Suomettumisen puolustus

Max Jakobson kirjoittaa kirjassaan Tilinpäätös suomettumisen puolustamisesta. Jakobson aloitti toimintansa EVA:n toimitusjohtajana tammikuussa 1975. Hän joutui esittämään eräänlaista kaksoisroolia suomettumista koskevissa keskusteluissa; ulospäin puolustusasianajajana, kotiin päin syyttäjän todistajana. Diplomaattina hän oli tottunut korostamaan maamme historiallisia ansioita ja selittämään harha-askeleet parhain päin. Lännellä ei ollut moraalista oikeutta käyttää finlandisatio-käsitettä Suomen maineen mustaamiseksi jätettyään maamme, demokraattisen valtion, Neuvostoliiton armoille. Läntiset maat olivat itsekin harjoittaneet itsesensuuria, ei vain sodan aikana, vaan sen jälkeenkin niin kauan kuin liittosuhde Neuvostoliittoon oli voimassa. Sitä paitsi lähes kaikki lännessä julkaistut kirjoitukset suomettumisesta olivat yksipuolisia ja pinnallisia, monet suorastaan virheellisiä.

Tapaus Vankileirien saaristo oli tyypillinen. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammi – sosiaalidemokraattien johtama yritys – luopui Solzenitsynin teoksen julkaisuoikeudesta, tieto tästä levisi välittömästi kautta maailman siinä muodossa, että Suomessa oli Neuvostoliiton painostuksesta kielletty kirjan julkaiseminen. Sattumalta olin juuri silloin Japanissa ja pidin Tokion tunnetussa pankkiirien kerhon kokouksessa esitelmän Suomesta, kirjoittaa Jakobson. Heti lopetettuani nousi eräs kuulijoista kysymään: Miksi Suomessa oli kielletty Solzenitsynin romaani? Uutiskynnystä ei enää ylittänyt tieto siitä, että ruotsalaisen kustantajan julkaisema suomenkielinen laitos oli saavuttanut suuren myyntimenestyksen Suomessa ja teossarjan toisen osan oli julkaissut suomalainen kustantaja – EVA:n tuella.

Erityisen paljon huomiota herätti Suomessa Walter Laquerin kirjoitus pienilevikkisessä amerikkalaisessa Commentary-aikakausilehdessä joulukuussa 1977. Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija. Hänen kirjoituksensa perustui varsin pinnallisiin tietoihin Suomen tilanteesta päätyen väitteeseen, että suomalaiset pidättyvät julkisissa puheissaan ja kirjoituksiin ”kaikesta, mistä venäläiset eivät mahdollisesti pidä”. Vastavetona kirjoitin laajan artikkelin, joka julkaistiin Yhdysvaltain johtavassa ulkopoliittisessa aikauslehdessä Foreign Affairs ja myös vastaavassa ranskalaisessa julkaisussa Politique Etrangere.

Kun Suomi toisen maailmansodan jälkeen ilmaantui jälleen lännen näköpiiriin, siihen suhtauduttiin hämmentyneen epäuskoisesti, niin kuin suhtaudutaan rintamalta palanneeseen sotilaaseen, jonka on ilmoitettu kadonneen taistelukentällä ja oletettu kaatuneen. Miten saattoi Suomi pysyä itsenäisenä ilman lännen sotilaallista suojelusta? Suomen itsenäisyyden täytyi olla kuvitelma tai salajuoni lännen harhauttamiseksi; parhaimmassakin tapauksessa poikkeusilmiö, jota enemmin tai myöhemmin oikaistaisiin.

Käsiteltyäni Suomen selviytymistä sodista ja YYA-sopimusta sellaisena kuin me sitä tulkitsemme, luonnehdin Neuvostoliiton 70-luvun lopulla harjoittamaa Suomen politiikkaa sanalla stabiliteetti: ” Se on konservatiivista politiikkaa siinä mielessä, että se pyrkii pysyttämään tilanteen ennallaan ja on vailla ideologisia tavoitteita.”
Totesin, että Suomen kommunistisen puolueen kannatus oli tasaisesti laskenut, ja mikä tärkeintä, sen luonne oli muuttunut. Puolue oli jakautunut kahtia ja enemmistösiipi oli osoittanut valmiutta noudattaa parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä. Vallankumouksellinen kommunismi oli kuluttanut voimansa loppuun. Neuvostoliiton osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli pysynyt vakaana 15-20 prosentin vaiheilla neljännesvuosisadan ajan. Länsi-Eurooppa oli sen sijaan Suomen tärkein kauppakumppani, johon maamme kytkivät jäsenyys EFTA:ssa ja EEC:n kanssa tehty vapaakauppasopimus.

Suomenpolitiikan arvostelijat väittivät, että stabiliteetti suhteessa Neuvostoliittoon vaati hintansa, joka rajoitti Suomen itsenäisyyttä – tätä tarkoitti käsite suomettuminen. Suomen oli vältettävä Moskovan suututtamista.
Tällainen pidättävyys leimattiin suvereniteetin rajoitukseksi, mutta sehän merkitsi päinvastoin kansallisen itsekkyyden asettamista ideologisen solidariteetin edelle. Me kaikki saimme kokea vuonna 1939, mitä ideologinen solidariteetti käytännössä merkitsi.

Presidentti oli esittänyt toivomuksen, että noudatettaisiin tahdikkuutta ja viisasta varovaisuutta Neuvostoliiton asioita käsiteltäessä, mutta valitettavasti viisas varovaisuus muuttui usein aristeluksi, tahdikkuus liehakoinniksi ja asiallisuus kritiikittömyydeksi. Näin erityisesti puoluelehdissä ja poliitikkojen lausunnoissa, kirjoittaa Jakobson.

Kekkosen valta oli 70-luvulla ehdoton, Suomen historiassa ainutlaatuinen. Oppositiota edustivat enää muutamat poliittiset sissit. Hänellä oli edelleenkin vastustajia, mutta heistä valtaosa vaikeni. Hänen näkemyksensä mukaan idänpolitiikka edellytti ”kansan kokonaiskäyttäytymistä”, presidentin noudattaman linjan ehdotonta, särötöntä hyväksymistä ja kannatusta.
Tästä seurasi, että perinteisellä ”Pietarin tiellä” oli tungosta. Ilman Kekkosen siunausta kukaan ei voinut menestyä politiikassa. Presidentin julkisia vetoomuksia ja nuhteita harva uskalsi uhmata. Myllykirjeillään Kekkonen puuttui puolueiden ja poliitikkojen sekä sanomalehtien toimitusten kannanottoihin, jopa yksityisten toimittajien kirjoittamiin juttuihin. Kun Kekkonen suuttui Simpan alias Simo Juntusen erääseen kirjoitukseen, demarilehti katsoi viisaimmaksi erottaa Juntusen. Kun sitten Suomen Kuvalehti otti hänet kolumnistikseen, Kekkonen lakkasi kirjoittamasta Liimataisen kolumneja.
Kekkosen vaatima ehdoton yksituumaisuus ulkopolitiikan tukena halvaannutti demokraattisen järjestelmän normaalin toiminnan.

Totuus oli, että Kekkonen päästi Neuvostoliiton edustajat jo vuonna 1960 ikään kuin takaovesta mukaan, kun Suomen hallitusratkaisuja suunniteltiin. Poliittiseen kielenkäyttöön pesiytyivät sellaiset käsitteet kuin ”pääkonttori” ja ”suuri itäinen vaalipiiri”.

Lähdeaineisto: Max Jakobson: Tilinpäätös ISBN 951-1-18856-9

Marsalkka Ustinovin sotaharjoitusehdotus

Ustinovin vierailuun liittyi kaksi suurta yllätystä. Ensimmäinen oli vierailun aikaistaminen ja toinen, vielä suurempi, Ustinovin heti vierailun alussa suullisesti esittämä ehdotus yhteisten sotaharjoitusten järjestämisen tarpeellisuudesta. Neuvostoliiton asevoimien ja Suomen puolustusvoimien kesken joko Suomen tai Neuvostoliiton alueella. Tästä ehdotuksesta pääesikunta ei ollut saanut mitään etukäteisinformaatiota, joten tällaista asiaa ei myöskään sisältynyt siihen presidentille laadittuun muistioon niistä kysymyksistä, joiden oletettiin tulevan esille Ustinovin vierailun yhteydessä. Minkäänlaisia vihjeitäkään ei ollut kuultu neuvosasevoimien ja puolustusvoimien johtohenkilöiden lukuisissa kontakteissa.

Jälkikäteen arvioituna Ustinovin ehdotus ei kuitenkaan ollut aivan odottamaton. Ensimmäisen kerran ajatus yhteisistä sotaharjoituksista oli putkahtanut esiin Tiedonantajassa jo vuoden 1976 lopulla ja uusintana ennen Ustinovin vierailua. Myös muut merkit, joita oli saatu sekä korkean tason sotilasvierailujen yhteydessä että erilaisina signaaleina Tehtaankadulta viittasivat siihen, että jotain erityistä oli odotettavissa.

Lähempänä marsalkan vierailun alkua erityisen oireellista oli suurlähettiläs Stepanovin vihjaus presidentille kenraali Sutelan läsnä ollessa, presidentin perinteisellä Lapin hiihtoretkellä huhtikuussa 1978, että Ustinovin vierailun tulisi olemaan erittäin tärkeä maiden asevoimien suhteiden kehittämisessä. Ennusmerkkejä oli siis eri tahoilta saatu. Kaikesta tästä huolimatta Ustinovin ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista yllätti poliittisen ja sotilaallisen johdon.

Itse prosessi eteni niin, että Ustinov otti ehdotuksensa esille jo matkalla lentokentältä kaupunkiin puolustusministeri Taisto Tähkämaan kanssa, ja heti perään pääesikunnassa järjestetyssä informaatiotilaisuudessa. Tällainen menettely antoi presidentille – kenraali Sutelan avustuksella – kokonaista kaksi päivää aikaa valmistautua Ustinovin ja hänen ehdotuksensa kohtaamiseen. Kun Ustinov tuli Kultarantaan illan suussa 12.7.1978, presidentti oli valmis.

Kultarannalla oli aivan erityinen rooli presidentin kamppailuissa puolueettomuuden puolesta. Sieltä hän oli kesällä 1970 lähettänyt suurlähettiläs Beljakovin kautta eroultimaatuminsa, ja nyt, samalla maaperällä, tarkasti sanottu Kultarannan saunassa, hän kohtasi Neuvostoliiton puolustusministerin, joka sotilaallisen asemansa lisäksi oli neuvostojohdon keskeisimpiä tekijöitä politbyroon ja sen ytimen, ”pähkinätorikan” vaikutusvaltaisena jäsenenä.

Presidentin torjuntavoittoa neuvostoarmeijasta Kultarannan saunassa voidaan pitää vanhan valtiomiehen ja venäläisyyden tuntijan korkean tason taidonnäytteenä tilanteessa, jossa verbaalinen reagoiminen suoraan Ustinovin sotaharjoitusehdotukseen olisi väistämättä johtanut dialogiin argumentteineen ja vasta-argumentteineen, dialogi puolestaan laajempiin keskusteluihin ja sitä tietä neuvotteluihin. Mitään tällaista ei päässyt syntymään, koska tapaamisen isäntä reagoi Ustinovin puheisiin perisuomalaisella tavalla: ”Eiköhän mennä löylyyn”. Löylykutsulla Ustinovilla oli sitä paitsi sosiaalinen perusta, koska presidentti ja Ustinov oli kylpeneet Tamminiemessä jo vuonna 1964 vajaa kaksi viikkoa ennen Hrutshevin kukistumista, ja presidentti oli päiväkirjassaan luonnehtinut vierastaan ”eloisaksi, avomieliseksi, suoraksi mieheksi ja löylyn ystäväksi”.

Kekkosen käyttäytymisessä Kultarannan saunatilanteessa oli jotain samantapaista kuin vuonna 1960 Leninin vuorten riehassa, kun Hrutshev oli yrittänyt provosoida häntä keskustelemaan Suomen sosiaalidemokraattisista Neuvostoliiton vihollisista. Silloin Kekkonen oli ilmoittanut kuulevansa huonosti, ja kun Hrutshev oli jatkanut provokaatioitaan, hän oli kylmäverisesti poistunut pöydästä.

Presidentin taktiikka henkisessä kaksintaistelussa Ustinovin kanssa on saanut runsaasti tunnustusta suomalaisilta, mutta myös venäläisiltä tahoilta. Kanssasaunoja Vladimir Stepanov luokittelee Sutelan tukeman Kekkosen ”kovaksi puolueettomuuden puolustajaksi”. ”Hän ei vastannut mitään, mutta näin, ettei hän tykännyt Ustinovin ehdotuksesta vaan sanoi, että mennään löylyyn”, Stepanov muistelee Kultarannan saunailtaa.
Toisten venäläisarvioiden mukaan Kekkonen menetteli Ustinovin kanssa erityisen viisaasti, koska ei ryhtynyt keskustelemaan ehdotuksesta, vaan ohitti sen.

Lähdeaineisto: Esa Seppänen Itäsuhteiden kolmidraama ISBN 978-951-20-7492-1

Turvallisuutemme ongelmia

Vladimir Fjodorov kirjoittaa kirjassaan NKP:n Suomen osastolla 1954-1989, että ottaen huomioon Naton huomattavan aktivoitumisen 1970-luvun lopulla Pohjois-Euroopassa ja varsinkin Norjassa Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov ilmaisi Suomen-vierailullaan ensin maan puolustusvoimien päällystön ja sitten presidentin kanssa käymässään keskustelussa ajatuksensa yhteisten sotaharjoitusten tarkoituksenmukaisuudesta ja niiden liittämisestä osaksi kummankin maan puolustusvoimien yhteistoimintaa. Tiedot tästä tihkuivat lehdistölle ja aiheuttivat monenlaisia huhuja ja tulkintoja aina väitteisiin Suomea uhkaavasta vaarasta. Asiaa paisuteltiin kohtuuttomasti. Alkoi keskustelu siitä, oliko neuvostoliittolaisen ministerin puheiden takana Moskova, maan suurlähettiläs vai – mikä oli jo suoranaista typeryyttä – SKP:n ”vähemmistö”. Sotaharjoituksista ei ollut keskusteltu Neuvostoliiton johdossa ennen vierailua eikä sen jälkeen, vaan idean takana oli Neuvostoliiton puolustusministeriö.

Ustinov oli Breznevin lähin mies ja hyvissä väleissä Andropovin kanssa, ja hänellä oli paljon arvovaltaa ja huomattava vaikutus puolueen ja hallituksen johdossa. Kuten monille muillekin sotilashenkilöille, hänellekin oli ominaista avoimuus, suoraviivaisuus, sitkeys, peräänantamattomuus ja voimakas usko siihen, että kaikki ongelmat voidaan viime kädessä ratkaista voimakeinoin. Minulle Ustinov oli elävä legenda, jossa henkilöityi sodan voitoksi takonut sukupolvi. Stalin oli uskonut Ustinoville puolustusasiain kansankomissariaatin (ministeriön) johdon jo vuonna 1941, jolloin tämä oli vasta 33-vuotias. Siitä lähtien Ustinov omisti koko elämänsä isänmaansa puolustamiselle.

Vaikka Ustinovin ehdotuksessa oli pidetty lähtökohtana valtion yleisiä etuja ja otettu huomioon sotilaallisten lisäksi ulkopoliittisia tekijöitä, kysymys kuului kuitenkin kummankin maan sotilasviranomaisille siinä mielessä, ettei uusia hallitusten välisiä sopimuksia sotilaallisen yhteistyön muodosta olisi tarvittu. Ottaen huomioon suomalaisten kenraalien mahdolliset viittaukset Suomen lainsäädäntöön, mitä tulee vieraan maan sotajoukkojen läsnäoloon Suomen alueella, Ustinov ehdotti yhteisharjoituksen paikaksi myös Neuvostoliiton aluetta.

Luottamuskriisin aikana vuonna 1961 neuvostohallituksen noottiin lisättiin sotilaspiirien vaatimuksesta ehdotus yya-sopimuksen edellyttämien maittemme välisten konsultaatioiden aloittamisesta Länsi-Saksan ja sen liittolaisten mahdollisten sotilaallisten hyökkäystoimien johdosta, mutta presidentti Kekkosen pyynnöstä asia jätettiin lepäämään. Tapaamisessa Kekkosen kanssa vuoden 1959 tammikuussa Hrutshev korosti Neuvostoliiton haluavan varmuuden siitä, että Suomessa olisi ystävällismielinen hallitus, joka haluaa huolehtia ja kykenee huolehtimaan kaikista sopimusvelvoitteistaan kaikissa oloissa. Max Jakobsonin mukaan Ustinovin ehdotuksen takana oli neuvostoliittolaisen osapuolen halu käynnistää yya-sopimuksessa mainittu konsultaatiomekanismi, mutta nähtävästi hän unohti, että tällaista mekanismia ei ollut edes olemassa. Miten voidaan käynnistää sellaista, mitä ei ole olemassa. Juuri tällaisen mekanismin puuttuminen aiheutti monien vuosien ajan päänsärkyä Neuvostoliiton sotilasviranomaisille. Kysymys sotilaallisen yhteistyön muodoista, yhteisharjoitukset mukaan lukien, nousi esille ennen Ustinovin vierailua että sen jälkeen. Maittemme johtajien välisten lukuisten tapaamisten aikana Moskovassa oli muodostunut mielipide, että presidentti Kekkonen suhtautuu jonkinasteiseen minimaaliseen yhteistyöhön armeijoittemme välillä myötämielisesti. Ustinovin tapauksessa oli kyseessä tämän asian vastavuoroinen tunnustelu. Se tähtäsi sellaisen mekanismin luomiseen, joka voisi toimia mahdollisten konsultaatioiden alkamiseen saakka jonkinlaisten sotilasharjoitusten muodossa. Tärkeimpinä pidettiin esikuntaupseerien harjoituksia, jossa suunniteltaisiin edeltä kummankin maan puolustusvoimien toimien koordinointia kriisitilanteessa, varsinkin ilmatilan ja ilmapuolustuksen hallinnon elinten valvontaa. Ustinov ei esittänyt virallista ehdotusta puolustusministeriön eikä varsinkaan hallituksen nimissä, eikä kysymystä suomalaisen osapuolen myönteisestä tai kielteisestä vastauksesta otettu esille. Presidentti Kekkonen painoi loppujen lopuksi asian villaisella.

NKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto ei osallistunut Ustinovin vierailun valmisteluun, mutta Suomen joukkotiedostovälineissä ministerin vierailun yhteydessä käyty keskustelu ja erilaisia kanavia pitkin saadut tiedot vierailun kulusta ja sen herättämistä reaktioista Suomessa ja ulkomailla tarjoisivat runsaasti aineistoa Suomen poliittisen tilanteen analyysia varten.

Lähdeaineisto:
Viktor Vladimirov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X

Tienristeyksessä – kolmas virkamatkani Suomeen

Viktor Vladimorov kirjoittaa, että kolmas virkamatkani Suomeen sattui ajallisesti yhteen kansainvälisen tilanteen yhä pahemman kärjistymisen ja Neuvostoliitossa armottomasti kypsyneiden kriisi-ilmiöiden kanssa. Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETY-konferenssin jälkeen kansainvälinen jännitys lieventyi joksikin aikaa. Mutta poliittista liennytystä ei varmistettu sotilaallisella liennytyksellä. 1980-luvun taite oli Neuvostoliitolle huomattavien ulkopoliittisten vaikeuksien aikaa. Neuvostoliiton joukkojen lähettäminen joulukuussa 1979 Afganistaniin voimisti jyrkästi kahden suurvallan välistä ristiriitaa. Keskimatkan ohjusten sijoittaminen Euroopan mantereelle kärjisti tilannetta vielä enemmän. NATO:n ns. kaksoispäätös teki tosiasiallisesti merkityksettömäksi Neuvostoliiton lausunnon, jonka mukaan poliittista liennytystä oli välttämätöntä täydentää sotilaallisella. Euro-ohjusongelma ja Francois Mitterandin ja Helmut Kohlin tukema Reaganin ja Thatcherin uudelleenaseistautumisohjelma saattoivat Moskovan varsin tukalaan asemaan. Reaganin esittämä ohjustentorjuntaohjelma, joka tuli tunnetuksi ”tähtien sotana”, veti Neuvostoliittoa mukaan sille ylivoimaiselle uudelle kilpavarustelukierrokselle. Tilannetta pahensi vielä enemmän Puolassa vuonna 1980 alkanut poliittinen kriisi, joka teki tilanteen epätasapainoiseksi koko Itä- Euroopassa. Sen vuoksi neuvostojohdolla oli vuosina 1979-1984 ratkaistavanaan kolme ulkopoliittista perusongelmaa: Afgansitan, Puola ja euro-ohjukset.

Suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet tulivat 1970-luvulla riittävän vakaiksi. Voidaan sanoa, että Suomi ja Neuvostoliitto pystyivät varmistamaan eräänlaisen etujen tasapainon, joka tyydytti periaatteessa kumpaakin osapuolta. Maiden edustajien keskinäiset kontaktit alkoivat yhä enemmän muuttaa teennäisen ystävällismielisistä arkisiksi ja pragmaattisiksi. Yhä harvemmin alettiin kohottaa juhlapuheiden höystämiä maljoja ystävyydelle, kuten ennen oli tapana. Ystävyys sanoissa muuttui normaaliksi inhimilliseksi kanssakäymiseksi, jossa yhtämittainen ystävyydestä puhuminen kävi suorastaan epäsoveliaaksi. Suomessa ei ollut enää jäljellä riittävän vaikutusvaltaisia voimia, jotka olisivat pyrkineet määrätietoisesti ja kyenneet muuttamaan jyrkästi maan ulkopoliittista linjaa. Neuvostoliiton suhteet Suomeen kaikkiin tärkeimpiin poliittisiin puolueisiin oli normalisoitu, eikä ainoatakaan näistä puolueista luokiteltu enää Moskovassa yksiselitteisesti neuvostovastaiseksi. NKP oli solminut suorat yhteydet Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Keskustapuolueeseen. Kokoomuslaisetkaan eivät karttaneet tapaamista ja ajatusten vaihtamista NKP:n keskuskomitean edustajien kanssa, mikä lopullisesti poisti heistä Suomen ja Neuvostoliiton hyvien naapuruussuhteiden vastustajien leiman.

Analysoidessani Suomen tilannetta ja suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden tilaa 1970-luvun lopulla tein johtopäätöksen, että olimme saavuttaneet niissä optimaalisen kattorajan, joka mahdollisimman suuressa määrin tyydytti sekä Neuvostoliittoa että Suomea. Yritykset kohota vielä korkeammalle olisivat voineet horjuttaa muotoutunutta etujen tasapainoa ja johtaa päinvastaisiin tuloksiin.

Saavuttuani Helsinkiin elokuussa 1977 jouduin jälleen, kuten ensimmäiselläkin kerralla vuonna 1954, presidentinvaalikampanjan ilmapiiriin. Mutta tällä kertaa tämän kampanjan lopputulos oli ennalta ratkaistu eikä voinut vaikuttaa suomalais-neuvostoliittolaisiin suhteisiin. Maan kaikki tärkeimmät poliittiset puolueet olivat asettuneet Kekkosen taakse. Yhdelläkään Kekkosen vastaehdokkaista ei ollut reaalisia menestymisen mahdollisuuksia. Siitä huolimatta me seurasimme vaalikampanjan kulkua tarkkaavaisesti ja informoimme Moskovaa jatkuvasti sen edistymisestä. Näimme edessä olevat vaalit eräänlaiseksi kansanäänestykseksi Suomen ulkopolitiikasta, koska Kekkonen oli ottanut vaalikampanjansa perustaksi, kuten kaikissa aiemmissakin vaaleissa, ulkopoliittisen linjansa.

Tammikuussa 1978 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 83,3 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. 130 heistä edusti sosialistisen suunnan puolueita ja tarkalleen yhtä moni ”ei-sosialistisia”, porvarillisia puolueita. Muut neljä presidenttiehdokasta saivat yhteensä 17,7 prosenttia äänistä ja 40 valitsijamiestä.

Vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen alkoi valmistautuminen eduskuntavaaleihin. Vuoden 1979 alussa päättyneen vaalikampanjan aikana kävi täysin selväksi, että hallituspuolueita uhkasi vaalitappio. Hallitukseen kuuluivat siinä vaiheessa SDP; SKDL, Keskustapuolue ja LKP. Suomen edellisinä vuosina kokemat taloudelliset vaikeudet, tuotannossa lähes 1978 loppuun jatkunut lama, kasvava työttömyys ja Sorsan hallituksen esittämien elvytysohjelmien siihenastinen tuloksettomuus olivat tekijöitä, jotka auttoivat oppositiopuolueita noukkimaan menetyksellisesti pisteitä. Lisäksi hallitusvastuuseen SKDL:n lipun alla osallistunut Suomen kommunistinen puolue ei pystynyt välttämään tiettyä äänikatoa puolueen kahtiajaon vuoksi.

Sorsan hallitus jätti eronpyynnön 4. huhtikuuta. Mauno Koiviston 27. toukokuuta julkistama hallituksen kokoonpano ei voinut tiukimmankaan analyytikon mielestä herättää minkäänlaisia epäilyksiä ulkopoliittisen asenteen osalta. Hallituksen 17 jäsenestä vain neljä oli minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia. Kaikki muut tunsin hyvin ja moniin heistä oli jo aikaa sitten solminut läheiset ystävälliset suhteet.

Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov: Näin se oli …. ISBN 951-1-12681-4

Yhteistyössä päävastustajan kanssa

Vaikka KGB oli suojelupoliisin päävastustaja venäläiset pyrkivät myös yhteistyöhön. Oli aitoakin viranomaiskontaktin tarvetta, mutta lisätavoitteena oli muuttaa valvonta siedettävämmäksi ja sitoa Ratakatu kontaktiverkostoon. KGB ei silti ryhtynyt ns. ystäväpalvelulle ominaisiin luottamusta lisääviin toimiin, kuten virallisesti ilmoittamaan henkilökuntaansa tai antamaan tietoja, joista olisi merkittävää hyötyä Suomelle. Ne kolme tai neljä Tehtaankadun tiedustelu-upseeria, joiden kanssa Supo asioi, eivät virallisesti esiintyneet KGB:n nimissä.

Jo 1950-luvulta Supo oli kontaktissa yleensä konsulin paikalla olleen KGB:n KR
-linjan edustajan kanssa. Paine kohosi Seppo Tiitisen tullessa päälliköksi. Nimitetyn vielä palvellessa viimeisiä aikojaan eduskunnassa Ahti Karjalainen sanoi erään ulkoasiainvaliokunnan kokouksen päätteeksi, että oli saanut tasavallan presidentiltä tehtäväkseen tutustuttaa hänet erääseen henkilöön. Tiitinen meni sovittuun aikaan iltapäiväkahville Karjalaisen kotiin Munkkiniemeen, jonne saapui myös englantilaisen lordin oloinen viiksekäs herrasmies. ”En tajunnut, että siinä oli kotiryssäjärjestelmän pääpalkinto”. Ilmeisesti aloitteen oli tehnyt juuri hän, KGB:n Helsingin –residentti Viktor Vladimirov, joka samassa virassa seitsemisen vuotta aikaisemmin vielä vältteli Armas Alhavaa. Nyt oli toinen aika ja Ratakadulle oli tulossa nuori isäntä, jonka kanssa sovittiin säännöllisistä mutta ”epävirallisista” tapaamisista. Varsinaiseen alaansa viitaten Vladimirov toivoi heti alkuun, että suojelupoliisilla olisi vahvat ja varmat näytöt asioissa, joihin se katsoi tarpeelliseksi puuttua.

Tiitinen ei ollut virassaan kahtakaan kuukautta, kun Vladimirov alkoi puhua, miten hyödyllistä olisi tavata Leningradin alueen KGB:n päällikkö. Rajantakainen virasto oli Supolle tuttu, mutta ei yhteistyötahona, vaan suorasukaisena ja tökerönä suomalaisten värvääjänä. Tuoreena oli tapaus, jossa Viipurin KGB:n päällikkö Juri Mihalilovits Smirnov asetti suomalaiselle rakennusarkkitehdille seitsemän kysymystä ja tehtävää. Viimeinen – ”tunnetteko ketään Suomen turvallisuuspoliisista?” – tuskin tähtäsi terveisten lähettämiseen hyville kollegoille.

Sieti siis empiä. Oli pelättävissä kontaktien käyttö tietojen lypsämiseen ja sisään tunkeutumiseen, ja täytyi ottaa huomioon, miten asia nähtäisiin lännessä. Toisaalta oli paha kieltäytyä, kun Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyö oli tekstinä kaikilla aloilla ja sisäministeri Eino Uusitalo vahvasti kehotti yhteyteen. Presidentti Kekkonen salli sen, mutta rajasi kontaktin epäviralliseksi.

Kun vieras saapui lokakuussa 1978, suojelupoliisi valmistautui huolella. Tiitinen sopi Tamminiemessä puitteet tarkasti: kyseessä oli epävirallinen yksityismatka, joka sallisi vieraan lomailla ja tutustua Suomeen. Myös keskustelu Ratakadulla olisi epävirallinen ja henkilökohtainen. Kaunistelua sikäli, että ohjelmassa oli sisäministerin tapaaminen ja muutenkin puitiin virka-asioita. Siltä varalta, että Kotkaan tulleet virolaiset tai muut loikkarit nousisivat esiin, presidentti muistutti ohjeestaan jo Arvo Pentille. ”Heitä ne takaisin, jos vain laillisia perusteita on suinkin esitettävissä” Suojelupoliisi voisi keskustella myös kansainvälisestä terrorismista ja lentokonekaappauksista sekä uskonnollisen kirjallisuuden salakuljetuksesta. Edelleen voitaisiin keskustella raja-asioista ja niihin liittyvästä tiedonkulusta. Aihepiirin oli aktivoinut keväinen tapaus: varhain aprillipäivän aamuna ruotsalainen Karl-Göran Wickenbergh lensi Immolan kentältä pienkoneella Käkisalmen lähelle ja takaisin, ilmeisesti noutaakseen jonkun. Venäläiset väittivät, että ilmatorjunta olisi helposti voinut ampua Piper Super Cupin alas, mutta hyvien naapurisuhteiden vuoksi niin ei tehty. Myöhemmin Mathias Rustin lento Punaiselle torille saakka avaa tilaa muillekin tulkinnoille.

Vieras, 63-vuotias kenraaliluutnantti Daniil Pavlovits Nosyrev, oli sikäläiseen virkatapaan alaisilleen julma itsevaltias, mutta altis ylemmilleen ja Leningradin puoluejohtajan luottomiehiä. Hänen alaansa oli armeijan valvonta ja sotilasvakoilu; hän palveli pahamaineisen Smersin riveissä.
Ratakadulla Nosyrev ilmaisi heti huolensa uskonnollisen kirjallisuuden tuonnista, joka kai arvioitiin helpoimmaksi teemaksi. Hän toivoi suojelupoliisin levittävän matkatoimistoihin ja muualle sanaa Neuvostoliiton tullimääräyksistä. Sen sijaan Suomen viranomaisia hävettänyt votkaturismi ei häntä häirinnyt, sellainen ”on luonnollista ja matkoihin liittyvää yleensäkin. Suomalaisilla ei ole syytä huoleen.”
Asiakysymyksiä tärkeämpää tuntui olevan henkilösuhteiden luominen, ikkunan avaaminen. Kevennykseksi kenraali murjoi lohilammikolla ja pöydän ääressä rasvaisia ratsuväen juttuja ja ammattilaissanontoja. Kotiin palattuaan Nosyrev kehui matkaansa Suomen pääkonsulille lokakuun vallankumouksen vastaanotolla Kivisaaren edustushuvilalla.

Jos joku päätteli, että Supon ja KGB:n suhteissa alkoi uusi seesteinen aika, ajatus meni pian uusiksi, kun esiin puhkesi Kemiran tietopalvelun päällikön Eila Helinin juttu. Suomen kannalta asia oli vakava: oli tarpeen säilyttää luotettavuus länsiyhteistyössä, jolla oli olennainen merkitys oman tieteen ja tekniikan kehityksessä. Tiitinen ilmoitti 30. tammikuuta 1979 Vladimiroville, että Kemira-operaation akuutin hoitajan lähetystösihteerin Sergei Sidorovin piti poistua Suomesta eikä hänen edeltäjänsäkään ole tervetullut. Sidorov oli X-linjan päällikkö Helsingissä, joten kyseessä oli korkea-arvoisin pakkolähtö sitten Akulovin.
KGB teki ainutlaatuisen liikkeen. Vain kolme päivää myöhemmin Vladimirovilla oli esittää Tiitiselle epävirallinen viesti, jossa ”Moskova” tunnusti vakoilun ja selitti sitä. Yleensä haavat kärsittiin hammasta purren, faktat kiistäen ja kostoa hautoen. Nyt Moskova pahoitteli, että ”neuvostoliittolainen oli ylittänyt toimivaltuutensa”.

Lähdeaineisto: Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisin historia ISBN 978-951-0-35243-4

Ajojahti

Paavo Väyrynen nousi yllättäen Sorsan II hallituksen ulkoministeriksi toukokuussa 1977. Väyrynen oli huomattava poliittinen lupaus. Kekkosella oli taipumus kerätä ympärilleen nuoria, mutta pääasiassa ratkaisu johtui kuitenkin siitä, että hän halusi syrjäyttää minut, eikä Väyrysellä ollut mitään sitä vastaan. Väyrysellä on hyvin voimakas kunnianhimo, johon hän saattaa vielä kaatuakin. Hän valmisteli asemiaan korostamalla voimakkaasti kekkoslaisuuttaan tilanteissa, joissa presidentin ja minun välit olivat kireät, Ahti Karjalainen kirjoittaa kirjassaan Presidentin ministeri.

Tästä alkoi johdonmukainen ajojahti. Syyskuussa Uusi Polttopiste-lehti julkaisi kummallisen ja sekavan uutisen, joka oli laadittu haastattelun muotoon. Siitä sai sellaisen käsityksen, että olisin ryhtynyt julkisesti uhittelemaan. Jutun mukaan olisin sanonut haastattelussa, että Kekkonen ei voi erottaa minua eduskunnasta ja puhunut presidentin osuudesta Suomen Pankin varapääjohtajan nimittämisessä, jota olin juuri silloin valmistelemassa.

Jutun taustalla oli luultavasti Korpilammella tai eduskunnan käytävällä ohimennen käyty pikainen keskustelu minulle tuntemattoman nuorehkon miehen kanssa. Hän kysyi, oliko Suomen Pankin varapääjohtajan nimitysasia vielä kesken. Vastasin, että oli, ja että asia päätetään pankkivaltuusmiesten kokouksessa, joten presidentin kovistelusta siinä kysymyksessä ei ole kenellekään hyötyä. Selostin tilanteen Kekkoselle heti lähettämässäni vastauskirjeessä, vaikka tiesin luonnollisesti, että se oli turhaa työtä.

Molemmat lausunnot olivat niin päättömiä, että mitään sellaista en olisi voinut sanoa, jos olisin niistä jotakin sanonut. Koko juttu oli täysin perätön. Tarkoitus oli vain lisätä Kekkosen epäluuloa minua kohtaan. Se kyllä onnistui. Sain häneltä tukahdutettua raivoa tihkuvan kirjeen, jossa hän kommentoi myrkyllisesti lehden lausumaa hänen osuudestaan eduskuntatyöni päättymiseen: ”Eroamisesi kanssa eduskunnasta ei minulla ole mitään tekemistä. Minulle riittää, että oli aikoinani Sinua läpiajamassa eduskuntaan.”

Politiikan tekeminen alkoi muistuttaa 1950-luvun Kekkos-vihan ilmapiiriä. Kevätkaudella 1978 eduskunnassa kierteli poliittisia häväistyskirjoituksia, jotka kävivät sanoja säästämättä minun kimppuuni. Esimerkiksi 8.3.1978 päivätty keskustapuolueen eduskuntaryhmän jäsenille osoitettu Pertti Luostarisen muistion ulkopoliittisen ilmeen puhdistuksesta lasketteli näin:

”Tohtori Karjalaisen ja hänen tukimiestensä vahingollinen ulkopoliittinen ja sisäpoliittinen vaikutus on eristettävä keskustapuolueen sisäisin toimin. Tohtorin toimintaa on tarkkailtu vuosien ajan. Hänen asemastaan johtuen ja säästäen keskustapuolueen imagea Karjalaisen vaarallisten törmäyksien kohdalla, ei hänen touhuiluunsa ole haluttu julkisesti tarttua.”
”Kenelläkään ei liene epäselvää, että tohtori Karjalainen on pantu politiikan roskalaatikkoon. Ja kaikille on varmasti selvää se, ettei ketään panna sinne ilman pakottavia syitä. Kysymys ei ole poliittisesta juonittelusta, vaan virheiden painavuudesta.”

Muistiossa minua syytetään presidentin avoimesta lyömisestä, ulkopoliittisista virheistä, puoluevaltuuskunnan harhauttamisesta ja silmittömästä vallanhalusta. Siinä vakuutettiin, että minua ei ikinä nimitetä Suomen Pankin varapääjohtajaksi, ministeriksi tai mihinkään vastaavaan tehtävään, ja itse asiassa oli epäselvää, voinko säilyttää edes silloisen virkani pankissa. ”Hajottajia täytyy kohdella hajottajina.”

Lähdeaineisto: Ahti Karjalainen – Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-08892-0

Kekkosen ja Karjalaisen suhdekriisin pohjamuta keväällä 1977

Karjalainen olisi varmaankin tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi puuttunut toistuvasti näinä vuosina presidenttikysymykseen Kekkosen kanssa. Ja sitten räjähti. Karjalainen sai 7.1.1977 päivätyn kirjeen presidentti Kekkoselta.

Olen kuin puulla päähän lyöty ….. Eilen olin HYKS:ssä professori Halosen määräämässä vuositarkastuksessa. Sieltä palattuani Tamminiemeen alkoi minulle valua tietoja ja tekstiä joukolle valittuja Pariisin rauhansopimuksen ( 10.2.1977) merkeissä julkisuuteen saatettavaksi suunnitellun adressin allekirjoittajiksi. Lisäksi oli valmiiksi laadittu adressin teksti ynnä luonnos vuonna 1977 vietettävistä juhlallisuuksista sekä Pariisin rauhansopimuksen, Lokakuun suuren vallankumouksen, Yya-sopimuksen ynnä Etykin merkeissä.
Kun en ollut kuullut aikaisemmin mitään tällaisista hankkeista, jotka sentään liittyvät maan harjoittamaan ulkopolitiikkaan, olen joutunut monen kysymyksen eteen. Miksi Pariisin rauhansopimuksesta tulisi muodostaa ikään kuin vuoden 1977 tärkein historiallinen merkkipaalu? Sehän ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus, vaan siinä oli myös muita allekirjoittajia. Tämä pitäisi ottaa huomioon. Miksi tällainen suuri järjestely hoidetaan niin, ettei siinä ajoissa ole keskusteltu kenenkään poliittisen johdon edustajan kanssa?
Kuka on valinnut ja miten on valittu ns. juhlatoimikunnan jäsenet? Onko toimikunta pitänyt kokouksia?
Kuka on valinnut Sinut juhlavuoden päätoimikunnan puheenjohtajaksi vai oletko vain omatekoinen puheenjohtaja? On selvää, että vuonna 1977 tulee Suomessa järjestää juhlatilaisuuksia esim. Lokakuun vallankumouksen, Suomen itsenäisyyspäivän, Neuvostoliiton Suomelle itsenäisyyden tunnustamisen jne. merkeissä. Joka tapauksessa kaikilla näillä tilaisuuksilla on voimakkaita sisäisiä ja ulkoisia yhteyksiä, jotka on otettava huomioon.
Kun olen lukenut adressin tekstiä ja Sinun kirjeesi ”arvoisille vastaanottajille” niin minun on todettava, että siinä on asiallisia virheitä ja se on teknisesti niin kömpelö, ettei se voi tulla julkisuuteen. Kehoitan Sinuna polttamaan kaiken tämän asian ympärillä syntyneen kirjallisen materiaalin ja huolehtimaan, ettei asia pääse julkisuuteen. Asia on aloitettava kokonaan alusta. Silloin ei tammikuun puoliväliä ehkä voida asettaa takarajaksi.

Urho Kekkonen

P.S. Olen niin hämmästynyt ja järkyttynyt tämän asian yhteydessä suorittamistasi toimenpiteistä ja niiden aikana osoittamastasi harkintakyvyn puutteesta, että en suosittele Sinua juhlatoimikunnan puheenjohtajaksi. (Paskat!” oli Karjalainen kirjoittanut marginaaliin. JS) Koska kirjeessäsi mainitset Suomen Rauhanpuolustajat ry:n suorittavan asiassa käytännön toimet, kansliapäällikkö Perttunen on ottanut pyynnöstäni pääsihteeri Vire-Tuomiseen yhteyttä ja esittänyt pyynnön toimenpiteiden pysäyttämisestä.

Saatuaan kirjeen Karjalainen järkyttyi ja miksi ei olisi. Allekirjoituksesta päätellen presidentin kunto ainakin juuri tuolloin oli ollut heikko, sillä viivatulle kohdalle kirjoitettu nimikirjoitus oli huomattavasti suurempi ja kömpelömpi kuin Kekkosen allekirjoitukset siihen saakka. Karjalainen vastasi 9.1.1977 päivätyllä kirjeellä Kekkoselle:

Hyvä Veli,

Tultuani sunnuntai-iltana Vihdin Luontolasta, missä olen Päivin kanssa ollut muutaman päivän kuntolomalla, sain luettavakseni yllättävän kirjeesi. Minun kannaltani puheena oleva Rauhanpuolustajien hankkeen tausta on seuraava. Joskus viime vuoden puolella kansliapäällikkö Lindroos, johtamansa valtiollisen 60-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa kyseli mielipidettäni eräistä toimikunnan suunnitelmista juhlavuoden viettämisestä valtiollisissa puitteissa. Keskustelimme erilaisista vaihtoehdoista ja samalla suosittelin, että hän keskustelisi niistä ennakolta myös Sinun kanssasi, jotta kaikki menisi korrektisti eikä suunniteltaisi mitään sellaista mikä ei sitten voisi toteutua. Hän on kertonut minulle näin tapahtuneenkin.
Samoin joskus viime vuoden puolella Mirjam Vire-Tuominen Rauhanpuolustajien nimissä tiedusteli minulta, suostuisinko tämän järjestön suunnitteleman juhlavuoden toimikunnan puheenjohtajaksi, kun olen muutaman kerran aiemminkin ollut vastaavanlaisissa Rauhanpuolustajien adressi- ja juhlapuuhissa ”vetäjännimenä”. Pyysin, että ennen kuin vastaan hän ottaisi yhteyden Lindroosiin, jotta tämän yhden järjestön juhla- ym. suunnitelmat eivät olisi ristiriidassa valtiollisten, virallisten suunnitelmien kansaa. Joulujen väliviikolla eduskunnassa hän otti uudelleen minuun yhteyttä ja palasi asiaan.
Saatuani kuulla, että hän oli keskustellut Lindroosin kanssa ja että Lindroos ei nähnyt asiassa mitään ristiriitaisuutta, sanoin, että ehkä voin sitten suostua. Pyysin häntä kuitenkin lähettämään itselleni papereita, joista ilmenisi mitä suunnitelmia heillä on. Hän lähetti joukon luonnospapereita sekä myös kirjeluonnoksen, jossa joukkoa tunnettuja kansalaisia sellaisista piireistä, jotka on mukana rauhanpuolustajissa, pyydetään juhlatoimikunnan jäseniksi, kirjeen allekirjoitin. Muihin papereihin ja suunnitelmiin en ottanut kantaa, koska tietysti oli tarkoitus, että ko. toimikunta aikanaan nämä suunnitelmat käsittelisi, hyväksyisi tai muuttaisi.
Siinä kaikki, mitä minun osaltani on tähän mennessä tapahtunut. Voi olla, että esim. minä en monien muiden parhaillaan meneillä olevien ajankohtaisten asioiden vuoksi ole tullut maininneeksi Sinulle mitään asiasta, mutta aikaisempi kokemukseni on ollut, että Rauhanpuolustajien ja Mirjam Vire-Tuomisen toiminta – mistä tässä nyt lähinnä on kysymys – on ollut korrektia, ja olen pitänyt tätä hanketta vain yhden kansalaisjärjestön toimintana ulkopoliittisten kysymysten alalla, jolla niin monet muutkin järjestöt toimivat. Olen lähtenyt siitä, että se ei tietenkään saa häiritä sitä, mitä Suomen valtiovalta 60-vuotisjuhlavuotenaan virallisesti tekee.
Suunnittelutoimikunta ei ole voinut mitään kokouksia pitää, koska sitä ei ole olemassakaan vielä. En ole puheenjohtajaksi pyrkinyt, mutta en toisaalta nähnyt tarpeelliseksi ryhtyä kontrolloimaan, miten päätös tästä tai aiottujen kansalaisten laajasta nimilistasta on Rauhanpuolustajien sisällä syntynyt, koska siellä mukana ovat varsin laajat piirit ja järjestöt ja aiemmat vastaavat rauhanpuolustajien toimet on hoidettu vastaavalla ja mielestäni korrektilla tavalla.
Minun on siis vaikea käsittää, mikä tässä on mennyt tähän mennessä pieleen ja minkälaista harkintakyvyn puutetta olen tässä osoittanut. Uutista, joka näkyy asiasta olleen HS:ssä, en tiennyt tänne tulevan, en voinut sitä estää ja olin myös lomalla. Uutinen oli sitä paitsi pääasiallisesti oikea.
Mutta jos Sinä katsot, että tämä koko hanke on keskeytettävä tai siitä kokonaan luovuttava ja että minä nyttemmin olen sopimaton nimi tuon hankkeen ”vetäjänä”, toivon siitä menevän ilmoituksen pääsihteeri Vire-Tuomiselle, joka on asiaa hoitanut ja joka ehkä tarvitsisi suoraa tietoa tämän käänteen perusteluista. Minä jään mielelläni sivuun, koska en ole toimikunnan puheenjohtajaksi enkä jäseneksi pyrkinyt enkä itselleni lisää töitä haalimassa.
Myönnän, että olen henkilökohtaisesti pahoittanut mieleni ja myös järkyttynyt, koska olen kuvitellut olevani tässä maan edun mukaisella asialla enkä siis oikein käsitä kirjeesi sävyä. Kaikkien menneiden vuosien jälkeen uskonet kuitenkin, että kuten ennekin olen tässäkin asiassa tarkoittanut olla lojaali kansalainen niin maata kuin Sinuakin kohtaan. Valitan jos jossakin on ollut informaatiokatkoa, annettu yksipuolisia informaatioita tai muuten syntynyt väärinkäsityksiä. Ikävintä on, jos niitä on syntynyt välillemme. Sitähän niin monet ulkopuoliset kauan ovat toivoneet.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Ahti Karjalainen poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2