Poliittinen kehitys neuvottelujen aikaan

Suomen jäsenyysneuvottelut alkoivat tammikuun lopulla 1993. Hallitus piti 1.2.1993 tiedotustilaisuuden. Salolainen katsoi seuraavana päivänä eduskuntaryhmässään, että itse neuvotteluissa ei ollut mitään salaista, vaan kaikki ministeriöt selvittäisivät neuvottelutavoitteita eduskunnan eri valoikunnissa. Suomen alkuueehvuoro oli valmisteltu kaikkien tahojen kanssa yhteistyössä. Salolainen luonnehti sitä tavoitteelliseksi, mutta ei liian yksityiskohtaiseksi.

Kokoomuksen työskentelyä häiritsivät vuoden 1993 alussa ryhmänjohtaja Kimmo Sasin ja valtionvarainministeri Iiro Viinasen huonot suhteet. Asia oli puolueen kannalta kusallise paljon julkisuudessa. Sasi torjui käsityksen, että Viinaselle olisi valittu seuraaja valtionvarainministerinä; tarkoitus oli, että Viinanen jatkaisi tässä tehtävässä. Sasi jo pahoitteli huonoa suhdettaan Viinaseen ja ehdotti palaveria, mihin Viinanen suostui, mutta ilmoitti: ”Lopputulos on silti selvä”. Viinanen oli uhannut erolla, mitä pidettiin huonona viestinä maailmalle tässä tilanteessa. Zyskowicz sovitteli ja ilmoitti ryhmän antavan tukensa Viinaselle, jonka toivoi jatkavan valtionvarainministeinä.

Puheenjohtaja Pertti Salolainen joutui vaikeaan välikäteen ja vastusti Viinasen eroa: ”Maan talouspoliittinen tilanne on kuitenkin otettava huomioon, minkä vuoksi ei ole mahdollista, että valtionvarainministeri eroaisi”. Salolainen itse esitti ratkaisuksi mallia, jonka mukaan Ben Zyskowicz valittaisiin ryhmän puheenjohtajaksi. Kun Viinanenkin totesi luottavansa Zyskowicziin ja tämä sai yleisen tuen, ryhmä hyväksyi yksimielisesti Salolaisen tekemän esityksen. Olikin tärkeätä saada työrauha. Suomen jäsenyysneuvottelut olivat alkaneet ja talouspolitiikka vaati paneutumista. Maassa oli valtavia ongelmia, minkä uusi puheenjohtaja Zyskowicz totesikin ensi sanoikseen.

Poliittinen tilanne oli hankala vuoden 1993 alussa. Keskustassa oli paljon EY-vastustusta. Maan kannalta oli erinomaisen hyvä asia, että Keskusta oli maan hallituksessa. Salolainen arvioikin 12.2.1993, että jos Keskusta olisi nyt oppositiossa, se toimisi täysillä EY-jäsenyyttä vastaan. Samanaikaisesti presidenttipeli oli alkanut tosissaan. Ehdokkaat alkoivat olla keväällä 1993 selvillä. Kokoomuksen Raimo Ilaskivi voitti puolueensa esivaalin ennen puheenjohtaja Pertti Salolaista. Hän asetti tavoitteekseen yli 50 %:n ääniosuuden eduskuntaryhmässä 14.4.1993 pitämässään alustuksessa. Näin ollen 30 % tuli saada muualta kuin Kokoomuksen äänestäjiltä. Hän kytki Kokoomuksen kannatuksen nousun pitkällä tähtäimellä omaan menestykseensä: ”Onnistuneella presidentinvaalikampanjalla voidaan luoda pohja Kokoomuksen kannatuksen nousulle”.

Salolainen puolestaan mös puhui reilun pelin vallinneen esivaalin aikana ja sen jälkeen; hän joutui suoraan voittajaa vastaan. Hävisin tulevalle presidentille, hän loisti varmemmaksi vakuudeksi. Myös Salolainen uskoi presidentinvaalien luovan pohjaa Kokoomuksen nousulle. Salolainen arvioi, että Ilaskivi tulee olemaan toisella kierroksella vastassaan sosiaalidemokraattien ehdokas. Hän ennakoi, että Korhonen ja Kuuskoski tulevat syömään Väyrysen ääniä, Elisabeth Rehn ehkä eniten Ilaskiven osuutta. Optimistiset lähtökohdat saattelivat Ilaskiven kampanjoimaan maan presidentin virasta.

Keskustassa oli ahdasta. Päätoimittaja Keijo Korhosen kansanliike hajoitti rivejä ja toi ongelmia Paavo Väyryselle, joka halusi pääministeriksi ja oli jo alkanut ottaa etäisyyttä pääministeri Esko Ahosta. Hänen oi vaikeata kääntyä täysin kielteiseksi, mutta ei voinut Korhosen vuoksi olla myönteinenkään, sillä Keskustan kentällä jopa yli puolet oli EU-jäsenyyttä vastaan. Samoille apajille pyrki vielä omalla kansanliikkeellä kansanedustaja Eeva Kuuskoski, joka oli kesällä 1990 hävinnyt Keskustan puheenjohtajuuden Esko Aholle.

SDP:n tilanne kääntyi yllätykselliseksi. Kalevi Sorsa, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan Koiviston kansansuosion pidättelemänä, piti itseään sosiaalidemokraattien ehdokkaana. Kuitenkin hän sai vastaehdokkaita joista ulkoministeriön virkamies, Martti Ahtisaari, nousikin voittajaksi. SDP:n esivaali oli avoin kaikille kansalaisillle, ja kovin moni puolueen ulkopuolinen kävi varmistamassa, ettei neuvostoajan keskeinen figuuri pääsisi ehdokkaaksi. Näin kävikin, ja avoimesti EU-jäsenyyden puolesta liputtanut Ahtisaari aloitti kampanjansa varsin hvistä asemista.

Varteenotettavaksi ehdokkaaksi nousi pienen RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn. Hän liputti avoimesti EU:n puolesta. Ulkoministeri Paavo Väyrynen ilmoitti keväällä 1993 jättävänsä hallituksen. Hän arvioi eronsa edistävän presidenttikampanjaansa, johon hän valmistautui jo toista kertaa. Kokoomuksen ryhmänjohtaja Ben Zyskowicz arvioi, että ”Väyrysen ratkaisu ei vahvista hallituksen asemaa”, sillä tämä tulisi olemaan yhä epälojaalimpi hallitusta kohtaan.

Kun Väyrysestä ei tullut pääministeriä, hänen eronsa tuli toukokuussa 1993 ajankohtaiseksi. Samalla allkoi seuraajien etsintä. Ahon suosikki oli pankinjohtaja Esko Ollila, mutta tämä kieltäytyi. Heikki Haavisto sen sijaan suostui. Valinta oli monessa suhteessa hyvä ja taktisesti kypsä. EU-kriittisen maatalousväestön suuren nimen sitominen Suomen EU-jäsenyysprosessiin sen kyllä-puolella oli tärkeä osa kokonaiskehitystä. Tässä katsannossa Väyrysen sooloilu presidenttiehdokkaana oli varmasti vähemmän merkityksellinen asia kuin Haaviston toiminta Suomen EU-jäsenyyden puolesta.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Mahdottamasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

Sopimus jäsenyydestä syntyy

Aloitimme EY-jäsenyysneuvottelut 1. helmikuuta 1993 yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa. Norja tuli mukaan neuvotteluihin huhtikuussa. Minun näkökumastain jäsenyysneuvotteluissa nousi vahvimmin esiin kolme kysymystä: jäsenyyden valtiosääntöoikeudelliset vaikutukset, turvallisuuspoliittiset vaikutukset ja maatalouskysymykset. Olin jo edellisen vuoden alussa vastannut Englannin integraatioasioista vastanneen ministerin kysymykseen, kuka Suomesta osallistuisi Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Asia tuli esiin uudestaan jäsenyysneuvottelujen aikaan. Englannin ulkoministeri Douglas Hurd vieraili Suomessa 26. huhtikuuta ja hänen kanssaan käytiin samansisältöinen keskustelu.

Vierailun jälkeen keskustelin Ahon kanssa. Snain: ”Minusta on selvää, että jos Suomen EY-jäsenyys toteutuu, niin joudutaan ottamaan kantaa joko parlamentarismin suuntaan tai presidentin vallan suuntaan. Kuinka tässä yhteydessä lähdettäisiin ihan toiseen suuntaan kuin tähän asti on kehitetty? Se edellyttäisi, että presidentti osallistuisi korkeimman tason kansianväliseen päätöksentekoon. Joko presidentin pitäisi osallistua valtioneuvoston työnskentelyyn, olla läsnä siellä keskuslussa tai presidentin kansliaan pitäisi muodostaa kaksoismiehitys niin, että presidentin edustaja olisi kaikkialla läsnä ja hän olisi kaiken aikaan informoituna. Ei ainoastaan pidettävien kokousten edellä ja niitten aikana, vaan, jotta voisi asioista kantoja muodostaa, kaiken aikaa niitä seurata. Se johtaisi meillä hyvin epätarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Minusta asia on ollut selvä ja olen sanonutkin sen eri yhteyksissä. Se voi olla vain pääministeri. Pitää tehdä ratkaisut sen mukaisesti.

Itävallan liittopresidentti Thomas Klestil vieraili Suomessa 5. - 6. toukokuuta. Hän oli mielenkiintoinen tuttavuus, energinen henkilö, joka käytti tarkkaan aikansa erilaiseen mielipiteiden vaihtoon. Kleistilin tulo liittopresidentiksi oli avannut Itävallalle jälleen korkeimman tason ulkosuhteet. Edellinen presidentti Kurt Waldheim oli sodanaikaisen menneisyytensä johdosta joutunut kansainväliseen boikottiin. Hänen presidenttiaikanaan emme mekään voineet ottaa vastaan valtiovierailua vuonna 1985 Itävaltaan tekemällemme vierailulle.

Kleistillilla näytti olevan vaikeuksia sovittautua ajatukseen, että Itävallan presidentillä ei ollut mahdollisuuksia puuttua päätöksentekoon sillä tavalla kuin ehkä maan perustuslain kirjain tekisi mahdolliseksi. Hän totei, että yksi kysymys oli se, millä tasolla Itävallan pitäisi edustautua EY:ssä.
Sanoin, että meidän osaltamme asia on selvä: se vi olla vain pääministeri. Totesin, että presidentti ei olisi siihen kykenevä, koska hänellä ei ollut tarvittavaa apparatuuria käytettävissään. EY:ssä maata voi edustaa vain henkil, joka on sen kollegion puheenjohtaja, joka asioista päättää, eli hallituksen puheenjohtaja.

Venäjän puolustusinisteri Pavel Gratsov vieraili Suomessa lokakuun puolivälissä 1993, kaksi viikkoa Venäjän parlamenttitalon väkivaltaisen tyhjentämisen jälkeen. Otin hänet vastaan Linnassa 18. lokakuuta. Selvitin hänelle asemaamme: ”Suomi on markkinatalousmaa. Se on länsimaa, jolla on vähän luonnonvaroja. Perinteinen vientiteollisuutemme on puunjalostusteollisuus, jonka luontevat markkinat ovat Länsi-Euroopassa. Vapaakauppa on Suomelle elintärkeätä. Meillä on ollut hyvin toimivia järjestellyjä lännessä. Olemme ottaneet lisäaskeleita kun ETA astuu voimaan. Olemme hakeneet Euroopan yhteisn jäsenyyttö. Omalta puoleltani en ole sanonut, että jäsenyys on välttämätön. Mutta olen sanonut, mitä jäsenyys merkitisisi. Kun neuvottelut on käyty, teidämme minkalaiseksi Eurooppa neuvottelujen aikana on muuttunut. Muissa EFTA-amissa on yleisön keskuudessa paljon kielteisempi asennen EY-jäsenyyteen kuin Suomessa. Vaikka emme ole sitoneet emmekä aio sitoa omia neuvottelujamme muiden neuvotteluihin, on selvää, että meille on hyvin tärkeää se, mitä tapahtuu aikasemmalle referenssiryhmällämme, EFTA-maille, puolueettomille maille. Meillä on hyviä naapureita, emmekä odota ristiriitoja niiden kanssa. Me olemme tyytyväisiä nykysiin rajoihimme. Meillä on ihan tarpeeksi maata.”

Jäsenyysneuvottelumme sujuivat yllättävän hyvin. Kykenimme ilmeisesti sanomaan selkeästi ne asiat, jotka olivat meille tärkeitä ja sivuuttamaan vähempimerkitykselliset asiat. Ruotsilla oli toisenlainen asenne, he pyrkivät omaa järjestelmäänsä tuomaan EY:öön. Ulkoministeri Heikki Haaviston kanssa keskustellessani sanoin: ”Todetaan, että Ruotsi ei ole sitoutunut meihin, eikä meidän ole syytä sitoutua heihin. Todetaan vain, että hyvi pulmallisia tilanteita syntyy, jos ei yhdessä voida liikkua.”

Joulukuun 20. päivänä jäsenehdokkaat ja Euroopan Unioni antoivat yhteisen julistuksen. Sitouduimme siinä Ruotsin, Norjan ja Itävallan kanssa noudattamaan EU:n liittosopimuksessa sovittua yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toisaalta meitä ei sidottu mihinkään tuleviin ulkopoliittisiin säädäöksiin, vaan meidät asetettiin samalle viivalle jo EU:n jäseninä olevien maiden kanssa. EY:stä oli 1. marraskuuta tullut Euroopan unioni, EU, kun Maastrichtin sopimus oli tullut voimaan.

Maatalouden osalta totesin jo neuvotteluihin lähdettäessä, että meillä oli oma sisäinen intressimme, että pääsisimme irti tappiollisesta, pakollisesta ylijäämätuotteiden viennistä. Esimerkiksi rehuviiljan viennistä valtio maksoi hinnasta kaksi kolmasosaa. Kananmunien viennistä sanottiin, ettemme saaneet niistä edes pakkauksen hintaa. Meillä oli sama intressi hoitaa maatalouden tuki sillä tavalla, että se ei ollut ristiriidassa EY/EU:n yleisten periaatteiden kanssa. Se, että meillä oli elävä maatalous, oli meille tärkeätä myös turvallisuuspoliittisista syistä, ja tämä EU:ssa ymmärrettiin. Oli vain kysymys siitä, kuinka tämä hoidettaisiin.

Tapahtumat tiivistyivät viimeiseen virkapäivääni, 1. maaliskuuta 1994. Jaakko Kalela soitti minulle vähän ennen kahdeksaa aamulla. Hän kertoi Ahon soittaneen puolen yön aikoihin kertoakseen Suomen maataloutta koskeneesta tarjouksesta, joka vähän ennen puoltayötä oli esitetty EU:n neuvottelijoille. Aamulla Aho oli soittanut uudestaana ja kertonut Haaviston ja Salolaisen viesittäneen, että minkään hakijamaan osalta ei tässä vaiheessa sopimusta syntyisi. Suomen osalta neuvottelut olivat katkenneet puoliltaöin.

Ruotsi ja EU pääsivät sopimukseen puoliltapäivin. Välittömästi sen jälkeen Klaus Kinkel pyysi suomalaisilta listan kolmesta auki olevasta asiasta, joita Suomi piti keskeisinä. Suomen valtuuskunta jätti viiden kohdan listan, joista neljä ratkaistiin Suomen esittämällä tavalla. Suomen EU-jäsenyydestä päästiin sopimukseen vähän kello 18.00 jälkeen, mutta silloin minä en enää ollut tasavallan presidentti.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Uusi arvio – Matomäki pehmittää

Kevät 1993 oli suuren murroksen aikaa. Myrskyjen keskellä sitä ei tarkasti näht, mutta pääsiäisen aikoihin talousluvut näyttivät ensimmäisen kerran plussaa. Se oli hento merkki paremmasta, johon ei kuitenkaan uskallettu vielä luottaa. Samaan aikaan myös politiikan puolella tapahtui merkittäviä ratkaisuja: hallituksen laajentamiskähminnöille pantiin piste, kun Ulf Sundqkvist joutui eroamaan SDP:n puheenjohtajana tehtävistä 10.3.1993. Sosiaalidemokraatit amputoivat itse itsensä toimintakyvyttömäksi kesään saakka, jolloin Paavo Lipponen voitti punamultakeskusteluihin osallistuneen Antti Kalliomäen tiukassa puheenjohtajavaalissa Helsingin työväentalolla. Lipponen ilmoittikin heti, että SDP menee hallitukseen vasta vaalien jälkeen.

Lopullinen sisäinen rauha Ahon hallitukselle tuli huhtikuussa, kun Paavo Väyrynen riiteli itsensä hallituksesta ulos. Väyrynen yritti lyödä Ahon polvilleen eroamalla ulkoministerin tehtävästä, mutta toisin kävi: Aho nosti salamavedolla ulkoministeriksi Maataloustuottajien puheenjohtaja Heikki Haaviston, niin että Koivistokin tokaisi ihailevaan sävyyn: ”Katso poikaa!” Kriittisin syömähammas oli nyt hallituksessa johtamassa aataloudelle vaikeita EU-neuvotteluja.

Merkittävintä kuitenkin keväällä 1993 oli, ettei talouskriisi levinnyt politiikan puolelle. Tämä oli presidentti Koiviston oppi, ja sitä tukivat – yllättävää kylläkin – talouselämän vuorineuvokset. Talouskriisi riitti, poliittista kriisiä siihen ei enää halutti. Heidän uskonsa porvarihallituksen tosin horjahteli maaliskuussa, kun Suomen uskottavuus lainamarkkinoilla kävi haudan partaalla ja puheet kansainväliseen holhootaan joutumisesta lisääntyivät. Mutta kun parempaankaan vaihtoehtoa ei ollut, jatkettiin Ahon hallituksen tukemista.

Tällaisen murroksen jälkimainingeissa ryhdyttiin taivuttelemaan Seppo Kääriäistä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Media oli kevään aikana kiinnostunut suurista henkilödraamoista: SDP:n johtajuusongelmasta, Paavo Väyrysestä ja Kauko Juhantalosta. Pääjohtaja- tai ministerinimitykset sivuutettiin aika pienellä, ellei niihin liittynyt merkittäviä poliittisia intohimoja. Niinpä Kääriäinen ministeriksi taivuttelukin sai tapahtua kaikessa rauhassa: ”Aavistin mihin kehitys johtaa, kun Tuomisto lähtee Kelaan. Kohta ne tulevat minulta kysymään. Olin vastahankainen. En ollut halukas lähtemään siihen tehtävään. Niihin aikoihin ajattelin lähteä pois koko politiikasta. Se oli sellainen lyhyt välivaihe.

”Tapaaminen sovittiin silloisen Rauma-Repolan päämajaan, Rauhankadun ja Snellmaninkadun kulmaan, nykyiseen Metsätaloon. Pääjohtajan työtilat olivat ylimmässä kerroksessa. Vuorneuvos Tauno Matomäki on Satakunnasta, Nakkilasta kotoisin ja mukana keskusteluissa ol uusi satakuntalainen kansanedustaja Timo Kalli ilman mitään virallista roolia. Oli vain Matomäen tuttuja. Luulen, että Aho ja Matomäki olivat keskenään sopineet, että Matomäki saa minut pehmittää. Aho nimittäin virnuili silloin vähän siihen malliin, että takana olisi tällainen juoni minun pääni menoksi. Olin tuntenut Matomäen jo jonkin aikaa ennen tapaamista, eikä siihen liity mitään erityisiä tapahtumia tai sattumuksia. Ei vaalitukea eikä mitään sellaista. Ehkä se oli – miten sen jälkikäteen sanoisi – jotain sukulaisuusajattelua taloudessa ja politiikassa. Sukulaissieluja. Kyllä tämä tapaaminen oli ihan ratkaiseva juttu. Ja ennen muuta se, kun Matomäki sanoi, että ”jos tehtävään lähdet, niin hän kyllä pitää huolta siitä, ettei TKL, Teollisuuden Keskusliitto, puukota sinua selkään.” Ja sen lupauksen hän kyllä piti. Eivät puukottaneet. Tapahtumat etenivät sitten nopeasti: Aho soitti jo seuraavana päivänä ja pyysi luokseen pääministerin virkahuoneeseen. Matomäki oli tietysti soittanut Aholle, että nyt kannattaa käydä heti kiinni.”

Seppo Kääriäinen oli ollut ministerinä 52 päivää, kun syyskuun 21. päivänä tuli uutispommi. Illan tv-uutisten ykkösotsikko oli Venäjän presidentin Boris Jeltsinin päätös hajottaa parlamentti ja kansanedustajien kongressi. Mutta sitten rävähtikin ruutuunn eduskunnan istuntosalia harppova Kääriäinen, hänen kääntymisensä ydinvoiman kannattajaksi oli saanut tunteet kiehumaan eduskunnassa. TV-uutisten Riikka Uosukainen raportoi: ”Katseet kohdistuivat tänään kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäiseen niin eduskunnan kahvilassa kuin salissakin. Ydinvoimaa jyrkästi vastustaneen Kääriäisen tiedettiin muuttaneen mielensä. Hermostuneen oloinen ministeri ilmoitti nyt tukevansa ydinvoimaa ja perusteli ratkaisuaan vaihtoehtojen turvaamisella”, kuvailee Uosukainen. Kääriäinen jatkaa: ”Jos nyt ydinvoimalle pannaan punainen valo, se vaihtoehto on pooissa – ehkä lopullisesti – mutta ainakin pitkäksi aikaa. Jos sen sijan valo on nyt vihreä, se ei vielä tarkoita, etteikö se myöhemmin voisi olla punainen. Ydinenergialain mukaan ydinvoimahanke voidaan myöhemmin keskeyttää, jos siihen on syytä”. Vihreiden Erkki Pulliainen reagoi välittömästi ja nimesi Kääriäisen ”takinkääntäjien kuninkaaksi”

Veljekset ja pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/veljekset-ja-pankkikriisi.html

Punapääoman romahdus
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/punapoman-romahdus.html

Säteilevä tulevaisuus
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2009/04/sateileva-tulevaisuus.html

Kauko Juhantalo joutui valtakunnanoikeuteen
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kauko_juhantalo_joutui_valtakunnanoikeuteen_29707.html#media=29709

Kauko Juhantalo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kauko_Juhantalo

Lähdeaineisto: Hannu Lehtilä Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen ISBN 978-951-23606-1

Haavisto jokeriksi

Väyrysen eron käydessä entistä todennäköisemmäksi aloin henkisesti varautua uuden ulkoministerin valintaan. Pidin parhaana seuraajavaihtona pankinjohtaja Esko Ollilaa, mutta päättelin, että Väyrysen lähdön vastapainoksi täytyi tehdä muutakin. Ryhdyn valmistelemaan järjestelyä, jossa samanaikaisesti ulkoministerin vaihdoksen kanssa Seppo Kääriäinen korvaisi Kansaneläkelaitoksen johtoon siirtymässä olevan Pekka Tuomiston kauppa- ja teollisuusministerinä. Ulkoasioiden hoidon ja hallituksen painoarvon kannalta järjestely kestäisi. Eu-neuvottelujen kannalta jäisi ilmaan kysymyksiä. Pystyisikö Ollila saavuttamaan riittävän uskottavuuden?

Keskiviikkona matkustin Joensuuhun ja ryhdyin samalla tuumasta toimeen. Tuomisto suostui suunnitelmaan empimättä. Mutta sitten alkoivat ongelmat. Ollila suhtautui hankkeeseen kovasti empien, mutta lupasi vielä harkita asiaa. Kääriäinen sen sijaan vakuutti haluavansa joka tapauksessa maaherraksi Kuopioon. Joensuusta palattuani kokoonuimme Kesärantaan. Paikalle tulivat Kääriäinen, puoluesihteeri Erja Tikka ja Mauri Pekkarinen. Selostin tilanteen ja kerroin Väyrysen kuvailemasta vaihdosta, joka kaikki tyrmäsivät. Keskityimme siis Väyrysen seuraajan etsintään.
Sanoin vieressä istuvalle erityisavustaja Altti Seikkulalle: ”Nyt olen umpikujassa, ensimmäisen kerran koko hallituksen aikana. Tästä en enää löydä ulsopääsyä”.

Ilman Kääriäistä ministerinvaihdosta ei mielestäni kannattanut edes yrittää. Kun kauppa- ja teollisuusministeri Tuomisto täytti valtiosäännön vaatiman toisen lainoppineen paikan hallituksessa, ulkoministeriksi piti saada juristi. Yhtälö tuntui mahdottomalta. Jäin itsekseni kertaamaan jäljelle jääneitä nimiä. Pysähdyin Heikki Haavistoon ja valittelin, että kysymyksessä ei ollut ulkomaankauppaministerin tehtävän täyttäminen. Jäimme hetkeksi puntaroimaan Haaviston edellytyksiä ulkoministeriksi ja sillä hetkellä asia valkeni: ”Heikki Haavisto. Siinä se on.” Muutkin lämpenivät hankkeelle, ja niin Haaviston nimi jäi elämään yön yli.

Aamulla Väyrynen ilmoitti lähdöstään ja perusteli sen hiipuneella uskollaan hallitukseen. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Seppo Kääriäinen puhui Väyrysestä henkilönä, ”johon luottamus hallitukseen on perustunut enemmän kuin kehenkään muuhun”, ja teki selkän ja varmanasti totuudenmukaisen johtopäätöksen; jos kello 15 kokoontuvalle eduskuntaryhmälle ei ole esittää seuraajan nimeä, hallitustaival päättyy siihen. Keskustelun jälkeen puoluehallitus yksimielisesti kannatti hallitusyhteistyön jatkamista ja vaati Väyrysen seuraajan välitöntä valitsemista.

Suunnistin suoraan Pursimiehenkadulta presidentinlinnaan ja selostin tilanteen Koivistolle. Presidentti asettui oitis Haaviston kannalle ja kuultuaan selostuksen eduskuntaryhmän tilanteesta hyväksyi myös aikataulun: ”Pannaan kivi pyörimään”. Kun Haaviston vastaus tuli, selsotin tilanteen välittömästi muiden hallitusryhmien vetäjille: Salolaiselle, Ole Norrbackill ja Toimi Kankaanniemelle. Kaikki näyttivät järjestelyille vihreää valoa. Koko tämän ajan Paavo Väyrynen istui pääministerin huoneen ulkopuolella ja odotti pääsyä sisälle. Aikaan eduskuntaryhmän kokoukseen alkuun oli enää puoli tuntia.

Kerroin Väyryselle lyhyesti tapahtuneen ja suunitelman tehdä päätös seuraajasta vielä saman päivän aikana. Kun katsoin Väyrysen kasvoja ja olemusta, uskoin tuottaneeni hänelle melkoisen yllätyksen. Eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen yhteiskokouksessa Haavisto tuli selvin numeroin valituksi. Lopulta vastaehdokkaaksi asettui Olli Rehn. Tiesin kyllä Haaviston vanhasta liikennerikkeestä, mutta en arvannut, että siitä voisi tulla ministeriyden este. Tiedostuvälineet, jotka suhautuivat muutenkin hyvin nurjasti Haaviston valintaan, tarttuivat hanakasti vanhaan tapaukseen. Asetelma kävi tukalaksi ja sitä pahensi se, että seuraavan viikonvaihteen puoluvaltuuskunnan kokouksessa oikeusminsteri Hannele Pokka käytti arvostelevan puheenvuoron ja vetosi Haavistoon, että hän keiltäytyisi ottamasta vastaan ministerin tehtävää. Vaikka Pokan vetoomus sai jääkylmän vastaanoton kokousväeltä, se masensti Haavistoa itseään. Niinpä hän heti kokouksen jälkeen soitti kotiini ja ilmoitti, että tämän jälkeen hän ei voi ottaa ministerin tehtävää vastaaan. Rauhoittelin häntä ja vakuutin, että perääntyminen tuottaisi tässä tilanteessa vain uusia ongelmia. Myöhemmin asiaan ei enää palattu.

Saan kiittää varsinkin presdientti Koivistoa, joka maaliskuun 22. päivänä kertoi yksityikohtaisesti omat tietonsa hallituspelin eri vaiheista, Eivätkä ne olleet vähäiset. Koivisto otti esille muistiinpanonsa ja selosti niiden perusteella hyvin tarkasti tapahtumien kulun. Kävi ilmi, että toimeliaisuus hallituksen vaihtamiseksi oli paljon laajempaa ja vakavampaa kuin olin kuvitellut. Keskustan ja sosisaalidemokraattien ohella myös kokoomuslaiset olivat liikkeellä. Kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolainen ja puoluesihteeri Pekka Kivelä olivat sosiaalidemokraateille viestittäneet, että hallitus kaatuu heidän aktiiviseen toimintaansa pääsiäiseen mennessä.

Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Väyrynen eroaa

Pääsiäisen lähestyessä kuhina hallituksen ympärillä kiihtyi. Ikuinen junttamies Kääriäinen oli vaihtamassa Viinasta Suomiseen. Miksi vaihtaa hallituksen tukiranka pehmeään Suomiseen ihmettelin mielessäni. Pääsiäiseen mennessä hallitus ei ollut kaatunut, joten pääsiäsilauantaina vietettiin ministerihäitä. Minut ja Jussi vihittiin Sodankylän kirkossa, Hannele Pokka kirjoittaa. Minun osaltani entinen elämä loppui ja uusi alkoi, mutta politiikassa junnattiin vanhoissa raiteissa. Häävalmistelut, alkutalven esivaalikiertue ja ennen muuta velkasaneerauslakien toimeenpanon seuraaminen omassa ministeriössä olivat pitäneet minut toimeliaana. En ollut perillä, kuka kampitti ketä.

Pääsiäisen jälkeisenä torstaina, huhtikuun 15. päivä puoluehallitus kokoontui normaaliin kuukausikokoukseen. Kokouksesta tuli Väyrysen show, sillä hän teki tiettäväksi, että hänen ”uskonsa hallituksen toimintakykyyn on hiipunut”. Hän aikoo erota. Keskustan puoluehallitusväki kuunteli ällistyneenä puolueen presidenttiehdokkaan ilmoitusta. Väyryslaiset, joista puoluehallituksen väki etupäässä koostui, rpesivat oitis kehittämän surutunnelmaa. Kääriäinen hehkutti, että Väyrysen lähtö olisi katastrofi. Minä sanoin, että joka lähtee, se lähtee ja uusi valitaan tilalle. Aho ilmoitti, että uusi ulkoministeri on valittava mahdollisimman pian. Väyrynen sen sijaan olisi halunnut pitkittää eroaan muutamalla viikolla.

Kokouksessa ei sitten muita asioita käsiteltykään. Minä mietin, että Väyrynen ei enää koskaan palaa ministeriksi. Harva siinä porukassa tuli ajatelleeksi, mitä sitten tapahtuu, kun hänestä ei tule presidenttiä. Päivällä ennen hallituksen istuntoa mentiin kysymään Aholta, ketä hän ajattelee Väyrysen seuraajaksi, että Esko Ollila olisi hyvä, mutta Ollila ei lähde. Minä sanoin, että säästöpankkimiehen valinta ei näissä oloissa olisi hyvä ratkaisu.

Iltapäivällä eduskuntaryhmän kokouksessa Aho lähetti paperilapun. Lapussa luki: ehdokkaani ulkoministeriksi on Heikki Haavisto. Ehdotus oli niin ällistyttävä, että en osannut muuta kuin ihmetellä. Kysymys oli suuren luokan pelin politiikasta. Sen tajusin. MTK:n napamiehen istuttaminen EU-neuvottelujen vetäjäksi, viemään Suomea ja siinä sivuaa maalaisia EU:n jäseneksi oli taitavaa touhua. Keskustapuolueen Haaviston nostaminen ministeriksi naulaisi agraaripuolueeksi. Samalla hallitus menettäisi uskottavuutensa kaikkien niiden suomalaisten silmissä, jotka eivät ole missään tekemisissä perustuotannon kanssa. Entä Haaviston liikennerikokset, joista julkisuudessa vielä äsken oli kirjoitettu ikävään äänensävyyn?

Puoluehallitus kyllä äänesti Haaviston valinnasta, mutta vastakkain olivat Olli Rehn ja Heikki Haavisto. Aivan älytön asetelma. Aho ilmoitti jo kertoneensa presidentille, että Haavistosta tulee keskustapuolueen ulkoministeriehdokas. Mitä presidentti oli vastannut, sitä ei Aho kertonut, sillä Suomen politiikkaan oli vakiintunut tapa, että presidentin kanssa käydyistä keskusteluista ei huudeltu toreilla.

Aho teki joka tapauksessa selväksi, että presidentti oli hyväksynyt Haaviston valinnan, mikä vaikutti keskustalaisten asenteisiin. Ryhmässä esitettiin kritiikkiä, mutta Markku Laukkasta ja Olli Rehniä lukuunottamatta kukaan ei kyseenalaistanut valintaa. Jos olisi ollut riittävän kova, olisin pistänyt haskat tiskiin lähtenyt hallituksesta. Sen sijaan tyydyin vain sanomaan, ettei Haavisto ole sopiva valinta. Aho pelasi Haavisto-kortilla taitavasti. Aamulla Väyrynen oli pyytänyt eroa ja illalla Aho valitutti Haaviston ulkoministeriehdokkaaksi.

En tiennyt, milloin Haavistoa oli kysytty ulkoministeriksi. Isohookana-Asunmaa kertoi tienneensä asiasta jo edellisenä päivänä. Myöhemmin kuulin Lauri Ihalaiselta, että hänellekin Aho oli kertonut Haaviston nimittämisestä ulkoministeriksi ennen kuin keskustapuolueen puolue-elimet olivat käsitelleet asiaa. Saman päivän iltana me lähdettiin Jussin kassa viikon häämatkalle Kanarian saarille. Suomalaisia oli sielläkin. He tekivät selväksi, mitä mieltä he olivat Haaviston valinnasta. Yksikään ei nähnyt Haaviston valinnassa mitään myönteistä. Tosi onkin, että missään muussa Länsi-Euroopan maassa kahdesta liikennerikkomuksesta; yliajosta ja heitellejätöstä tuomittua henkilöä ei olisi valittu ministeriksi.

Palasin häämatkalta suoraan puoluevaltuuskunnan kokoukseen. Uutta ulkoministeriä ei ollut vielä valittu, joten päätin vedota kokouksessa Heikki Haavistoon, ettei hän ottaisi tehtävää vastaan. Haavisto oli kokouksessa läsnä. Puoluvaltuuskunnan väki sai puheestani melkein paniikkireaktion. Haavisto ja Väyrynen olivat keskustapuolueen väelle jumalasta seuraavia. Kumpaakaan ei sopinut arvostella. Haukkkuja tulikin sitten keskusan väeltä koko viikon. Lapin keskustaväki perui vappupuheeni ja tilasi paikalle pääministerin avustajaksi siirtyneen samasta vaalipiiristä valitun kansanedustajan Maria Kaisa Aulan. Yli-Lahti oli sanonut Ossille, ett Pokka valitsi Haaviston arvostelemiseen aivan väärän foorumin.

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Provarihallitus ISBN 951-0-20508-7

Hallayön jälkeen

Aho kuvaa Suomen taloudellista tilannetta huhtikuun alussa 1993 vertaamalla sitä hallayöhön: ”Kaikkein kylmintä on auringon noustessa.” Hän katsoo laman selän taittuneen tarkalleen kiirastorstaina 8.4.1993; silloin markka alkaa pysyvästi vahvistua ja korot laskevat. Teollisuustuontanto on kasvanut jo jonkin aikaa, samoin vienti. Ahon hallituksen viimeiset leikkaukset, teollisuuden rahoitusjohtajien tuku, Suomen Pankin maahan ottama valuutta ja uutiset muutamista isoista kaupoista teollisuduessa saavat myös markkinapedon vihdoin rauhoittumaan.

Maan talous on kuitenkin edelleen surkeassa kunnosa, yrityksiä kaatuu, työttömiä on yli 400 000, pankit horjuvat. Vapaa putoaminen on vasta pysähtynyt, käännös ylöspäin on hidas; kestää aikansa ennen kuin sitä edes havaitaan.
Vaikka hallituksen kaatajat ovatkin hetkeksi hellittäneet, Paavo Väyrynen miettii omaa kuningastietään herkeämättä. Hän on puhunut Ahon rinnalla omalta kannattajakunnaltaan Keskustassa luvan sille, että Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön, ja hän on käynyt vuoden verran raskaita neuvotteluja liittymisen ehdoista Brysselissä. Ne eivtä näytä hänen tietään Suomen presidentiksi silottavan. Hän on voittanut huhtikuun 4. päivänä Keskustan esivaalissa selvästi Hannele Pokan, mutta Keijo Korhonen ja Eeva Kuuskoski ovat jättäytyneet vaalista pois ja valmistelevat vaalikampanjoitaan kansalaisliikkeiden avulla. Korhosen pääteema on Euroopan yhteisöön liittymisen vastustaminen.

Ulkoministeirön valtiosihteeri Martti Ahtisaari avaa kampanjansa puhumalla Oulussa; puheen kerrotaan olevan keskustapuoluelaisen tohtori Alpo Rusin kirjoittama. Mielipidemittauksissa hän on selvästi suositumpi kuin Kalevi Sorsa, joka on hautonut presidenttiyttään Suomen Pankissa jo muutaman vuoden; nyt näyttää äkkiä siltä, että Sorsa ei yllä edes SPD:n ehdokkaaksi esivaalissa. Kokoomuksessa vanha veteraani Raimo Ilaskivi on jo lyönyt istuvan puheenjohtajan Pertti Salolaisen ja nimitetty puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Aho ja Väyrynen tapaavat tiistai-iltana huhtikuun 13. päivänä 1993 Kesärannassa. Väyrynen kertoo, että hän eroaa hallituksesta ja aikoo ilmoittaa erostaan Keskustan puoluehallituksen kokouksessa seuraavan torstaina. Aho yrittää puhua Väyrystä jatkamaan vielä jonkin aikaa, mutta Väyryselle se sopii vain siinä tapauksessa, että salkkuja vaihdetaan: Aho ulkoministeriksi, Väyrynen pääministeriksi. Aho epäilee, ettei Kokoomuksessa vaihtoon suostuttaisi. Väyrynen kertoo nyt, että hän on puhunut asian jo työministeri Ilkka Kanervalle, joka on vaihdon hyväksynyt. Myös Iiro Viinanen on tarkoitus vaihtaa Ilkka Suomiseen.

Aho sanoo hyväksyvänsä Väyrysen pääministeriksi, mutta jäävänsä itse silloin hallituksesta pois. Väyrynen tietäää, että presidentti Koivisto ei sellaiseen vaihtoon suostu, ja ilmoittaa eroavansa ulkoministerin tehtävästä, ellei Aho anna hänelle pääministerin paikkaa. Väyrynen tekee taas pahan poliittisen virheen; hän uskoo, että Ahon hallitus kaatuu ulkoministerinsä eroon. Aho alkaa sen sijaan etsiä uutta ulkoministeriä; samalla hän päättää vaihtaa kauppa- ja teollisuusministeri Pekka Tuomiston Seppo Kääriäiseen; Tuomisto on jo valittu Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi, ja vaihto on hyvä tehdä nyt. Ulkoministeri Aho kaavailee ensi Esko Ollilaa, mutta tämä on haluton ja kieltäytyy lopulta. Koska Tuomisto on lähdössä hallituksesta, uuden ulkoministerin täytyy olla juristi; lain mukaan hallituksessa on oltava kaksi juristia.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Kesärannan työryhmässä, johon Ahon lisäksi kuuluvat Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja Erja Tikka, keksitään Heikki Haavisto mahdollisena ulkoministerinä. Torstaiaamuna Väyrynen ilmoittaa puoluehallituksen kokouksessa erostaan. Kääriäinen arvelee, että ellei uuden ulkoministerin nimi ole selvillä kello kolmeen mennessä iltapäivällä, jolloin Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu, Ahon hallitus kaatuu. Sen verran painava nimi Väyrynen siinä on ollut.

Aho menee puoluehallituksen kokouksesta suoraan presidentinlinnaan, jossa on sovittuna lounas presidentin kanssa. Hän kertoo Mauno Koivistolle Väyrysen eroilmoituksesta ja uudet ulkoministeriehdokkaans: Esko Ollila, Heikki Haavisto, Juhani Perttunen ja Matti Liukkonen. Koiviston pelisilmä on hyvä, hän näkee heti Väyrysen tekevän pahaa virhettä. Aho kertoo Ollilan kieltäytyneen, mutta pitävänsä Haavistoa parhaana vaihtoehtona. Kuultuaan, että päätös on saatava aikaan ennen Keskustan eduskuntaryhmän kokousta kello kolme, Koivisto sanoo:”Pannaan kivi pyörimään.”

Aho tavoittaa Haaviston puhelimella vähän ennen kello yhtä, juuti ennen valtioneuvoston istuntoa, Haavisto on Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankissa lounaala Pauli Komin ja Matti Liukkosen kanssa ja pyytää miettimisaikaa. Aho antaa sitä hallituksen istunnon verran, tunnin. Ahon soittaessa uudelleen Haavisto empii yhä; hän kuitenkin pyytää lisäaikaa käydäkseen joitakin tautakeskusteluja. Aho on varma, että yksi Haaviston keskustelukumppaneista on Mauno Koivisto. Haavisto lupaa soittaa pikaisesti, mutta kun soittoa ei kuulu, Aho soittaa hänelle itse. Haavisto suostuu ulkoministeriksi. Aho selostaa tilanteen Salolaiselle ja Kankaanniemelle, jotka hyväksyvät Ahon järjestelyt. Väyrynen istuu näiden keskustelujan ajan pääministerin huoneen ulkopuolella ja odottaa pääsyä Ahon puheille.

Kun Salolainen ja Kankaanniemi lähtevät, Aho pyytää Väyrysen sisään ja kertoo tilanteen. Hänestä näyttää siltä, että Väyrynen ei ylläty Haaviston nimestä, sen sijaan tämä yllättyy kuullessaan Haaviston suostuneen. ”Paavo meni aivan harmaaksi”, Aho kuvaa tilannettaan myöhemmin avustajilleen. Keskustan eduskuntaryhmä ja puoluehallitus hyväksyvät järjestelyt; Haavistosta tulee valtioneuvoston jäsen. Aho lupaa Kääriäiselle ministerinpaikan, mutta vasta myöhemmin kesällä. Kääriäinen on ilmoittanut lähtevnsä Kuopioon maaherranksi, mutta jää odottamaan ministerin salkkua.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

Euroopan salaiset kansiot

Paul van Buitenen pisti itsensä likoon lähtiessään selvittämään, millaisia väärinkäytöksiä Euroopan unionin korkeimmassa hallinnossa tapahtuu. Mies uskalsi toimi rohkeasti, vaikka komissio vaati häntä vaikenemaan. Eu-virkamiehen ajojahti päättyi komission kaatumiseen maaliskuussa 1999. Paul van Buitenen kirjoittaa, että kuvasin raportissan, miten olin hyväksyttävällä tavalla – sii sisäisin menettelyin – yrittänyt saada epäkohdat, väärinkäytökset ja petolliset menettely loppumaan Euroopan komissiossa, mutta turhaan. EU-virkamiehene minun oli noudatettava ohjesääntöä, toisin sanoen en missään nimessä voinut ilmoittaa edellä mainitun kaltaisia asioita parlamentille. Virkamies voi saada vapautuksen vaitiole- ja salassapitovelvollisuudestaan ainoastaan Euroopan komissiolta itseltään – mikä taas on varsin ongelmallista silloin, kun komissio itse on asianosainen.

Törmäsin varsin lyhyeksi jääneellä urallanni Euroopan komissiossa yhä useammin asioihin, jotka eivät tuntuneet olevan kohdallaan – eivätkä lähemmin taraksteltuna valitettavasti usein olletkaan. Jostakin syystä komission sisäinen valvontakoneistokaan ei tuntunut kykenevältä tai edes halukkaalta toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Niinpä jotkut epäkohdat ovat säilyneet näihin päiviin asti, ja ajan mittaan ne voivat vaarantaa Euroopan komission ja koko EU-politiikan uskottavuuden ja tulevaisuuden. Vuoden 1999 eurovaalien alhainen äänestysprosentti oli siitä jo selvä merkki. Vika ei ollut äänestäjissä eikä tiedotuksessa vaan epäkohdissa.

Vaikka käsitykseni on, että todellinen yhteistyö antaa pohjaa Euroopan tulevaisuudelle. Yhtesistyötä kehitteleviä organisaatioita on kuitenkin voitava valvoa, ja niiden on toimittava avoimesti. Jotta saatoin edistää yhteisen edun saavuttamista, minun oli lopulta rikottava vaitiolovelvollisuuteni ja saatettava asiat julki ulkopuolisen mutta taatusti laillisen valvontakoneiston eli Euroopan parlamentin kautta. Lehdistökoferenssissä 9. joulukuutta 1998 parlamentin vihtesä ryhmä julkisti raporttini.

Raportti vaikutti pommin tavoin ja saattoi loppujen lopuksi myös Euroopan komission räjähdyspisteeseen. Komission eroaminen ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut päämääräni. Siitä komission on kiittäminen vain ja ainoastaan itseään. Paljon mieluummin olisin halunnut jatkaa työtäni eurovirkamiehenä tavalliseen tapaan tulematta alituiseen torutuksi uusa epäkohtia havaitessani.
Sama pätee myös moniin kollegihini, joiden piti kerta toisensa jälkeen vain seurata vierestä, kuinka heidänn huomautuksensa epäkohdista painettiin villaisella tai kuinka heitä painostettiin vetämään tutkimusraporttinsa takaisin. Monet heistä tukivat minua, kun päätin valjastaa kasvavan suuttumukseni salapoliisityöhön., jonka lopputuloksena syntyi raporttini - ja nyt tämä kirja, kirjoittaa Paul van Buitenen. Myös kollegani vaaransivat turvallisuutensa luovuttaessaan minulle tietoja, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä ainaiseksi paljastumatta.

Virka-asemaan liittyvän vaitiolovelvollisuuden rikkomista on tähän ast pidetty eurovirkamieskulttuurissa epäilmeättä pahempana kuin rikosta. Se, että niin kuitenkin tein, ei ollut kova isku ainoastaan Euroopan komissiolle vaan aiheutti myös itselleni ja perheelleni raskaita seurauksia. Sen jälkeen, kun olin joutunut kuukausitolkulla olemaan virkavapaalla ja palkkani oli puolitettu, minut siirrettiin toiseen virkaan. Edelleenkin minuun sovelletaan kurinpalautusmenettelyä, jonka päättymisestä minulla ei vielä näitä rivejä kirjoittaessani ole tietoa, Paul van Buitenen kirjoittaa. Tämän kirja julkistamiseen asti oma tulevaaisuuteni ja sen myötä myös perheeni tulevaisuus ovat olleet äärimmäsien epävarmoja. Ikävien tietojen paljastajana olen aivan näihin päiviin asti joutunut kärsimään paljon pahemman kuin ne virkamiehet ja komissaarit, jotka todennäköissti tai jopa ilmi selvästi ovat sekaantuneet väärinkäytöksiin. Siitä, joka puuttuu Euroopan unionin vääryksiin, ei suojee kukaan – päinvastoin.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana vaimoni Edith ja minä olemme saaneet paljon moraalista tukea muilta tahoilta. Lukuisat Euroopan kansalaiset ovat tukeneet ja kannusaneet meitä, ja europarlamentissa olen saanut paljon tukea pieniltä ryhmistlä, etenkin vihreiltä ja tunnustukselliselta siiveltä.

Kerron niistä vakavista puutteista, joita kollegani ja minä olemme havainneet Euroopan komission organisaatiossa. Tarkoituskeni ei niinkään ole ruotia yksittäisiä henkilöitä eikä heidän toimiaan. Haluan ennen kaikkea osoittaa, minälaisissa oloissa ihmiset helposti sortuvat väärinkäytöksiin, petokseen tai lahjontaan tai antavat toisten toteuttaa niitä käytännössä. Järjestelmällä ei sellaisenaan ole mitään virkaa, jos sitä ei pystytä kunnolla valvomaan ja jos sen johto toimii järjestelmän tavoitteiden vastaisesti. Euroopan komission pitäisi selvittää sotkunsa ja päästä jatkamaan puhtaalta pöydältä. Vain suhteellisen pieni joukko korkeita virkamiehiä on syyllistynyt likaisiin puuhiin, mutta he tahrivat koko Euroopan komission maineen. He onnistuivat toimimaan vuosikausia ilman, että heidän tekemisiään seurattiin. Romano Prodin johtamassa uudessa komissiossa tilanteeseen on tultava muutos.

Lähdeaineisto Paul von Buitenen Euroopan salaiset kansiot ISBN 951-606-537-6