Suomen ensimmäinen EU-puheenjohtajuuskausi alkooi 1.7.1999 vähintään ristiriitaisissa tunnelmissa. Komission keväinen ero, yhteisvaluutta euron alamäki ja kautta Euroopan laimeaksi jääneet eurovaalit sävyttivät Suomen puolivuotisen alkumetrejä. Suomea edellisivät unionin puheenjohtajina vuoden 1998 loppupuoliskolla Itävalta ja vuoden 1999 alkuvuonna Saksa. Itävallan kauden päätti maan pääkaupungissa Wienissä pidetty huippukokous, jonka antina oli ns. Wienin strategia. Kriitikoiden mielestä strategia oli lähinnä lista asioista, jotka lykättiin Saksan ja Suomen niskoille. Lisäksi kokousta varjosti kuumentunut keskustelu verovapaan myynnin kohtalosta. Suuret EU-maat olivat yhtäkkiä hakemassa jatkoaikaa taxfree-myynnille, jonka jo 1991 tehdyn päätöksen perusteella oli määrä loppua unionimaiden välisessä liikenteessä 30.6.1999.
Itävallassa lokakuussa 1998 pidetyn Pörtschachin päämiestapaamisten saaliiksi jäi lähinnä päätös siitä, että Tampereella pidetäisiin vuotta myöhemmin ensimmäinen sisä- ja oikeusasioihin keskittyvä EU:n huippukokous. Suomi pääsikin aloittamaan oman kautensa ensimmäisen kohokohdan valmistelun ajoissa. Alkuvuoden 1999 linjoja yhteisen oikeusalueen muodostamiseksi etsittiin yhteisvoimin senhetkisen puheenjohtajamaan Saksan kanssa.
Saksan vetovuoro oli muutenkin poliittisesti paljon kiivaampaa aikaa kuin Itävallan. Tästä huolimatta Saksan suoritusta arvosteltiin melkoisesti, sillä esimerkiksi pyrkimys työllisyyssopimuksen luomiseksi tuotti jälleen kerran suursanaisen mutta sisällöltään vaatimattoman paperin, jollaisia EU-tasolla on laadittu ennenkin.
Saksan luotsaamaan puolivuotiseen mahtuu peräti neljä huippukokousta. Niistä ensimmäinen alusti unionin suuren rahoitus- ja budjettiuudistuksen Agenda 2000-paketin viimesitelyä, joka vaikeuksista huolimatta onnistui 14.-25.3 Berliinissä pidetyssä toisessa huippukokouksessa. Suomen puheenjohtajuuden kannalta Berliinin sopu oli enemmän kuin tervetullut – tosin päätöset antoivat huomattavasti sijaa arvostelulle. Etenkin Ranskan painostuksesta monet suunnittellut maatalouspolitiikan uudistukset lykättiin tulevaisuuteen, ja tukea menettävät köyhät jäsenmaat ostettiin mukaan ratkaisuin mutkikkailla erityisjärjestelyillä.
Välittömien arvioiden mukaan Agenda 2000-päätökset hidastavat jo unionin tärkeimmän tulevaisuustavoitteen eli itälaajenemisen toteutumista. Samoin pelättiin vaikeuksia Maailman kauppajärjestön (WTO) piirissä valmistelluille neuvotteluile maailmankaupan jäljellä olevien esteiden poistamiseksi: uuden neuvottelukierroksen (ns. Millennium Round) aloittamisesta oli määrä tehdä päätös vielä Suomen puheenjohtajakauden aikana.
Suomessa Agendan lopputuloksiin oltiin poikkeuksellisen tyytyväisiä. Maatalouden asemat turvattiin lupauksella alenevien tuottajahintojen täysimääräisistä korvauksista sekä ns. luonnonhaittavaikutuksen eli LFA-tuen ulottamisesta koko maahan. Aluepoliittisten rakennetukien jaossa Itä-Suomea onnisti, sillä se pääsi kokonaan unionin mittavimman ykköstuen piiriin tilastojen osoitettua sen juuri ja juuri riittävän köyhäksi.
Pohjois-Suomi säilyi tukikartalla ennätysjärjestelyllä, jossa entiset ns. kuutostukialueet siirrettiin harvan asuksen perusteella uuteen ykköstukeen. Aivan yhtä mittavia rahoituspanoksia kuin Itä-Suomeen ei Lappiin ja Peräpohjolaan ole kuitenkaan ole luvassa.
Muista tukialueista päättäminen jäi entiseen tapaan kansalliseksi ”väännöksi” ja Suomessa siirrettiinkin juhannuksen alla ns, kakkostukeen useita uusia kaupunkialueita – mukaan lukien kaupungiosia Turusta ja Tampereelta. Paavo Lipposen hallituksen linja merkiti selvää muutosta Esko Ahon kaudella tehtyyn ratkaisuun, jossa tukikartalle pyrittiin saamaan mahdollisimman paljon maaseutualueita.
Ehkä merkittävin Agenda-sovun mahdolistanut tekijä oli liittokansleri Gerhard Schröderin peräänantaminen suurista puheistaan, joissa hän oli vaatinut Saksalle huomattavia helpotuksia sen mittavista maksuosuuksista EU-budjettiin. Schröder pystyi kuitenkin esiintymään maaliskuussa Berliinissä vahvana päättäjänä, sillä hänen johdollaan EU-maiden päämiehet nimesivät jo ennen rahanjakotaistelua komissiolle uuden vetäjän, Italian entisen pääministerin Romano Prodin, jonka valinta sujui yllättävän nopeasti ja yksimielisesti.
Uuden puheenjohtajan valinta tuli tarpeelliseksi luxemburgilaisen Jaques Santerin komission päätettyä erota kokonaisuudessaan 16.3., pari viikkoa ennen Berliinin kokousta. Eron taustana olivat pitkään jatkuneet puheet hallitsemattomasta rahankäytöstä ja epäilyt tutkittavien suosimisesta komission sisällä tehdyissä nimityksissä ja hallintojärjestelyissä.
Uuden komission nimeäminen kesti kaikkineen kuitenkin varsin pitkään, minkä takia eronnut kokoonpano jäi istumaan virkaantekevänä aina syksyyn 1999 asti. Romano Prodi julkisti heinäkuussa unionin jäsenmaiden kanssa neuvottelemansa listan uusista komissaareissta. Vanhasta komissiota oli jäljellä vain neljä nimeä, joista yksi oli Erkki Liikanen. Hänen uudeksi vastuualueekseen oli tulossa teollisuuspolitiikka ja tietoyhteiskunta. Ainoana entisellä paikallaan oli jatkamassa itävaltalainen maatalouskomissaari Franz Fischler.
Lähdeaineisto MMM 2000
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti