Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti

Martti Ahtisaaren ensimmäisen ja ainoan presidenttikaudenpäättyessä talvella 2000 Tuomas Forsberg luonnehti häntä toiminnan mieheksi, joka pyrki lähentämään Euroopan unionia ja Venäjää. Kosovon kriisissä hän rakensi kolmikantaista yhteistyötä Yhdysvaltain, EU:n ja Venäjän välille. Kosovon välitys pelasti myös Ahtisaaren rapistuneen kansansuosion Suomessa.

Ahtisaari jätti Tarja Haloselle huomattavasti kansianvälisemmän Suomen kuin se, jonka ulkopoliittiseen johtoon hän nousi Koiviston jälkeen. Mutta valta oli vaihtunut myös Venäjällä. Boris Jeltsinin päätös väistyä Venäjän johdosta ei tullut odottamatta, mutta sen ajoitus yllätti. Instituutin tutkijat odottivat, että Venäjän ykkösmiehenä pääministeri Putin toteuttaisia vahvan Venäjän politiikkaa.

Ulkopoliittisen instituutin 40-vuotisjuhlassa elokuussa 2001 oli tarkoitus luotailla ulkopoliittisen keskustelun tilaa Suomessa. Komission puheenjohtaja Romano Prodin neuvonantaja Alexander Stubb vaati härskimpää keskustelua EU-politiikasta. Suomalaiset pyrkivät entiseen tapaan laajaan ulkopoliittiseen yhteisymmärrykseen ja välttelivät selkokielisiä puheita. Suomi oli ainoa EU-maa, jossa keskusteltiin siitä, miksi asioista ei keskustella. Päätoimittaja Vaahtoranta jäljitti Ulkopolitiikassa syitä avoimen keskustelun puuttumiseen kylmän sodan aikaisesta käytännöstä ja julkilausutut periaatteet olivat kaksi eri asiaa. Nyt tällaisia pidäkkeitä ei enää pitäisi olla.

Jo kymmenen vuotta Nato-keskustelua viritellyt instituutin hallituksen jäsen Olli Kivinen harmitteli, että liian monille Nato oli edelleen tuhma sana. ”Virkamiehet on selvästi komennettu hiljaisuuteen”. Euroopan unionissa oltiin kyllä eturivissä vaatimassa avoimuutta, mutta kotimaahan palattua ääni kellossa muuttui. Keskustelun vaudittajiksi tarvittaisiin itsenäisiä ”ajatusmyllyjä”, joista Tuomas Forsberg ja Sitran tutkimusjohtaja Peter Ekholm kirjoittivat Ulkopolitiikasa. Yliopistot ja tutkimuslaitokset toimivat liian hitaasti eivätkä niiden vaikeaselkoiset tulokset sopineet kansalaiskeskusteluun. Virkamiehillä taas ei ollut riittävää sanomisen vapautta. Hyvä ajatusmylly olisi riippumaton eikä ollut minkäään ajatuksen tai suunnan asialla.

Jarmo Virmavirta käveli Kivisen avaamasta ovesta ja kehui Ulkopoliittista instituuttia hyvin toimivaksi ajatusmyllyksi. Erityisen merkittävän aseman se saavutti 1980-luvun lopulla, kun verkostoiduttiin eurooppalaisiin tutkimuslaitoksiin ja koottiin tutkimus, politiikka ja tieodtusvälineet keskustelemaan kansainvälisen kehityksen suunnasta. Vuonna 2000 erilaisia seminaareja ja puhepajoja järejstettiin lähes 30, Ulkopolitiikan lisäski julkaistiin 23 tutkimusraporttia.

Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain vastaaviin laitoksiin verrattuna Ulkopoliittisella instituutilla oli omat erityispiirteensä. Sen rahoittaminen ei kiinnostanut elinkienoelämää lainkaan, joten toiminta oli julkisen rahoituksen varassa. Vaikka instituutin rahoitus oli vähintään tyydyttävällä tasolla, valtionavun maksemisen veikkausvoittovaroista aiheutti epävarmuutta. Keskustelu keskustelemisesta tai sen puutteesta ei erityisemmin lämmittänyt ennen kuin päästiin itse asiaan: Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

Lehtimiehet arvelivat, ettei tämä ollut pelkkä sattuma, sillä instituutti julkaisi juuri juhliensa alla Karoliina Honkasen raportin pienten maiden vaiktusvallasta Natossa. Se kysymys kävi ajankohtaiseksi, kun Naton toinen laajenemiskierros ulottui Baltian maihin asti. Sen seurauksena Suomi ja muut liittoutumattomat maat ajautuisivat EU:n ulkokehälle. Mutta myös ajattelutapa oli muuttumassa, sillä Natoon ei mentäisi turvatakuiden vuoksi vaan hankkimaan vaikutusvaltaa. Honkasnen arvioi tilaisuuden Suomen kannalta otolliseksi, sillä sen poliittinen liikkumavara oli lisääntynyt. Venäjän kannalta katsoen Suomesta voisi tulla se hyvä länsimaa, joka pitäisi yhteyttä Venäjän ja Naton välillä.

Toki salista kuului entiseen tapaan epäileviä kommentteja. Ulkoministeri Erkki Tuomioja ei uskonut, että Naton laajeneminen olennaisesti muuttaisi Suomen ulkopoliittiista toimintaympåristöä. Kari Möttölä neuvoi miettimään, mitä vaiktusmahdollisuuksia Suomi kenties menettäisi liittoutuessaan.

Rinnan liittoutumishankkeiden kanssa Suomessa vahvihstui jälleen usko vahvan Euroopan mahdollisuuteen. Professori Esko Antola kysyi, oliko Nato ylipäätänsä enää sellainen hampaisiin asti aseistettu turvallisuuspolitiikan ankkuri, jollaiseksi se Suomessa kuviteltiin 1950-luvulta lähtien. Suomen puolutuskyvyn uskottavuus oli sen varassa miten unionin puolustusulottovuus kehittyisi. Sitä varten olisi löydettävä uusi tasapaino amerikkalaisten kanssa.

Pääministeri Paavo Lipponen viitoitti unionille uutta tulevaisuutta Briggen Eurooppa-akatemiassa marraskuussa 2000 pitämässään linjapuheessa, jota pian kutsuttiin Lipposen suunnitelmaksi. Maantieteellisesti Suomi saattoi olla Euroopan reunalla, mutta poliittisesti se oli ytimessä, pääministeri julisti.

Lähdeaineisto Osmo Apunen Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961-2006 ISBN 978-951-1-25728-8