasi soluttautumisesta läntisiin erikoispalveluihin. Siitä ei ole täyttä varmuutta onnistuivat KGB:n miehet soluttautumaan Supoon. Neljäs hallinto vastasi myös lähetystön henkilökunnan turvallisuudesta ja ulkomaille päässeiden neuvostokansalaisten tarkkailusta, myös tiedustelutoimintaa harjoittavien KGB-upseerien tarkkailusta.
Vladimirov oli tyytymätön siihen, että Suomessa KGB-upseerit eivät pystyneet luomaan riittävää vaikutusvaltaa Suomessa sanomalehtien päätoimittajiin ja yhteiskunnassa vaikutusvaltaa nauttiviin journalisteihin. Poikkeuksena tietenkin oli Tiedonantaja ja jossain määrin Suomenmaa. Tavoitteena oli, että kuka hyvänsä KGB:n agentti pystyi tyrkkäämään lehteen juuri sitä tietoa, mikä oli KGB:lle edullista. Oikeammin sanottuna väärää tietoa, jonka kyhäämisessä KGB oli mestari. Viktor Vladimirovin tilalle tuli Helsinkiin Feliks Karasev, josta tuli Koiviston kotiryssä. Oikea nimi on Satyrin. KGB:n Helsingin osastossa Valetin Kosov kannatti alusta lähtien ajatusta, että Kekkosen virasta vetäytymisen jälkeen tuli tukea sosiaalidemokraattien ehdokasta Mauno Koivistoa. Koivisto oli KGB:n koukussa. Helsingissä työskennelleistä KGB-henkilöistä mainittakoon Albert Akulov, Vladimir Silvestrov, Sergei Guskov, Nikolai Sosnikov, Vladimir Ivlev, Aleksandr Pereletov, Aleksandr Gusalov, Vjatseslav Tihonov, Valeri Dmitriev, Stefan Smirnov, Igor Makeitsev ja mahdollisesti myös Vladimir Fjodorov työskenteli KGB:n kanssa. Tässä vain muutama esimerkki. Arvoituksesi on jäänyt oliko Kekkonen KGB:n agentti nimeltään Timo.
Lähimenneisyys on arka aihe
Suomalaista itsesensuuria tutkinut professori Esko Salminen sanoo näin: Keskustelua jarruttaa, että niin monet toimijat, päättäjät, poliitikot ja joukkotiedotusvälineissä toimineet toimittajat ovat vielä tälläkin hetkellä vaikutusvaltaisissa asemissa yhteiskunnassa. Jos tällaista aatteellista jälkiselvitystä ryhdyttäisiin tekemään, niin se osuisi nykyiseen poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin.
Lähteitä
Harto Hakovirta: Suomettuminen
Jukka Nevakivi: Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui
Timo Vihavainen: Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia
Johan Backman: Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia
Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 – strategia ja toiminta
Pentti Syrjä: Gruppa Finljandija
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989
Pekka Ervasti, Jaakko Laakso: Karhun naapurista Naton kainaloon
Juri Piskulov: Neuvostoliitto ja Pohjola
Aleksander Gorbunov: Tehtaankatu 1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti