Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu?

Jukka Nevakivi on kirjoittanut kirjan Zdanov Suomessa. Nevakivi pääsi tutustumaan Moskovassa Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin jälkeensä jättämiin papereihin, valvontakomission arkistoon sekä Molotovin ja hänen sihteeristönsä papereihin. Nevakiven mukaan aineisto paljastaa, ettei Neuvostoliitto aselevon jälkeen pyrkinyt eikä olisi edes kyennyt miehittämään maatamme. Suomea vastaan keskitetyt neuvostovoimat olivat etelään suunnattujen joukkosiirtojen jälkeen jopa heikommat kuin Suomen omat joukot.
Neuvostouhalla peloteltiin silti järjestelmällisesti myöhemminkin. Siihen syyllistyi myös oma johtomme, mm. Hertta Kuusinen penäsi Zdanovilta, miksi neuvostoarmeija ei tullut hyökkäysvaunuilla Helsinkiin. Porvaripoliitikotkin ryhtyivät pelaamaan Moskovan korteilla jo syksyllä 1944. Kaarlo Hillilä, Urho Kekkonen ja Sakari Tuomioja ehdottivat joulukuussa 1944 läheistä yhtistyötä Yrjö Leinolle. Leino raportoi Zdanoville, että he ehdottivat omasta aloitteistaan muun muassa Rytin ja Tannerin asettamista syytteeseen sotasyyllisinä.

Stalinin varovaisuus

Venäläisten tutkijoiden neuvostoarkistoista löytämien varsin perusteltujen tietojen mukaan Stalinin ulkopolitiikkaa luonnehti sodan jälkeen korostettu varovaisuus. Hän oli asettanut päämääräkseen muuttaa sodan tuloksena miehittämänsä Itä- ja Keski-Euroopan osat puolutusvyöhykkeekseen. Hän pyrki pitämään ne liekaköyessä kahdenvälisin sotilassopimuksin, jonka kaltainen solmittiin vuonna 1948 Suomenkin kanssa.

Läpimurto rauhaan

Kun Leningradin saartorengas tammikuussa 1944 murtui ja Helsinkiin ja muihin Suomen kaupunkeihin kohdistettiin seuraavassa kuussa pommituksia, täällä oltiin halukkaampia rauhaan. Tukholman kautta kevättalvella auennut yhteys Moskovaan ja J.K.Paasikiven yhdessä Carl Enkellin kanssa siellä suorittamat tunnustelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Neuvostohallituksen vaatimukset Suomessa olleiden saksalaisten joukkojan välittömästä internomisesta ja korkeista sotakorvauksista olivat saaneet hallituksen toisiin ajatuksiin. Paasikivin lähti ovet paukkuen Smolnasta 13.4. pidetystä hallituksen ulkoasiain valiokunnan ratkaisevasta kokouksesta, ehdot hylättiin.

Kun Tukholmasta Viipurin menetyksen jälkeen juhannuksen aattona välitetty neuvostohallituksen rauhantarjous tulkittiin uudelleen ehdottoman antautumisen vaatimukseksi, Suomen hallitus valitsi presidentti Rytin Saksalla antamaa henkilökohtaista rauhasta kieltäytymisen lupausta myötäillen sodan jatkamisen. Palkaksi saatiin aseapua, joka todennäköisesti vaikutti ratkaisevasti siihen, ettei Suomea vastaan keskitetyt neuvostoarmeijat, joita oli heikennetty siirtämällä likimain puolet muille tärkeimmille rintamille, kyenneet murtamaan tämän maan vastarintaa, Suomea ei koskaan miehitetty.

"Ovatko suomalaiset tosissaan?"

Ottaessaan 5.10. ensimmäistä kertaa vastaan LVK:n neuvostoliittolaisen henkilökunnan Zdanov oli huolissaan siitä, miten suomalaiset selviäisivät alkuperäisistä aseleopoehdoista, miten heidän operaationsa saksalaisia vastaan onnistuisivat. Hän oli tietoinen siitä, että saksalaiset olivat itse aloittaneet vihollisuudet yrittämällä vallata Virosta käsin strategisesti tärkeän Suursaaren 14.9. muutamaa tuntia ennen kuin heille annettu poistumiskäsky Suomesta kului umpeen. Suomalainen varuskunta oli Neuvostoliiton ilmavoimien tukemana torjunut hyökkäyksen tuhoten ja vangiten enemmän kuin puolet yritykseen osallistuneista 2500 saksalaisesta.

Valvontakomissio toiminnassa

Ryhdikäs tapa, millä Mannerheim otti entiset viholliset vastaan, hänen vanhan koulun venäläinen kulttuurinsa ja hänen maalauksellinen kaunis kielensä, jolla hän kekusteli venäläisen vieraansa kanssa tulkkia tarvitsematta, näyttävät tehneen sivistynyttä käytöstä arvostaneeseen Zdanoviin ilmeisen vaikutuksen. Ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien Zdanov painotti LKV:ssä oleville maanmiehilleen, että komission tarkoiutksena oli valvoa Suomen välirauhansopimuksen täytääntöönpanoa, ei enempää.

Zdanovin turvallisuusjärjestelyt oli mitoitettu yläkanttiin, Kenraalieverstin lukuisat matkat junalla kotimaahan ja takaisin aiheuttivat vastuunalaisille ministereille, ennen muuta kulkulaitosministeri Eero A. Wuorelle, monta matkaa rajalle ja takaisin.
LKV:n vastavakoilutoimintaa johti NKVD:n everstiluutnantti Fjodorov, joka oli komission yhteyshenkilö Valpon suuntaan. Vastavakoilun lisäksi komissio harjoitti suoranaista sotilastiedustelutoimintaa.
Asekätkentäasiat olivat esillä samoinkuin se, että valvontakomissio sai viimeistään kevääseen 1945 mennessä Valpon kautta seikkaperäsitä tietoja Suomen sotilastiedustelun arkistojen, teknisen materiaalin ja 700-800 henkeä käsittävän henkilökunnan siirtymisesta syyskuussa 1944 salaa Ruotsiin.

Yhteyshenkilöiden toimintaa

LKV:n puheilleen kelpuuttamia henilöitä olivat aluksi puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja pääsihteeri Ville Pessi. Heidän lisäkseen neljä-viisi kotimaan vankiloissa tai maan alla sotavuotensa viettänyttä jäsentä, ensimmäsnä Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Zdanovilla ei ollut SKP:n johomiehistä suurta apua. LKV oli päättänyt kieltää tukensa kommunisteilta ja kaikilta vastaavilta 1944 syntyneiltä kansandemokraattilta järjestöiltä, myös Suomi-Neuvostoliitto-Seuralta. Kekkonen ei halunnut Hertta Kuusisen mukaan liittyä SKDL:ään. Cay Sundström oli K-M. Rydbergin ja Väinö Meltin tavoin lähestymässä talvella 1945 kommunistipuoluetta.

Zdanov osoittautui erinomaisen ennakkoluulottomaksi. Paasikiven hän tiesi jo aiemmista neuvotteluyhteyksistä yhdeksi harvoista Neuvostoliittoa tuntevista suomalaisista, joihin saattoi vaikuttaa järkisyin. Zdanov oli pannut merkille, että jo ennen vaaleja väistyneiden sodanaiklaisten poliitikkojen vastapinona alkoi julkisuudessa esiintyä uuteen poliittiseen linjaan suopeastai suhtautuvia porvarillisia. Näitä olivat edistyspuolueen Sakari Tuomioja, ruotsalaisessa kansanpuolueessa C.O. Frietsch, Nils Meinander ja Max Sergelius ja maalaisliitossa ainakin Hillilä ja Kekkonen. Tavatessaan 13.12. kahden kesken Zdanovin Yrjö Leino kertoi komen ministeritoverinsa, Hillilän, Kekkosen ja Tuomiojan saapuneen tapaamaan häntä odottamatta kertoakseen, että he olivat huolestuneet välirauahnsopimusken väkinäisestä toteuttamisesta. Heidän mielestään Ryti ja Tanner olisi asetettava syytteeseen sotapolitiikasta.

Heti kohta, kun Zdanov oli tullut Suomeen, Kekkonen oli pyrkimässä hänen tuntumaansa käymällä 8.10.1944 kirjalija Hella Vuolijoen luona Jokelan kartonossa.

Eduskuntavaalit maaliskuussa 1945

Maaliskuun 17-18. päivän 1945 järjestety eduskuntavaalit olivat Suomessa ensimmäiset sitten vuoden 1939. Syyskuussa 1944 välirauahnsopimuksen perusteella lakkautettu Isänmaallinen Kansanliike ei voinut asetaan ehdokkaita. Pääministeri Paasikivi oli vedonnut sodanaikaisiin poliitikkoihin, jotta nämä eivät asettuisi ehdokkaiksi. SKDL sai neljänneksen parlamenttinpaikoista.

Zdanov varoitti mustaamasta Mannerheimia sotasyyllisenä. Mannerheimin erottamissuunnitelman takana olivat kommunistit Ville Pessi, Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino.
Keväällä 1945 palajstuneet asekätköt olivat parantaneet presidentivaihdon mahdollisuuksia. Paasikivellä oli presidenttikuumetta. Paasikvi oli ollut yhteydessä Moskovasta palanneeseen Kekkoseen ja Kekkonen katsoi olevan "välttämätöntä, että presidentti eroaa virastaan". Kekkonen sanoi huomannneensa, miten suuren arvon venäläiset panevat minulle Venäjällä, ja että asiat eivät voi mennä niin, että minun auktoriteettia ei tarvittaisi." Paasikivi vastasi ja sanoi, että hän oli ehtinyt mainita Mannerheimille Kekkosen pääministeriehdokkaana.
Paasikiven ja Kekkosen mielestä tilanne oli paradoksaalinen: pidettin jopa mahollisena, että silloinen hallitus lähtisi ja Mannerheim jäisi paikalleen turvautuen toisenlaiseen hallitukseen.

Sotasyyllisyysasia

Zdanovin ja äärimmäisen vasemmiston yhteisenä intressinä sotasyyllisyyskymyksessä oli saada Väinö Tanner syrjään poliittisesta elämsätä. Oikeusministeri Urho Kekkonen oli yhdessä RKP:n John Österholmin ja vasemmiston aktivistien kanssa laatinut välikysymyksen. Tähän välikymykseen oikeusministeri Kekkonen laati pääministeri Paasikivelle vastauksen. Merkittävämpi asia oli kuitenkin Pravdan pääkirjoitus 8.8.1945, jossa painotettiin Suomen Itä-Karjalassa harjoittamaa miehityspolitiikkaa. Pääkirjotuksessa näkyy Otto Wille Kuusisen käden jälki.
Oikeusministeri Kekkosen käydessä 19.10. Zdanovin puheilla tämä korosti selvästi oikeudenkäynnille antamaansa poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Tanner oli Zdanovin mielestä suurempi sotasyyllinen kuin pääministeri LInkomies. Sotasyyllisyysoiekudenkäynti ilman tanneria olisi kuin auto ilman kuljettajaa. Zdanov puuttui oikeudenkäyntiin.
Sotakorvauksilla oli neuvostoliittolaisille, kuten myös suomalaisille, omat käyttötarkoituksensa. Suomen onnistui amerikkalisten luottojen turvien selviytyä sotakorvauksista. Suomesta tuli neuvostotalouden jatke.

Sopimus ystävyydestä ja avunannosta

Vuoden 1948 YYA-sopimus ei ollut Suomen kommunistien keksintö. Kun puolustusopimus oli alkutalvesta 1945 tullut puheeksi Zdanovin ja Mennerheimin kesken, niin pääministeri Paasikivi oli ehdottanut LVK:n puheenjohtajalle malliksi Neuvostoliiton Terijoen hallituksen kanssa solmimaa YYA-sopimusta.

Lähdeaineisto: Jukka Nevakivi Zdanov Suomessa ISBN 951-1-13274-1