Neuvostoliitossa valtiovalta pyrki keskusjohtoisen suunnittelun avulla takaamaan kaikille kansalaisille suunnilleen saman elintason ja samat hyvinvointipalvelut. Tasa-arvo ol i myös yksi keskeisimipiä julkisia prioriteetteja neuvostoyhteiskuntaa suunniteltaessa. Tämän periaatteen huomattavin poikkeus olivat Neuvostoliiton puolue-eliitille myönnetyt etuoikeudet.
Muutamassa vuodessa yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä on muuttunut täysin toisenlaiseksi. Holhoavan tassa-arvoinen ja yhdenmukaisuuteen pyrkivä neuvostoyhteiskunta on 1990-luvun kuluessa vaihtunut rikkaiden ja köyhien yhteiskunnaksi. Viranomaisille ilmoitettuihin tuloihin perustuvien mm. Maailmanpankin tekemien tutkimusten mukaan tuloerot Venäjällä ovat 1990-luvulla samaa luokkaa kuin monissa Etelä-Amerikan maissa, joissa yhteiskunnalliset erot ovat perinteisesti olleet hyvin jyrkät. Tulonjakovertailussa läntisen Euroopan teollistuneet maat – samoin kuin EU-maihin verrattuna suurten tuloerojen Yhdysvallat – ovat huomattavasti Venäjää tasa-arvoisempia.
Aineellinen puute ei neuvostososialismin ja suunnitelmatalouden aikana ilmennyt ostovoiman puutteena eli väestöryhmien varattomuutena, vaan hyödykkeiden jatkuvana pulana. Keskusjohtoinen suunnitelmatalous pystyi nostamaan väestön palkat ja eläkkeet sille tasolle, jotka katsottiin riittäväksi tyydyttämään perustarpeet. Kokonaan eri asia oli, pystyikö järjestelmä takamaan sen, että saatavilla oli väestön tarpetia vastaava määrä elintarvikkeita, vaatteita, asuntoja ja muita elämän perusvälttämättömyyksiä.
Neuvostoliitossa palkkataso ei ollutkaan elintason kannalta ratkaiseva. Tärkeämpää oli päästä hyödykkeiden jakelun piiriin esimerkiksi työpaikan, tuttavien tai virka-aseman kautta. Puolue-eliitin jäsenten palkat eivät olleet huomattavan paljon normaalikansalaisten palkkatasoa korkeammat, erot elintasossa eliitin ja kansan syntyivät palkkaerojen asemasta mm. siitä että eliitillä oli mahdollisuus tehdä ostoksensa kansalta suljetuissa erikoiskaupoissa.
Markkinatalouteen siirtyminen ja hintojen vapauttaminen Venäjällä vuoden 1992 alussa muuttivat tilanteen nopeasti. Vuonna 1991 kriittiseksi kärjistynyt tavarapulla valtionkaupoissa poistui nopeasti ja tyhjät myyntipöydät täyttyivät. Jopa monien peruselintarvikkeiden hinnat kohosivat tavallisen palkansaajan ulottumattomiin: pula tavaroista vaihtui palkkojen sekä eläkkeiden ja hintojen väliseksi epäsuhdaksi.
Neuvostoaikana rahaa kasaantui ostettavan tavaran puutteessa kansalaisten säästöiksi. Rahan määrä ei vastannut talouden tuottavuutta, ja hintojen vapautuessa inflaati mitätöi sen arvon. Hinnat kohosivat arviolta 250 % välittömästi niiden vapauttamisen jälkeen tammikuussa 1992, ja vuonna 1992 kuluttajahinnat nousivat peräti 2520 %. Kymmenet miljoonat venäläiset menettivät muutamassa kuukaudessa elinikäiset säästönsä.
Epäsuhta palkkojen sekä eäkkeiden ja hintojen välillä on pysytellyt suunnilleen samana vuodesta 1992 lähtien. Kesäkuussa 1996 keskimääräinen toimeentulominimi henkeä kohti Venäjällä oli 380 000 ruplaa (noin 350 mk) kuukaudessa. Keskimäärinen kuukausitulo henkeä kohti oli puolestaan 762 000 ruplaa (noin 700 mk). Keskitulo on toisin sanoen noin kaksi kertaa toimeentuominimin suuruinen. Venäjän tilastokomitean mukaan 48 % lapsiperheistä oli koyhyysrajan alapuolella kesäkuussa 1996.
Työttömyys on keskeinen köyhyyttä aiheuttava tekijä. Vuonna 1996 työttömyysaste Venäjän federaation alueella oli kohonnut jo 9 prosenttiin. Saman vuoden kesäkuussa 61 % niistä venäläisistä kansantalouksista, joissa oi työttömiä perheenjäseniä alitti toimeentulominimin. Tuotannon jatkuva putoaminen kautta koko 1990-luvun on kasvattanut työttömyyttä.
Moskovan tilanne on huomattavasti muuta Venäjää parempi. Keskitulo henkeä kohti Moskovassa oli kesäkuussa 1996 2 430 000 ruplaa (noin 2300 mk) kuukaudessa, eli yli kolme kertaa korkeampi kuin Venäjällä keskimäärin. Venäjän valtiollisen tilastokomitean tietojen mukaan federaation köyhimpiä alueita ovat mm. Dagestanin autonominen tasavalta Kaspinameren rannalla ja Saha-Jakutian autonominen tasavalta Siperaiassa. Suuri osa Venäjän väestöstä elää paljolti rahatalouden ulkopuolella. Näin on erityisesti maaseudulla ja pikkukaupungeissa, joissa luontaistalouden panso toimeentuloon on tärkeä.
Venäjän siirtyminen neuvostososialismista kohti markkinataloutta on köyhdyttänyt laajoja väestöryhmiä, mutta jotkut ovat toisaalta hyötyneetkin varallisuuden ja elämänmahdollisuukisen uusjaosta. Vanha eliitti on paljolti miehittänyt vaikutusvaltaiset asemat myös uudessa yhteiskunnassa. Eliitin alapuolella on uusi keskiluokka, jonka elintaso on huomattavasti eliittiä alhaisempi. Seuraavaa luokkaa voidaan nimittää kansaksi. Kun keskiluokka tulee toimeen pääasiassa markkinataloudessa toimien, eivät markkiantalous ja virallinen talous sitä vastoin pysty takaamaan kansalle riittävästi toimeentuloa. Venäjän neljättä yhteiskuntaluokkaa voidaan nimittää proletaariksi. Siihen kuuluvat ne kotitaloudet, jotka eivät pysty hankkimaan riittävää toimentuloa sen enempää markkintalouden kuin omavaraistaloudenkaan avulla.
Vaikka luottamus uuteen yhteiskunnalliseen järjsteykseen ja poliittisiin instituutioihin näyttää olevan katastrofaalisen alhaalla, ei tyytymättämyys kuitenkaan ole tähän mennessä merkittävissä määrin kanavointunut poliittiseksi toiminnaksi.
Lähdeaineisto MMM 1998 Timo Piiraisen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti