Menetetty lapsuus

Toisen maailmansodan vuosina 1941-1944 Suomi miehitti suurta osaa Neuvosto-Karjalaa. Aunusta, Syväriä, Petroskoita, Äänisniemeä, - alueita, jotka eivät koskaan olleet kuuluneet Suomelle. Tästä niin sanotusta Itä-Karjalasta oli tarkoitus tulla osa Suur-Suomea ja sen väestön haluttiin olevan puhtaasti suomensukuista. Tämän vuoksi venäläiset siviilit, ennen kaikkea naiset ja lapset sekä vanhukset, internoitiin suurin joukoin leireille.

Kun sota ei edistynyt Suomen sodan- ja valtionjohdon toivomalla tavalla, venäläisiä ei voitukaan siirtää muualle. Leirit Petroskoissa, Aunuksen alueella ja muualla Neuvosto-Karjalassa ajautuivat kohti nälkäkatastrofia. Seurauksena oli kärsimystie, josta Suomessa ei juuri tiedetä.

Kirjailija Marja-Leena Mikkola on haastatellut näissä suomalaisisa leireissä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneitä venäläisiä. He kertovat kuolemasta ja kauhusta, mutta myös elämän ja inhimillisyyden voitoista.

Olga Mihailovna Ivanova kertoo: Asuin perheineni Petroskoissa, kunnes alkoi sota. Olin silloin kolmenkymmenen ikäinen. Minun äitini oli vähän yli kuudenkymmenen eikä jaksanut elää leirissä kuin kolme kuukautta, nääntyi ja kuoli. MInä jäin yksin isän ja neljän lapsen kanssa. Pysyin tuskin jaloillani, olin puolikuollut nälästä ja heikkoudesta ja sairauksista enkä pystynyt pelastamaan pikkuvauvojani, Lääkäri sanoi, että olen liian heikko imettämään. Että jos jatkan imettämistä niin kuolen itse, ja sitten kuolevat vauvat ja vanhemmat lapset. Oli tehtävä valinta. Ja niin minun kaksostyttöni kuolivat. Ensimmäinen menehtyi 11 kuukauden iässä ja toinen 13 kuukauden ikäisenä.

Rimma Dmitrijevna Ivanova kertoo: Olen syntyntyt 1929 Ropskin rajoonissa Leningaradin oblastissa. Minä oin pioneerilerillä silloin kun sota alkoi. Suomalaiset veivät meidät leirille entiselle rautatieläisten alueelle Petroskoin reunalla. Leirissä oli oikea pyövelikin. Sen nimi oli Veikko. Minun veljeäni tämä Veikko hakkasi pampulla, Hän kulki ympäriinsä pamppu ja ruoska kädessä. Me pekäsimme häntä kovasti. Leirin kuolleisuus oli kovin korkea. Meidän perheestä kuolivat täti ja hänen pieni poikansa sekä meidän pikku Tamara. Hän oli tuskin kuukauttakaan vanha.

Arkadi Nikolajevits Jaritsynin kertoo: Olin 11-ikäinen, kun sota syttyi. Meidät työnnettiin leiriin numero 6. Se oli Perevalkassa. Äiti ja isosisko määrättiin Drevljankaan sahaamaan, pilkkommaan ja pinoamaan puita. Jos normi jäi vajaaksi, jotukut suomalaiset ruoskivat vankeja. Naisia ja lapsiakin ruoskittiin, ei se ole mikään salaisuus. Minua ja veljeäni rangaistiin, kun me karkasimme rautatielle etsimään jotakin syötävää. Meidät saatiin kiinni ja meidät piiskattiin. Leirissä oli joitakin venäläisiä, jotka ilmiantoivat ihmisiä ja toimivat yhdessä miehittäjien kanssa, Rangaistusparakissa alasti riisuttuja himisiä ruoskittiin tai lyötiin kumipampuilla milloin mistäkin pienestä muka "järejstysrikkomuksesta". Leireillä kuoltiin ennen kaikkea nälkään ja tauteihin. Vanhemmat ihmiset kuihtuivat, hiljenivät, vaikenivat, ja heidät kannettiin sitten leiristä pois. Pikkulapsia kuoli leireillä.
Meidät vietiin alastomina tulikuumaan höyrysaunaan, naiset, lapset, pojat, tytöt, mieht ja vanhukset sekaisin, aina parikymmentä kerrallaan. Joskus näytti siltä, että jotkut makasivat höyryssä kuin kuolleet. Minä vältin kuoleman, mutta minun vaarani kuoli. Yksi poika ammuttiin leirissä numero 5. Poika oli kaverinsa kanssa mennyt piikkilanka-aidan toiselle puolelle, kun häntä ammuttiin vatsaan ja hän kuoli heti. Ruumis raahattiin leiriin.
Aikuisia kyllä pamputettiin lujastikin, jos he rikkoivat sääntöjä.

Nikolai Sergejevits Kostinin kertoo: Minä synnyin Kizin saarella vuonna 1937. Kun suomalaiset miehittäjät tulivat meidät sijoitettiin Petroskoin keskitysleiriin numero 5, mutta isä erotettiin muusta perheestä. Ensimmäinen vuosi leirissä oli epäinhimillisen raskas. Nälkä oli hirvittävä, oli kylmä ja ihmisiä paleltui kuoliaaksi. Monet kuolivat tauteihin ja nälkiintymiseen. Minä tulin täyteen paiseita, jotka tekivät hyvin kipeää. Oli rpulia, täitä ja luteita. Haudattavia oli hyvin paljon, Pikku Sasa kuoli leirissä. Veljeni Viktor päätti lähteä karkuun. Hänet saatiin kiinni. Ja sitten meidän perheemme pakotettiin katsomaan, kun häntä rangaistiin. Sisään tuli neljä suomalaista ja Viktor piestiin kumipampulla. Muistan vieläkin, että lyöjällä oli mustat käsineet. Äiti ei kestänyt katsoa sitä, vaan yritti heittäytyä Viktorin suojaksi. Poika oli vasta 15-vuotias. Silloin suomalaiinen upseeri iski äitiä pampulla olkapäähän. Äiti ei pitkään aikaan voinut tehdä sillä kädellä mitään. Ja toinen suomalainen löi Viktoria pampulla kyynärvarrteen sellaisella voimalla, että poika lennähti vasten seinää. Siinä kohdassa oli seinässä naula, johon Viktor törmäsi. Se syvä naulanjälki hänellä oli kuolemaansa saakka.
Viktor karkasi vielä toisenkin kerran ja hänet pantiin "kylmään putkaan", eristyskoppiin, jossa hän istui kauan. Viktori yritti karata vielä kolmannenkin kerran ja saman tien hän joutui vankilaan. Hän kuitenkin säilyi hengissä.

Valentina Georgijevna Maljutkina kertoo: Olen syntyntyt 1926 Vojer-Navolokin kylässä, joka silloin kuului Ääniseniemen rajoniin. Perheessääme oli yhdeksän lasta, kole poikaa ja kuusi tyttöä. Äiti lapsineen sijoitettiin keskitysleiriin numero 6 Petroskoihin. Aluksi muona-annoksemme käsitti korppuja, kuumaa vettä, jauhoa ja kolme pala sakariinia. Vuosi 1942 seuraavan vuoden kevääseen saakka oli kaikkein hirvittävintä. Yhteensä meiltä kuoli kuusi ihmisstä samana talvena muutaman kuukauden kuluessa. Noin kole- tai neljökymmentä koulutta haudattiin joka viikko. Leirillä kuoli kokonaisia perheitä.

Viktor Andrejevits Novozilov kertoo: Olen syntynyt 1930 pienessä kylässä Lotinanpellon rajonissa Leiningradin oblastissa. Olin perheen kuudes lapsi kun sota syttyi. Suomalaiset komensivat aikuiset pakkotöihin ja lapset pantiin kaivanaan lapioilla juoksuhautoja ja sen jälkeen sahaamaan puita. Perheemme ei annettu pysyä yhdessä. Isämme vietiin keskitysleirin rangaistusleiriin järjestysrikkomuksen vuoksi. Ruokatilanne oli sietämätön. Kevät 1942 oli raskaimpia vaiheita elämässäni. Lapset pantiin raivaamaan kantoja, Olin silloin kahdentoista. Leiriltämme karkasi kolme miestä. Yksi ammuttiin, kaksi tuotiin takaisin leirille. Sitten koitti päivä jolloin leirin asukkaat koottiin yhteen, Siellä oli kaikki järjestetty ja rakennettu valmiiksi rangaitusta varten. Nuo kaksi miestä tuotiin paikalle, heidät pantiin kaivamaan oma hautansa, ja sitten heidät ammuttiin meidän silmiemme edessä ja haudattiin saman tien. Sellainen tapaus painui tietysti lapsien mieleen.
Muistan toisenkin järkyttävän tapauksen. Menin käymälään tarpeilleni ja näin kuinka siellä riippui hirttäytynyt nainen. Hän riippui siellä paljain jaloin ja vain leninki yllään. Häneltä oli kuollut lapsi nälkään ja tauteihin.

Antonina Vasiljevna Kalkasova kertoo: Synnyin 1929 Kizissa Teljatnikovon kylässä Ääänisen rannalla. Leirissä ihmisiä hakattiin pampuilla ja ruoskilla. Serkkutyttöämme rangaistiin lyömällä pampulla. Kerran eräs Firsova niminen pitkänhuiskea nainen lähti leiristä pyytämään jostain ruokaa tai etsimään likakavoista luita ja jätteitä. KUn hän juoksi takaisin leiriin niin leirin päällikkö otti vyönsä ja alkoi lyödä Firsovaa kaikkien nähden. Nainen kaatui polvilleen ja aneli, "Jumalan tähden, päällikkä, älä lyö minua, minulla on kaksi lasta," Mies vain ruoski ja ruoski, kunnes Firsova yritti nousta jaloilleen, mutta silloin mies käski hänet takaisin töihin.

AleksandrPetrovits Kadetov kertoo: Synnyin 1929 Demahovkan kylässä Äänisenniemellä. Olin 12-vuoitia, kun sota syttyi. Meidän kylässämme nuori komsomolilaistyttö ammuttiin ilman syytä. Venäläiset ja suomensukuiset pidettiin erillään.

Lidia Petrovna Sokolova kertoo: Synnyin 1930. Asuimme koko perhe Petroskoissa. Keskitysleiriin emme joutuneet. Kolhoosissa monet nuoret ihmiset otettiin kiinni piestiin rangaisstukseksi varastamisesta.

Lähdeaineisto: Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus sotilasmiehittäjien vankeudessa 1941-1994 ISBN 951-31-2881-4