Välirauhansopimuksen solmimisesta alkanutta ja 1950-luvun alkupuolelle päättynyttä ajanjaksoa on totuttu sanomaan vaaran vuoksiksi. Kansan enemmistö pelkäsi ja vähemmistö toivoi, että sodan tuottama poliittinen murros nostaisi kommunistit valtaan ja kytkisi Suomen Neuvostoliittoon samalla tavalla kuin tapahtui Keski-Euroopan rajamaille. Sodan jälkeen kaikki tuntui olevan veitsenterällä ja kommunistien vallankaappaus nurkan takana.
Sotakorvaukset
Sotakorvauksista kolme neljäsosaa koostui koneista ja laitteista, aluksista sekä kaapelituotteista ja vain neljännes käsitti perinteisiä metsäteollisuustuotteita. Vastaavasti sotakorvausten maksamista helpotti aluksi sopimus vanhojen alusten ja metsätuotteiden luovuttamisesta korvausten alkuvuosina. Suomi sai näin aikaa tarpeelliselle metsäteollisuuden laajentamiselle ja tuotteiden suunnittelulle. Sotakorvausten maksamisen mahdollisti myös korkeatasoisten metsäteollisuuskoneiden, alusten, kaapeleiden yms. tuotteiden kotimaisen valmistuksen käynnistymisen jo 1930-luvulla. Joka tapauksessa sotakorvaukset kavensivat pitkään Suomen kansantuloa, nostivat verotusta jne. Ikuisten arvailujen ja spekulaatioiden varaan jää, missä määrin samat tuotteet olisi voitu myydä tyhjien varastojen Eurooppaan. Tavaratoimitukset maasta olivat vuosien 1945-52 sotakorvaukset mukaan lukien 13 prosenttia suuremmat kuin kaupallinen vienti. Raskaimmillaan ollessaan, 1945-1949, sotakorvaukset sitoivat 15-16 prosenttia valtion menoista, mutta vuosina 1950-1952 enää 5-7 prosenttia. Vastaavat suhdeluvut BKT:n suhteen olivat 5-6 prosenttia ja noin 2 prosenttia. Sotakorvausten käytännön sujumisesta vastasi sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Viimeinen sotakorvauksiin liittynyt toimituserä lähti Suomesta Neuvostoliittoon 1. päivän syyskuuta vuonna 1952.
Vallankaappausuhan varjossa
Sodan jälkeen poliittinen elämä aktivoitui nopeasti uudelleen niin oikealla kuin vasemmallakin. Kommunistit ryhtyivät aktiiviseen toimintaan sekä parlamentaarisin että ulkoparlamentaarisin keinoin. Samoin kokoomuksen poliittinen toiminta alkoi ja odotetusti kommunistit katsoivat sen päävastustajakseen. Kommunistien toiminta oli tehokasta ja he saivat vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa. Eduskunta säilyi oikeistoenemmistöisenä vain yhdella edustajalla. Parlamentaarisen vaikuttamisen ohella SKDL/SKP touhusi myös valonarempia puuhia ja aika saikin nimen "vaaran vuodet". Poliittiset lakot, kiihotus ja toriparlamentit olivat arkipäivää. Keväällä 1948 vallankaappaushuhujen vuoksi armeijan hälytysvalmiutta nostettiin ja asevarikkojen vartiointia tehostettiin. Terijoen hallituksen pääministerin O.W. Kuusisen tytär, kommunistijohtaja Hertta Kuusisen puhe Suomen viemisestä Tsekkoslovakian tielle oli avoin ilmoitus kommunistien hankkeista. He aikoivat tehdä Suomesta kansademokratian. Presidentti J.K. Paaiskivi vastasi sisäiseen jännitykseen puheessaan 9.4.1948 ja sanoi olevansa varma, että "Suomen kansa kykenee valvomaan kallisarvoista parlamentarismia ja demokraattista valtiojärjestystään". Tultuaan sisäministeriksi vuonna 1945 Yrjö Leino miehitti Valtiollisen poliisin (Valpo) vannoutuneilla kommunisteilla SKP:n painostuksesta. Apurikseen Valpoon Leino otti ylimääräiseksi apulaispäälliköksi SKP:n puheenjohtajan Aimo Aaltosen. Myös Liikkuva poliisi miehitettiin kommunisteilla, Näin SKP:llä oli ote valtion hermolla ja Valpo solutti urkkijoitaan ja vasikoitaan kaikkialle yhteiskuntaan.
Leinon lähtölaskenta
Marshall-suunnitelma
Porkkalan alue
Alueen menetys hankaloitti Helsingin ja Turun välistä rautatieliikennettä, sillä matkat pidentyivät uusien reittien takia. Neuvostoviranomaiset sallivat poikkikulkuliikenteen korvausta vastaan vuonna 1947. Porkkalan tukikohta muodosti uhan maan itsenäisyydelle Suomen päämajassa valmisteltiin suunnitelmia kriisin varalle.
Porkkalan vuokra-alue oli laajuldeltaan noin 1000 km2 ja siihen kuului lähes koko Degerbyn kunta, suurin osa Kirkkonummea, osa Siuntioita ja pieniä osia Inkoosta ja Espoosta. Suurin osa Porkkalan alueesta kuului Kirkkonummen kuntaan.
Porkkalan sotilastukikohdan hallinnollinen keskus oli Kirkkonummella ja siellä sijaitsi myös laivastotukikohdan esikunta. Alueella asui pääasiassa sotilaita, mutta myös siviiliväestöä noin 7000-8000 henkeä. He olivat pääasiassa siviilihallinnon virkamiehiä, huoltolaitosten työläisiä sekä lähes kolme kertaa niin suuri kuin evakuoidun alkuperäsiväestön määrä.
Tukikohtaan rakennettiin suuria maanlaisia varastoluolia, raketinheitinasemia ja tykkitorneja. Friggesbyhyn rakennettiin lentokenttä, johon kuului kolmisenkymmentä avointa lentokonesuojaa. Degerö, Upiniemi ja Porkalanniemi olivat miehitettyjä merivoimien jalkaväkijoukoilla. Koko rantaviiva varmistettiin puolustusasemin, jotka oli aseistettu raskain jalkaväkiasein siten, että rantoja kattoi aukoton tuliverkko. Ulkoluodoilla ja niemien kärjessä oli merivalvonta-asemia, joihin kuului tähystystorneja. Kallbådan majakassa toimii merivalvontaryhmä, joilla oli meri- ja ilmanvalvontaan pystyvä tutka. Maarajaa puolusti moottoroitu divisioona ja ilmapuolustuksesta huolehti ilmatorjuntapatteristo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti