Heimopataljoona - pimeä pilkku Suomen sotahistoriassa

Sota-arkistoon kirjattujen tietojen mukaan Heimopataljoona 3 muodostettiin 17.11.1942 annetulla päiväkäskyllä suomensukuisista sotavangeista. Näistä suurin osa oli inkeriläsiä 423, Aunuksen karjalaisia oli 380, Tverin karjalaisia 101, Vienan karjalaisia 93, suomalaisia 30, vepsäläisiä 24 ja virolaisia yksi. Alkuvuodesta 1943 joukko oli kasvanut jo 990 mieheen. Vuoden 1943 kuluessa pataljoona vahvistui vielä 139 heimosoturilla. HP 3:n lisäksi muodostettiin inkeriläisistä vapaaehtoisista Inkeriläispataljoon ER P6.

HP 3:n muodostaminen oli eräänlainen kokeilu ja heimosoturit tulivat mukaan vapaaehtoisesti, sillä varsinaista värväystoimintaa harjoitettiin vain Saksan sotavankileireillä. Heimopataljoonaa ei päässyt kuka tahansa, sillä valitsijat kiinnittivät huomiota paitsi vangin fyysiseen kuntoon myös luotettavuuteen. Neuvostoliittoon loikkainneita punapakolaisia ja kommunistisen puolueen jäseniä pyrittiin karttamaan, mutta tiukaksi seula ei kuitenkaan muodostunut.
Pataljoonalaiset edustivat koko yhteiskuntaa, vaikka heidän koulutustaustansa olikin keskimääräistä parempi. Suurimmaksi osaksi pojat olivat maanviljelijöitä, mutta joukkoon mahtui myös akateemisen loppututkinnon suorittaneita, opettajia ja toimihenkilöitä. Vanhin heimosoturi oli 47-vuotias Ville Larianov ja kuopus 25-vuotias yliluutnantti Konstantin Jershov.

Pataljoonaan otettiin vain kuntoisuudeltaan AI ja AII luokkaan kuuluvia. B1 miehet kelpuutettiin huoltotehtäviin ja täydennyskomppaniaan, BII miehiä ei huolittu lainkaan. Yli puolet oli kelpoisuudeltaan AI-miehiä. Sotilaalliselta koulutukseltaan miehistöön kuuluvia oli 675 miestä, alipupseereita 135, upseereita 24 ja vailla sotilaallista koulutusta oli 3. Jalkaväkeen kuului 365 miestä, kenttätykistöön 77 ja viestijoukkoihin 25.

Rintamalle

Heimopataljoonan sotilaista oli aikaisemmin osallistunut talvisotaan 163. Jatkosodassa oli Suomen rintamalla taistellut 118 ja Saksan rintamalla 45 miestä. Heimopataljoonan perustamiskäskyssä oli lähdetty siitä, että pataljoona toimisi etupäässä sen omasta keskuudesta valitun päällystön johdolla, jota tukisi suomalainen runkomiehistö. Neuvostoarmeijan upseerien koulutusaste oli kuitenkin odotettua alhaisempi. Omat vaikeutensa aiheutti huono sivistystaso, kielivaikeudet ja suomalaisen sotilassanaston heikko hallinta. Yhtenä hankaluutena oli sekin, että puna-armeijan upseeriksi hyväksyttiin vain kunnon kommunisteja, jotka eivät luotettavuudeltaan ainakaan suomalaisten mielestä olleet parasta mahdollista ainesta. Heimopataljoona 3:n perustamiskäskyn antoi marsalkka Mannerheim. Pataljoonan koulutus käynnistyi tammikuussa 1943. Huhti-toukokuun vaihteessa 1943 HeimoP 3 kuljetettiin rintamalle Valkjärvelle, jossa se liitettiin 15. divisioonan alaisuuteen. Aluksi se joutui asemasotaan Metsäpirtti - Lampaalan linjalle.

Heimopataljoonalaisille tarkoitettuja viestejä tulvi Moskovan radiosta ja lentolehtisiä sateli maahan. Ehkä juuri progandan uhrina Mikko Nazarov loikkasi "kotiin" elokuun alkupuolella, mikä aiheutti pataljoonassa pidätyksiä ja karsintaa. Toinen sotamies kuitenkin loikkasi kohta perään. Loikkausten lisäksi vihollinen sieppasi myös vankeja, jopa kokonainen joukkue siepattiin naapurin puolelle. Heimosotilaat pelkäsivät joutuvansa valapattoina takaisin Neuvostoliittoon. Pataljoona siirrettiin varmuuden vuoksi pois etulinjasta ja vapautettiin rintamavastuusta lokakuun alussa 1943.

Toukokuussa 1944 Naarajärveltä saapui täydennysmieheksi 101 uutta heimosoturia, ja pataljoona joutui uudelleen etulinjaan Ohdan keksilohkoon. Samoihin aikoihin paljastui järjestyksessään toinen heimosotilaiden salahanke. Loikkarit suunnittelivat kaappavansa mukaansa myös tukikohdan suomalaisen päällikön panttivangiksi, Muiden miesten oli määrä seurata vapaaehtoisesti. Hanke kuitenkin paljastui, kaikkiaan 26 miestä pidätettiin ja 17 tuomittiin kapinasta. Kapinapäällikkö Novodorov, entiseltä nimeltään Toivakka, tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, muut saivat 7 vuoden tuomion.

Kun Vuosalmella rytisi taukoamatta 9. ja 10. heinäkuuta, vihollinen pääsi tulittamaan heimopataljoonaaa kolmelta eri suunnalta. HP 3 sai levähtää vasta,kun puna-armeija vihdoin perääntyi rajujen taistleuiden jälkeen Laguksen vastahyökkäyksen alettua 11.7. Taistelu verotti pataljoonaa ankarasti. Yhteensä 256 miestä menetettiin muutamassa päivässä. Kaatuneita oli 30, haavoittuneita 208 ja kadonneita 18.

10. artikla

Heimopataljoonan kohtalon sinetöi rauhanehtojen 10. artikla, jonka mukaan Suomi sitoutui luovuttamaan viipymättä Neuvostoliiton ylimmälle sotilasjohdolle kaikki Neuvosto- ja liittolaisvaltioiden sotavangit sekä ne, jotka olivat internoidut tai tuotu väkisin Suomeen. Se oli kylmä suihku suomalaisille.

Venäläiset sotavangit palautettiin Neuvostoliittoon 10.10.1944 ja inkeriläiset vapaaehtoiset eli Erillispataljoona 6 koutiutettiin, koska Neuvostoliitto ei vaatinut heidän palauttamistaan. Patalajoona siirrettiin Eräjärvelle ja 8.10 Immolaan. Ainoastaan neljä heimosoturia oli halukkaita palaamaan Neuvostoliittoon. Lokakuun puolivälissä pataljoona rahdattiin laivalla Tornioon ja edelleen Kainuun kylään. Marraskuun 3. päivän alkoi tapahtua. Heimopataljoonalaiset julistettiin sotavangeiksi ja määrättiin kuljetettavaksi Naarajärvelle.

Pakoon, pakoon

Kun heimosotilaat näkivät ennen junan lähtöä ympärillään konepistoolimiehiä, jotka estivät kotiutettavia liikkumasta, syntyi levottomuutta. Pakoyritykset tukahdutettiin ja vain 13 miestä pääsi karkuun. Vaunuihin nousi 644 miestä. Kiistaton totuus oli, että heimosourit oli petetty. Raahen ja Naarajärven välisellä junamatkalla hyppäsi kaikkiaan 445 miestä junan avoimista ikkunoista ja ovista. Tämän takia vaadittiin myöhemmin kuljetuksen valvojille sakkoja.

Heimosotilaiden luovutus tapahtui Lappeenrannassa sotavankien kokomaispaikan kautta. Karanneiden etsikelyt jatkuivat ja vuoden 1944 loppuun mennessä luovutettiin yli 500 miestä ja seuraavanakin vuonna 155 mistä. Viimeinen merkintä heimosotilaiden luovuttamisesta on vuodelta 1953. Heimostoureista siirtyi Ruotsiin 172 miestä ja pari sataa muualle ulkomaille, Kanadaan ja Australiaan.

Marraskuun kolmas päivä vuonna 1944 ei koskaan unohdu yhdenkään heimosturin mielestä. Suomen riveissä oli sodittu niin Kannaksen kuin Lapin sodissakin. Mutta sota oli ohi ja rauha vihdoin koittanut. Uusi elämä uudessa isänmaassa odotti. Toisin kuitenkin kävi.

Kokoamisleiri Lappeenrannassa

Karanneiden sotavankien kokoamisleiri oli tietyllä tavalla salainen, mutta etsinnöistä vastanneille viranomaisille tietysti yleisessä tiedossa. Leiri sijaitsi siviileiltä osittain suljetulla alueella, mikä teki siitä eittämättä salaperäisen.Hallinnollisesti leiristä tiesivät kaikki viranomaiset punaisesta Valposta eri pitäjien nimismiehiä myöten. Siviileille asiasta ei paljoa puhuttu.Vaiteliaisuudelle oli syynsä. Leirille tuodut miehet olivat äärimmäisen epätoivoisia, itsemurha-alttiita, väkivaltaisia ja lähes poikkeuksetta ehdottoman haluttomia lähtemään Neuvostoliittoon.

Vartiointi oli hankalaa. LVK oli kieltänyt vartijoilta tuliaseiden käytön, ja varsinkin neuvostosotavangit käyttäytyivät voittajan elkein, joten kurinpito oli vaikeaa. Kokoamisleiristä tuli villi ja arvaamaton paikka. Kaikkein hankalimpia tilanteita olivat palautusjunien lastaukset, joiden yhteydessä vangit olivat valmiit lähes mihin tahansa ettei palautus onnistuisi. Tämän vuoksi lastauspaikka aivan vankilan vieressä oli ehdoton etu. Juuri näihin palautusjunien lastaukseen liittyy eniten salamyhkäisyyttä, juuri sellaista, josta monenlaiset tarinat ovat voineet saada alkunsa. Tuskin öinen outo junaliikenne jäi kaikilta huomaamatta.

Majuri Inkilä vastaanotti leirin johdon 25.11.1944 ja lakkautettavat sotavankileirit ryhtyivät lähettämään vankejaan Lappeenrantaan. Ensimmäinen 22 vangin erä saapui jo 28.11., ja joulukuun alkuun mennessä vankila alkoi olla täynnä. Ensimmäinen vankijuna lähti Vainikkalaan maanantaiaamuna 4.12.1944. Kyydissä oli 58 vankia. Matka itään ja luovutus Nurmin asemalla noin 10 kilometriä Vainikkalasta Viipurin suuntaan sujuivat rauhallisesti. Palautettujen joukko oli kirjava, 11 HeimoP 3:n miestä, venäläisiä, ukrainalaisia, tataareja ja valkovenäläisiä. Olipa joukossa puolalainen ja tshekki.

Joulukuussa lähti vielä toinen kuljetuserä, kaikkiaan 56 miestä, pääasiassa HeimoP 3:n sotureita. Myös tämä kuljetus oli ongelmaton. Vuoden 1945 alussa leirin ilmapiiri muuttui. Vankeja saapui edelleen tasaiseen tahtiin, mutta pienissä erissä. Nämä miehet olivat piileskelleet jo pitkään, joten kiinnijääminen ja Neuvostoliittoon palauttamisen odottaminen kävi hermoille. Jokainen tiesi, että kohtalo Neuvostoliitossa olisi kova.

Helmikuussa 1945 sattui ensimmäinen joukkopako, kun 10 vankia karkasi. Kahdeksan saatiin heti kiinni. Yksi HeimoP 3:n mies, Paavo Sorvali, yritti itsemurhaa viiltäen itseään partakoneen terällä kurkkuun, ranteeseen ja mahaan. Paikkauksen jälkeen hän toisti itsemurhayrityksen, jonka jälkeen mies siirrettiin Rauhan mielisairaalaan. Leirissä puhkesi täysi kapina 16.2.1945.Sen jälkeen vanginvartijat saivat LVK:n luvan käyttää kaasuaseita ja sitomisia, jos vangit ryhtyvät väkivaltaisiksi.

Pian tämän jälkeen yksi neuvostosotavanki yritti tappaa itsensä linkkuveitsellä ja sitten häntä hoitavan lääkärin saksilla. Tämän vuoksi 19.2.1945 suunniteltu vankiluovutus siirtyi, ja 33 vankia vietti seuraavan yön vankivaunussa. Luovutus onnistui vasta seuraavana aamuna.

Keväällä 1945 leirin vangit alkoivat olla täysin arvaamattomia, joten kuljetusten järjestelyjä muutettiin. Entisten aamuisten lähtöjen sijaan miehet lastattiin vankivaunuun keskellä yötä. Näin lastaukset pysyivät paremmin salassa, vaikka pakoriski kasvoi.

Kesäkuussa lähti taas yksi kuljetus. Sen lastaus alkoi sunnuntaina 3.6.1945 aamuyöllä kello 3. Neuvostoliittoon lähti 13 venäläistä, kaksi itävaltalaista, seitsemän HeimoP 3:n miestä ja neljä muuta "suomenheimoista". Nyt kaikki sujui rauhallisesti ja raja ylitettiin aamulla kello 6.15.Syyskuussa asiat olivat huonommin, kun Linnoituksen kupeelle tuli aamuyöllä vankeja jo sisältänyt kuljetus, jota täydennettiin Lappeenrannassa. Vainikkalassa huomattiin, että Mikkelin lääninvankilasta tulleesta kuljetuksesta neljä vankia oli karannut ja yksi, Antti Andriainen, hirttäytynyt. Jäljelle jääneet luovutettiin saman tien.

Vankien vartiointi oli vaikeaa, sillä epätoivoiset miehet olivat valmiita käyttämään mitä tahansa keinoa päästäkseen pakoon.Vankien rohkeutta lisäsi tieto, etteivät vartiomiehet saaneet edelleenkään käyttää tuliaseita. Pamppu ei pelottanut.Pakoyrityksiä oli runsaasti. Joulukuun alun 1944 ja helmikuun 1945 kapinan välisenä aikana leiriltä karkasi 27 pidätettyä, joista leirin vartijat ottivat kiinni 16, kahdeksan jäi kiinni muiden viranomaisten toimesta ja kolme pääsi pakoon.Helmikuussa 1945 vankien vartiointia muutettiin.

Aiemmin heitä oli säilytetty vankilarakennuksen matalassa siipirakennuksessa, koska selliosastoa oli vaikea pitää lämpimänä. Kapinan jälkeen koko vankilarakennus otettiin käyttöön, ja vangit sijoitettiin jokainen omaan selliinsä. Vartiomiehet oli sijoitettu siten, että Linnan pääportilla oli konepistoolilla aseistettu mies, samoin käymäläpihalla ja selliosaston takapihalla. Sisäkäytävällä oli yksi mies pistoolin ja pampun kanssa ja selliosastoilla kolme miestä pistooli ja pamppu turvanaan. Vartiopäällikkö oli selliosastolla.Viranomaiset näyttävät pohtineen myös leirin siirtämistä muualle, mitä varsinkin Lappeenrannan varuskunnan päällikkö eversti Bror Kraemer toivoi.

Siirto oli mahdoton, sillä Linnoitus oli tähän tehtävään yksinkertaisesti Suomen paras paikka. Rautatieyhteydet olivat mainiot ja muita vapaita tai sopivia vankiloita ei ollut käytettävissä.
Leirin suurin ongelma oli vartijapula. Pääosa leirin vartijoista oli asevelvollisia, joiden kotiuttamisten jälkeen leirillä oli ajoittain vaikea henkilöstövaje.Helmikuun alussa aiemmin saadut 10 ammattivartijaa poistuivat. Tilannetta helpotti vankimäärän väheneminen. Alkuaikojen suurien erien jälkeen kiinnisaatuja karkureita saapui pienissä ryhmissä ja vuoden 1945 puolella palautuskuljetuksissa oli yleensä alle 20 henkilöä. Toisaalta nämä olivat miehiä epätoivoisimmasta päästä eli Er.P 6:n sotilaita, jotka olivat jo kotiutetut, monet perheellisiä ja täysin suomalaistuneet. Heille pakkolähtö Neuvostoliittoon oli äärimmäisen katkera paikka. Kesään 1946 mennessä Lappeenrannan leiri muuttui tarpeettomaksi, sillä karkureita saatiin kiinni aivan satunnaisesti.

Leirin kirjanpidon mukaan viimeinen eli 26. vankiluovutus tapahtui 15.7.1946. Junassa Neuvostoliittoon lähtivät Er.P 6:n Juho Shukov, HeimoP 3:n Matvei Korkka ja Dimitri Teppojeff sekä neuvostosotavangit Ivan Alipov, Pavel Volkov ja Mirahiz Mamadrkanov. Pääesikunnan järjestelyosaston määräys leirin lakkauttamisesta annettiin 5.8.1946. Tämän jälkeen kiinnisaaduista karkureista huolehtivat poliisi- ja vankilaviranomaiset.

Ajanjaksona 4.12.1944-15.7.1946 Lappeenrannasta lähti noin 550 ihmistä Neuvostoliittoon, näistä yli puolet oli Er.P 6:n tai HeimoP 3:n miehiä. Naissotavankeja palautettiin kaksi.
Lappeenrannan leiri oli ankea paikka. Syy oli vankien eikä vartijoiden.Teloituksia leirillä ei suoritettu eikä asiakirjoista löydy merkintöjä vankilassa sattuneista kuolemantapauksista.Suurin uhka vangeille olivat vangit itse. Itsemurhayritykset olivat yleisiä, ja epätoivoisimpia piti vahtia ympäri vuorokauden.Leirin yleissävy oli masentunut. Kaikki vangit tiesivät, että luovutus Neuvostoliittoon saattaisi merkitä kuolemantuomiota. Pako- ja kapinayritykset olivat rajuja.Leiri oli aivan Lappeenrannan keskustassa, ja sinne ja sieltä oli välillä vilkastakin liikennettä. Vankeja tuotiin autoilla eri puolilta maata, joitakin itsemurhayrityksissä itseään pahimmin kolhineita kuljetettiin sairaaloihin ja karkulaisia tuotiin raudoissa takaisin. Näitä kuljetuksia näkivät varmasti monet lappeenrantalaiset.

Ja olihan leirillä eräänlainen tuomioistuinkin, kun LVK:n edustajat ja myös leirin johto kuulustelivat vankeja. Lisäksi olivat tarkasti salatut kuljetukset aamuyön pimeinä tunteina.Tällainen kaikin puolin salamyhkäinen ja sisä- ja ulkopoliittisesti arkaluontoinen toiminta kiihotti varmasti monen mielikuvitusta. Linnoituksessa ja sen liepeillä tapahtui salaisia asioita. Huhuille löytyi oiva kasvualusta.

Professori Heikki Ylikankaan selvitys hallitukselle 16.1.2004

J A T K O S O T A A V A R J O N P U O L E L T A
Pakolaisten ja vankien kohtelu Suomessa ja heidän karkottamisensa Saksaan ja Neuvostoliittoon
Oheinen selvitys on laadittu valtioneuvoston kanslian 19.11.2003 minulle esittämän pyynnön johdosta. Luovutin lausuntoni kanslialle 16.1.2004.
Suomessa annettiin 12.11.1942 määräys heimopataljoona 3:n perustamisesta. Sen tavoitteet olivat poliittisia, eivät ensi sijassa sotilaallisia (Ojala, 26). Pataljoona värvättiin suomensukuisista sotavangeista ja sen vahvuus nousi pian yli 1.100:n miehen (Ojala, 30). Liittyneet vapautettiin sotavankeudesta ja heille taattiin, että he saisivat sodan jälkeen Suomen kansalaisuuden ja että heitä ei palautettaisi Neuvostoliittoon (Hallikainen, 55-56). Syksyllä 1943 saksalaiset luovuttivat inkeriläisistä kootun pataljoonan, josta muodostettiin oma yksikkönsä ja jossa oli alkujaan 644 miestä. Heitä ei Suomessa rekisteröity sotavangeiksi (Ojala, 29). Määrä nousi lopulta 729:ään (T.Mikkola, 157).

Virolaisista pakolaisista mainitaan liittyneen Suomen armeijaan noin 2.500 miestä. Heistä muodostettiin oma rykmenttinsä (T.Mikkola, 158). Välirauhasopimuksen nojalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset heimosoturit, inkeriläiset ja virolaiset heihin lukien piti palauttaa.

Kun heimopataljoona 3:n aktiivipalveluksessa jäljellä olevia 657 miestä kuljetettiin junalla Raahesta itärajalle päin, sallittiin 445 miehen loikata junasta vapauteen (Ojala, 137). Vuoden 1945 loppuessa kadoksissa oli vielä kaikista luovutettaviksi vaadituista yhteensä yli 600 miestä (Hallikainen, 154; Blinnikka, 32 s). Koska Neuvostoliitto myöhemmin helpotti vaatimuksiaan - se halusi takaisin vain pakolla armeijaan otetut - suomensukuisia sodassa taistelleita jäi Suomeen tai siirtyi Ruotsiin kohtalaisen runsaasti. Vuonna 1947 laaditussa etsintäkuulutettujen luettelossa oli vielä noin 1.200 nimeä (Pekkarinen - Pohjonen, HS 23.11.2003). Heimopataljoona 3:n miehiä luovutettiin vuoteen 1953 mennessä yhteensä 654 (Ojala, 143).

Lähdeaineisto: Helena Miettinen Inkeriläiset - Maaton kansa ISBN 951-30-9260-7
Filosofian tohtori Juha Pohjonen: Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955
Professori Heikki Ylikangas selvitys Jatkosodan varjopuolelta