Vaaran vuodet

Välirauhansopimuksen solmimisesta alkanutta ja 1950-luvun alkupuolelle päättynyttä ajanjaksoa on totuttu sanomaan vaaran vuoksiksi. Kansan enemmistö pelkäsi ja vähemmistö toivoi, että sodan tuottama poliittinen murros nostaisi kommunistit valtaan ja kytkisi Suomen Neuvostoliittoon samalla tavalla kuin tapahtui Keski-Euroopan rajamaille. Sodan jälkeen kaikki tuntui olevan veitsenterällä ja kommunistien vallankaappaus nurkan takana.

Sotakorvaukset

Joulukuussa 1944 vahvistetun perussopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta ( vuoden 1938 arvon mukaan). Maksuaikaa kuitenkin pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja kesällä 1948 korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaa dollariin. Sotakorvausten arvoa ei kuitenkaan laskettu käyvin dollarihinnoin vaan sotakorvausdollareina. Sopimuksia tulkitsi lähinnä velkoja. Laskentatavasta riippuen sotakorvausten todellinen arvo lienee ollut 500-550 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
Sotakorvauksista kolme neljäsosaa koostui koneista ja laitteista, aluksista sekä kaapelituotteista ja vain neljännes käsitti perinteisiä metsäteollisuustuotteita. Vastaavasti sotakorvausten maksamista helpotti aluksi sopimus vanhojen alusten ja metsätuotteiden luovuttamisesta korvausten alkuvuosina. Suomi sai näin aikaa tarpeelliselle metsäteollisuuden laajentamiselle ja tuotteiden suunnittelulle. Sotakorvausten maksamisen mahdollisti myös korkeatasoisten metsäteollisuuskoneiden, alusten, kaapeleiden yms. tuotteiden kotimaisen valmistuksen käynnistymisen jo 1930-luvulla. Joka tapauksessa sotakorvaukset kavensivat pitkään Suomen kansantuloa, nostivat verotusta jne. Ikuisten arvailujen ja spekulaatioiden varaan jää, missä määrin samat tuotteet olisi voitu myydä tyhjien varastojen Eurooppaan. Tavaratoimitukset maasta olivat vuosien 1945-52 sotakorvaukset mukaan lukien 13 prosenttia suuremmat kuin kaupallinen vienti. Raskaimmillaan ollessaan, 1945-1949, sotakorvaukset sitoivat 15-16 prosenttia valtion menoista, mutta vuosina 1950-1952 enää 5-7 prosenttia. Vastaavat suhdeluvut BKT:n suhteen olivat 5-6 prosenttia ja noin 2 prosenttia. Sotakorvausten käytännön sujumisesta vastasi sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Viimeinen sotakorvauksiin liittynyt toimituserä lähti Suomesta Neuvostoliittoon 1. päivän syyskuuta vuonna 1952.

Vallankaappausuhan varjossa

Sodan jälkeen poliittinen elämä aktivoitui nopeasti uudelleen niin oikealla kuin vasemmallakin. Kommunistit ryhtyivät aktiiviseen toimintaan sekä parlamentaarisin että ulkoparlamentaarisin keinoin. Samoin kokoomuksen poliittinen toiminta alkoi ja odotetusti kommunistit katsoivat sen päävastustajakseen. Kommunistien toiminta oli tehokasta ja he saivat vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa. Eduskunta säilyi oikeistoenemmistöisenä vain yhdella edustajalla. Parlamentaarisen vaikuttamisen ohella SKDL/SKP touhusi myös valonarempia puuhia ja aika saikin nimen "vaaran vuodet". Poliittiset lakot, kiihotus ja toriparlamentit olivat arkipäivää. Keväällä 1948 vallankaappaushuhujen vuoksi armeijan hälytysvalmiutta nostettiin ja asevarikkojen vartiointia tehostettiin. Terijoen hallituksen pääministerin O.W. Kuusisen tytär, kommunistijohtaja Hertta Kuusisen puhe Suomen viemisestä Tsekkoslovakian tielle oli avoin ilmoitus kommunistien hankkeista. He aikoivat tehdä Suomesta kansademokratian. Presidentti J.K. Paaiskivi vastasi sisäiseen jännitykseen puheessaan 9.4.1948 ja sanoi olevansa varma, että "Suomen kansa kykenee valvomaan kallisarvoista parlamentarismia ja demokraattista valtiojärjestystään". Tultuaan sisäministeriksi vuonna 1945 Yrjö Leino miehitti Valtiollisen poliisin (Valpo) vannoutuneilla kommunisteilla SKP:n painostuksesta. Apurikseen Valpoon Leino otti ylimääräiseksi apulaispäälliköksi SKP:n puheenjohtajan Aimo Aaltosen. Myös Liikkuva poliisi miehitettiin kommunisteilla, Näin SKP:llä oli ote valtion hermolla ja Valpo solutti urkkijoitaan ja vasikoitaan kaikkialle yhteiskuntaan.

Leinon lähtölaskenta

Toukokuussa 1946 parikymmentä Valpon virkamiestä keskeytti kokoomuksen nuorten liiton koulutustilaisuuden ja suoritti laittoman kotietsinnän nuorten liiton ja kokoomuksen keskustoimistossa. Muodollinen syy oli fasistisena järjestönä lakkautetun Ylioppilasoikeiston asiakirjojen etsintä. Mitään etsintälupaa Valpon agentit eivät katsoneet tarpeelliseksi esittää. Valpon kotietsinnät kokoomuksen keskustomistoon, Uudenmaanpiriin piiriliittoon ja nuorten liiton toimistoon sekä kokoomusnuorten mielivaltaiset pidättämiset ja kuulustelut johtivat Päiviö Hetemäen ja 79 muun kansanedustajan kirjalliseen kyselyyn eduskunnassa toukokuussa 1946, josta alkoi mielipidevyöry Valpoa, Leinoa ja kommunistien puhdistuksia vastaan. Toinen ulkoministeri Reinhold Svento joutui selittelemään tapahtumia asiasta kiinnostuneille ulkomaisille lehtimiehille. KNL:n avoin kirje ministeri Leinolle aiheutti suurta huomiota lehdistössä. Kokoomusnuoret sattoivat jatkaa toimintaansa ja asettua avoimeen taisteluun kommunisteja vastaan. Viimeinen naula Leinon arkkuun oli nk. Leinon vankien tapaus, jossa hän luovutti laittomasti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon. Tämä ei kuitenkaan ymmärätnyt itse erota, joten Paasikiven oli pantava mies viralta. Valpo ja Etsivä keksuspoliisi puhdistettiin kommunisteista. Vuoden 1948 vaaleissa kommunistit kärsivät tappion ja saivat 11 paikkaa vähemmän kuin kolme vuotta aiemmin.

Marshall-suunnitelma

USA:n ulkoministeri George Marshall piti 5.6.1947 puheen, jossa hän ehdotti USA:n laajamittaista avustusohjelmaa Euroopan jälleenrakennuksen tueksi. Dollareita saiva kaikki Euroopan valtiot, jotka suostuivat avoimeen taloudelliseen yhteistyöhön. Pohjimmiltaan Marshall-suunnitelman tavoite oli pelastaa Eurooppa kommunismilta. Marshall tarjosi apua myös Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto kytki Marshall suunnitelman muutamaa kuukautta aikaisemmin julistettuun Trumanin oppiin, jossa USA otti itselleen oikeuden toimia kommunismin vastaisena maailmanpoliisina. Moskova tuomitsi Marshall-suunitelman poliittisen sisällön. Suomi sai myös kutsun Pariisissa järjestettävään kokouksen. Suomalaiset ilahtuivat kutsusta. Neuvostoliiton kielteinen kanta välitettiin myös virallisesti Helsinkiin. Neuvostoliitto kiristi otetta. Valvontakomission varapuheenjohtaja G.M. Savonnenkov kutsui pääministeri Mauno Pekkalan Hotelli Torniin 8.7.1947. Hän sanoi, että Marshall-ohjelmaan osallistuminen rikkoisi välirauhansopimusta. Suomi joutui torjumaan Marshall-avun. Suomen kielteinen kanta ei perustunut Suomen omaan tahtoon, vaan oli seurausta Neuvostoliiton painostuksesta. Kieltäytymistä perusteltiin sillä, että rauhansopimus oli vielä ratifioimatta ja että Marshall-suunnitelmasta oli tullut suurvaltojen erimielisyyden kohde.

Porkkalan alue

Porkkalan alueen menetys aiheutti paljon ongelmia paikalliselle väestölle. Kirkkonummi menetti muun muassa kaksitoista koulua, kirkon, kunnantuvan, sairaalan, lääkärintalon ja ruumishuoneen. Vuokra-alue katkaisi rantaradan, jolloin yhteydet heikkenivät. Myös puhelinverkko täytyi uusia, Kunnan uusi keskus kasvoi Kirkkonummen pohjoisosaan.
Alueen menetys hankaloitti Helsingin ja Turun välistä rautatieliikennettä, sillä matkat pidentyivät uusien reittien takia. Neuvostoviranomaiset sallivat poikkikulkuliikenteen korvausta vastaan vuonna 1947. Porkkalan tukikohta muodosti uhan maan itsenäisyydelle Suomen päämajassa valmisteltiin suunnitelmia kriisin varalle.

Porkkalan vuokra-alue oli laajuldeltaan noin 1000 km2 ja siihen kuului lähes koko Degerbyn kunta, suurin osa Kirkkonummea, osa Siuntioita ja pieniä osia Inkoosta ja Espoosta. Suurin osa Porkkalan alueesta kuului Kirkkonummen kuntaan.
Porkkalan sotilastukikohdan hallinnollinen keskus oli Kirkkonummella ja siellä sijaitsi myös laivastotukikohdan esikunta. Alueella asui pääasiassa sotilaita, mutta myös siviiliväestöä noin 7000-8000 henkeä. He olivat pääasiassa siviilihallinnon virkamiehiä, huoltolaitosten työläisiä sekä lähes kolme kertaa niin suuri kuin evakuoidun alkuperäsiväestön määrä.

Tukikohtaan rakennettiin suuria maanlaisia varastoluolia, raketinheitinasemia ja tykkitorneja. Friggesbyhyn rakennettiin lentokenttä, johon kuului kolmisenkymmentä avointa lentokonesuojaa. Degerö, Upiniemi ja Porkalanniemi olivat miehitettyjä merivoimien jalkaväkijoukoilla. Koko rantaviiva varmistettiin puolustusasemin, jotka oli aseistettu raskain jalkaväkiasein siten, että rantoja kattoi aukoton tuliverkko. Ulkoluodoilla ja niemien kärjessä oli merivalvonta-asemia, joihin kuului tähystystorneja. Kallbådan majakassa toimii merivalvontaryhmä, joilla oli meri- ja ilmanvalvontaan pystyvä tutka. Maarajaa puolusti moottoroitu divisioona ja ilmapuolustuksesta huolehti ilmatorjuntapatteristo.