Ei tullut isä kotiin - sotaorpojen osa

Sodan luodit ja kranaatit eivät osuneet vain rintamalla taistelleisiin miehiin. Kun isä kaatui, vaimosta tuli leski ja lapsista sotaoproja. Tavalliset perheet muuttuivat poikkeusperheiksi.
Vuosien 1939-1945 ankarissa taisteluissa Suomi menetti kaatuneina noin 90 000 miestä.
Kotirintaman osaksi tuli samalla taakka, jota monet kantavat mukanaan vielä tänäkin päivänä. Sotien jälkeen maassa oli 30 000 sotaleskeä ja isättöminä yli 50 000 sotaorpoa. Sodissa erittäin paljon köyhtynyt Suomi oli samalla saanut hoidettavakseen vaikeita sosiaalisia ongelmia. Aviopuolison ja isän menettäminen sodassa oli kokemus, josta monet joutuivat kohtuuttomasti kärsimään. Isän tai äidin menettäminen oli murheellinen tapahtuma, mutta sen tuottamaan suruun ja ahdistukseen liittyi myös taloudellinen ahdinko, jota yhteiskunnan tuki vain osittain helpotti. Vaikka vain pieni osa lapsista jäi kokonaan orvoiksi, niin surun tuottama kärsimys ja ahdistus ovat kuitenkin tuhansien kohdalla jatkuneet nykypäivään saakka.

Timo Malmin kirjassa "Isän ikävä. Sotaorvot kertovat." ovat puheenvuoron saaneet itse sotalapset. Kirjaan on koottu kaikkiaan 32 tarinaa, joista 14 on talvisodan ajalta ja 18 jatkosodan vuosilta. Pääosa kirjaan kirjoittaneista on naisia. Näiden kirjan tarinoiden avulla lukijalle välittyy hyvä kuva niistä tuntemuksista ja kokemuksista, joita sotaorvot ovat kollektiivisesti joutuneet tähän päivään saakka kokemaan. Yhteistä kaikille tarinoille on arkinen selviytyminen, elämänhallinta vaikean kriisin keskellä. Yhdessä silmänräpäyksessä aiempi turvallinen maailma oli isän kuoleman vuoksi poissa, ja elämä piti rakentaa uudelleen aivan toiselle perustalle. Monet muistelijoista eivät välttämättä muista kunnolla isäänsä, muutama oli vasta syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Elämään jäi kuitenkin tyhjä kohta. Orpojen puheenvuoroissa heidän äitinsä joutuvat sivuhenkilöiksi, joihin jokainen viittaa omien muistojensa rinnalla. Malmin teoksessa kukaan sotaleski ei siis puhu omalla äänellään, vaan lastensa kautta. Isän poismeno korostuu kivuliaana kokemuksena kenties enemmän tytöillä kuin pojilla. Sekä aikuiset että lapset tekivät työtä hartiavoimin, itseään säästämättä ja lomia pitämättä. Köyhiä avustettiin laajoilla kampanjoilla. Elintarvikkeita säännösteltiin tiukasti. Ruokavalio oli yksipuolinen, laajat kulkutautiepidemiat riehuivat. Lähes joka perheestä joku lapsista menehtyi tuberkuloosiin, kurkkumätään, hinkuyskään tai lavantautiin.

Sotaorvot joutuivat myös usein elämään ilman aikuisen turvaa ja lohtua, kun äiditkin raskaan taakkansa alla henkisesti etääntyivät lapsistaan. Sotaorvot olivat myös usein koulukiusattuja. Samoin viranomaiset ja opettajat saattoivat kohdella heitä huonosti. Perheitten taloudellinen asema kuitenkin järkkyi huomattavasti huoltajan kaaduttua rintamalla. Useassa tapauksessa edessä oli muutto sukulaisten luokse jopa toiselle paikkakunnalle. Tarinoissa on luettavissa luja tahto ja sitkeys, jolla osittain pystyttiin myös hallitsemaan isän menetyksen tuomaa tyhjiötä. Huomionarvoista on se, että moni sotalapsi on selvittäessään rintamalla kadonneen isänsä kohtaloa kohdannut suomalaisviranomaisten penseyttä, ajoittain jopa vastarintaa. Tietoja ei ole haluttu antaa eikä taustoja selvittää. Moni haastatelluista kertoo muistelleensa isäänsä sädekehän kantajana, jonka ihmisyys on auennut orvolle vasta vuosien jälkeen.

Suomen 50 000 sotaorpoa ovat kasvaneet aikuisiksi, tehneet työtä, saaneet omia lapsia ja lapsenlapsia. Isän menettäminen liian varhain jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen. Kirjat sotaorvoista kuvaavat surua ja sodan jälkeistä raskasta työtä, johon lapset joutuivat äitiensä rinnalla. Isättömyys oli musta varjo kehitysikäisten lasten ja nuorten yllä ja johti monen varhaiseen itsenäistymiseen. Jollekin orpotytölle isähahmon puute oli syynä epäonnistumiseen aikuisena miessuhteissa.

Sodan arki on vihdoinkin tullut tutkimuksen kiinnostuksen kohteeksi. Tällöin on muistitiedon keräämisen osuus muodostunut erittäin keskeiseksi. Sen avulla saadaan sota-ajan ilmiöt tavallisen ihmisen ja arkielämän tasolla liikkuvaksi historialliseksi tapahtumaksi, jolloin yksityistapaukset saavat myös oman arvonsa. Sotaorpoja yhdistää toiseen sota-ajan erityisryhmään eli sotalapsiin se, että nämä molemmat sota-ajan lapsiryhmät ovat vasta viime aikoina alkaneet kertoa vaiheistaan. Sotaorvot kertovat elämästään ilman isää.

Lähdeaineisto:

Sotaorvot kertovat, 2001, toimittanut Timo Malmi, ISBN 951-796-237-1
Ei tullut isä kotiin, 2005, toimittanut Hannu Karhos, ISBN 951-796-376-9
Kaipaan sinua, isä, 2005, toimittanut Helena Kontio, ISBN 952-91-8806-4