Irja Wendisch on kirjoittanut kirjan Salatut lapset. Kirja kertoo saksalaissotilaiden lapsista. Vuosina 1941-1944 Suomessa oli yli 200 000 saksalaissotilasta. Suomalaisnaisten ja saksalaisten välillä syntyi romansseja ja lapsiakin sai alkunsa. Kun saksalaiset vetäytyivät Lapista 1944, osa naisista lähti heidän mukaansa, toiset jäivät. Usein äidit vaikenivat saksalaissuhteistaan ja niistä syntyneistä jälkeläisistä, mutta silti ympäristön ihmiset tiesivät lasten alkuperän. Siksi sotilaiden lapset saivat juurettomuuden tunteen lisäksi osakseen myös pilkkaa ja syrjintää. Ehkä eräs tunnetuimmista saksalaissotilaiden lapsista on entinen kuusamolainen kansanedustaja Pauli Saapunki.
Sodan aikana ja sodan jälkeen moraalikäsitykset olivat erilaisia kuin tänään. Monista asioista on vaiettu. Saksalaissotilaiden lapset on juuri sellainen asia, josta tietoa on varsin vähän saatavilla. Saksalaissotilaiden lasten määrää on vaikea arvioida. Ehkä niiden määrä Suomessa on vain satoja.
Katso eduskuntakysely
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_1128_2006_p.shtml
Sodan aikana ja sodan jälkeen moraalikäsitykset olivat erilaisia kuin tänään. Monista asioista on vaiettu. Saksalaissotilaiden lapset on juuri sellainen asia, josta tietoa on varsin vähän saatavilla. Saksalaissotilaiden lasten määrää on vaikea arvioida. Ehkä niiden määrä Suomessa on vain satoja.
Katso eduskuntakysely
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_1128_2006_p.shtml
Norjassa sotalapset, "krigsbarn", vaativat korvauksia vuosikymmeniä jatkuneesta sorrosta, joita he saksalaisten sotilaiden ja norjalaisten äitien lapsina ovat joutuneet kestämään. Norjassa on melkein 10 000 sotalasta, "saksalaisäpärää", jotka ovat omasta mielestään olleet yli 60 vuotta yleisen pilkan ja sorron kohteena. Tanskassa lasketaan saksalaissotilaiden lasten määräksi noin 6000.
Saksalaisotilaan lapsen elämästä Irja Wendischin kirja kertoo näin:
Olin todella järkyttynyt kuulemastani yksinomaan siksi, että asia kerrottiin minulle vasta nyt. Miksi äiti ei ollut puhunut asiasta mitään? Miksi sisarenikin oli saanut kuulla siitä ainoastaan tädiltämme?
Olin järkyttynyt enkä ymmärtänyt vaikenemisen syytä. Olin ahdistunut, minua oli petkutettu, ehkä valehdeltukin. Silti en kysynyt äidiltäni, oliko se totta. Vielä tänäkään päivänä en ole keskustellut asiasta äitini kanssa, eikä ole veljenikään. Me vaikenemme, sillä tiedämme, että hänen on vaikea puhua asiasta.
Entä jos rikkoisin vaikenemiseni nyt, kun äiti on vielä elossa? Entä jos puhuisimme nyt? Pelkään, etten saisi sittenkään kunnollisia vastauksia kysymyksiini. Äitini on oppinut vuosien varrella sulkemaan kaikki ikävät asiat pois mielestään. Hän on oppinut keksimään hyviä selityksiä asioille aina silloin, kun hän ei halua katsoa totuutta silmiin. Vain kerran äitini on kertonut asiasta vapaaehtoisesti. Vuonna 1988 hän saapui luokseni Berliiniin, katsomaan vastasyntynyttä nuorinta lapsenlastaan. Keittiön pöydän ääressä, ilman ennakkovaroitusta, hän ryhtyi muistelemaan vanhimman veljeni synnytystä. Tuska täytti hänen kasvonsa. Synnytys oli ollut raskas ja veljeni oli syntymänsä jälkeen maannut elämän ja kuoleman rajoilla kaksi päivää. Hän oli vain nukkunut liikkumatta, kunnes oli yhtäkkiä päästänyt ensimmäisen parkaisun, kahden päivän hiljaisuuden jälkeen, aivan kuin ilmoittaakseen, että on päättänyt elää.
Juuri sillä hetkellä minulla olisi ehkä ollut mahdollisuus kuulla enemmän, jos vain olisin uskaltanut kysyä. Ehkä äitini olisi kertonut, millaista oli olla aviottoman lapsen äiti siihen aikaan, 1930-luvun lopulla. Ehkä hän tuona herkkänä hetkenä olisi paljastanut minulle, miksi hän ei mennyt naimisiin lapsensa isän kanssa.
Mutta minä en kysynyt. En ollut valmis kuuntelemaan. Jälkeenpäin olen ollut siitä hyvin pahoillani ja miettinyt, uskallanko ottaa asian puheeksi, kun lähden seuraavan kerran Suomeen tapaamaan häntä.
Haluaisin niin kovasti tietää oman äitini kokemuksen kautta, kuinka suuri tuo taakka on ollut. Miltä hänestä tuntui, kun hän huomasi raskautensa? Minä tunnen ja vaistoan syvimmissä sopukoissani, että tuo tuska on ollut suuri, siitäkin huolimatta, että vaarini ja mummoni ottivat vastuun asiasta. Äitini oli vielä alaikäinen, mutta he kieltäytyivät elatusmaksuista, koska kokivat kykenevänsä huolehtimaan lapsenlapsensa elannosta.
Kuten monet muutkin aviottomat lapset tuohon aikaan, veljeni kasvoi ja varttui ensimmäiset vuotensa isovanhempiensa ja lähes samanikäisten enojensa kanssa harmonisessa elinympäristössä.
Vain parin vuoden kuluttua äitimme meni naimisiin isäni kanssa. Isäni otti nimiinsä aviottoman lapsen, joka jäi vielä asumaan isovanhempiensa luokse. Kun perhe alkoi kasvaa, äiti haki seitsenvuotiaan poikansa uuden perheensä luokse. Veljeni repäistiin pois tutusta ja rakkaasta elinympäristöstään huolehtimaan sisaruksistaan. Nähtävästi tuo juurettomuuden tunne jäi veljeeni pysyvästi.
Veljeni tarina voisi olla kenen tahansa aviottoman lapsen tarina 1930- ja 1940-luvun Suomesta tai muualtakin. Kaikkialla Euroopassa aviottoman lapsen syntyminen oli useimmiten karmea kokemus sekä äidille että lapselle; äidille häpeän ja lapselle häpeän sekä kaiken sen hämäräperäisyyden vuoksi, joka vallitsi hänen syntymänsä ympärillä.
Usein isästä tiedetään vain etunimi, joskus ei sitäkään. Joskus jäljellä on ollut vain nimetön valokuva, joka sekin on sittemmin salaperäisesti kadonnut lipaston laatikosta. Tällaisissa tapauksissa isän henkilöllisyyden selvittäminen on tietysti lähes mahdotonta. Jos taas tiedossa on nimi ja jopa sotilaan kenttäpostinumero, ei etsiminen ole kovinkaan ongelmallista.
Jos aviottoman lapsen kohtalo sodanjälkeisessä Suomessa oli rankka, niin moninkertaisesti rankempi se oli, jos isä sattui olemaan vielä saksalainen sotilas, jonka kohtalo lisäksi jäi epäselväksi.
Häpeä lankesi myös lasten kontolle. Varsinkin Lapissa heistä tuli sijaiskärsijöitä koko väestölle, joka häpesi aseveljeyttä natsi-Saksan kanssa. Saksalaisille sotilaille synnyttäneistä naisista puolestaan tehtiin syntipukkeja sille, että me suomalaiset olimme pitäneet yhtä kansakunnan kanssa, jonka johto murhasi ja tappoi miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. He saivat kannettavakseen sen, että Lapin väestön mielissä saksalaiset ajoivat siviiliväestön evakkoon ja tuhosivat koko Lapin pienimpiä sivukyliä, teitä ja siltoja myöten. Saksan sotilaalliset ja aineelliset resurssit mahdollistivat tehokkaan puolustautumisen sodan loppuvaiheen suurhyökkäyksissä. Varsin nopeasti painui unholaan, että saksalaiset sotilaat olivat olleet myös puolustamassa suomalaisten itsenäisyyttä.
Saksalaiset suhtautuivat myönteisesti evakkoon lähtevään siviiliväestöön Lapin sodan kynnyksellä. Saksalaiset auttoivat tavaroiden piilottamisessa ja kuljettamisessa, ja monien evakkomatkan ensitaival alkoi saksalaisten ajoneuvossa. Jäähyväiset olivat sydämelliset molemmin puolin. Viime vuosina myös suomalainen historiantutkimus on ryhtynyt tukemaan väitettä, että kanssakäyminen oli "normaalia ja ystävällistä", jolle rajansa asettivat sodan sanelemat olosuhteet. Saksalaiset sotilaat auttoivat siviiliväestöä siellä, missä voivat. He kyläilivät parakkikylien läheisyydessä sijaitsevissa suomalaiskodeissa ja toivat herkullisia tuliaisia. Pyydettäessä he osallistuivat heinätöihin ja heidän autojensa kyydissä pääsi kauppalaan asioille. Suomalainen siviiliväestö sai myös hyödyntää saksalaisten lääkintähenkilökunnan palveluja. "Asiaan ei liittynyt minkäänlaista yleistä paheksuntaa tai moralisointia sen kummemmin kuin muihinkaan ihmisten välisiin kontakteihin", toteaa historiantutkija Marianne Junila teoksessaan Kotirintaman aseveljeyttä. Sodanjälkeisessä Suomessa tällaisista suhteista ei näkynyt enää jälkeäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti