Pääministeri Paavo Lipposen ja presidentti Martti Ahtisaaren yhteistyö sujui hyvin. Ahtisaari edusti EU-huippukokouksessa, mutta Lipponen piti kiinni pääministerin oikeudesta olla läsnä niin halutessaan. Sisäpolitiikassa presidentti tuki hallitusta. Lipponen ehdotti jo syksyllä 1996 Ahtisaarelle jatkokautta. Presidenttipeli alkoi varhain.
Tampereen tiedostusopin professori Pertti Hemanus analysoi lehtihaastatteluja ja tuli niiden perusteella johtopäätökseen, ettei presidentti jatkaisia toiselle kaudelle. Toisesta kaudesta luopuneelle Martti Ahtisaarelle ennustettiin mukavia aikoja Mannerheimin tapaisena emigrantti-presidenttinä jossain Yhdyvaltain golfkentän ja lentokentän välissä, mistä pääsisi sukkelasti pitämään luentoja yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.
Presidentin toivottiin olevan lähellä kansaa ja sen arkea – Ahtisaaren maakuntamatkailua arvostettiiin. Tuloksia presidenttigallupissa kommentoidessaan kirjailija Anja Kauranen päivitteli Ahtisaarta, joka kutsui itseään ”karjalaispojaksi”, jollainen ”hän totta vie onkin”. ”Kirjaton, karjaton mies, joka myy vaikka hiiliä paholaiselle. Ahtisaari on kulkurisielu, joka viihtyy parhaiten tien päällä ja ihmisten kanssa. En usko, että Ahtisaari tulee aiheuttamaan ongelmia arkistollaan”.
Vuoden 1997 lopulla 71 prosenttia suomalaisista ilmoitti Ahtisaaren nauttivan heidän luottamustaan presidenttinä. Ahtisaaren alkuperäisenä tarkoituksena oli pyrkiä presidentiksi myös toiselle kaudelle. Tämä tuli esille useissa yhteyksissä kampanjan aikana ja presidenttikauden alussa, mutta myös sen loppupuolella.
”Minun täytyy olla suuresti kiitollinen sosiaalidemokraateille, kun he eivät pakottaneet minua jatkamaan toiselle kaudelle. Jos minut olisi valittu uudestaan, en olisi koskaan saanut Nobelin rauhanpalkintoa. Hyvä oli myös se, etten jäänyt mitään velkaa sosiaalidemokraattiselle puolueelle. Luojan kiitos, en ole poliitikko. Sainkin heti uusia töitä, mutta en siksi, että olin ollut presidentti, vaan vanhan yhteistyön ansiosta,” Ahtisaari kuittaa yhden kauden seuraukset, hiukan happamasti.
Miksi puolue olisi luopunut lähes varmasta ehdokkaasta? Riski tasavallan korkeimman viran menettämisestä muulle puolueelle oli suuri, koska vahvoja kilpailevia ehdokkaita omassa puolueessa ei ollut. Vai oliko muita? Itse asiassa oli useampiakin – ainakin heidän omasta mielestään. Ahtisaaren toinen kausi jäi toteutumatta sekä määrätietoisen toiminnan että sattumanvaraisten tapahtumien yhteisvaikutuksesta.
Erityisesti sosiaalidemokraattiset naiset hioivat vaaliaseitaan. Ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvaltainen naisjohtaja Riitta Prusti ehdotti elokuussa 1997, että seuraavaksi tasavallan presidentiksi pitäisi valita ulkoministeri Tarja Halonen.
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen, puolueen puheenjohtaja Paavo Lipponen ja puoluesihteeri Kari Laitinen kävivät Ahtisaaren kanssa keskustelua mahdollisesa jatkokaudesta hyvissä ajoin 1998. Kävijät toivoivat, että Ahtisaari olisi sosiaalidemokraattien ehdokas. Puoluesihteeri Kari Laitinen alkoi toimia odottamattomalla tavalla. Hän ilmoitti elokuun viimeisneä päivänä 1998, että puolue odottaa hyvissä ajoin ennen tulevan kevään eduskuntavaaleja presidentin ilmoitusta, on kän käytettävissä seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2000. Laitinen antoi neuvoja tasavallan presidentille ja käveli puolueen yli, sillä virallisissa elimissä ei asiaa ollut käsitelty kuten Koiviston aikana, jolloin asia oli edellisen kerran pohdittavana. Oliko se tahatonta vai kenen asiassa Laitinen oli?
Kari Laitisen operaatio vahingoitti Ahtisaaren arvostusta ja kannatusta. Syksyllä 1998 mediassa alkoi Ahtisaaren vastainen rynnäkkö. Televisiokanavilla oli hupiohjelmia, joiden pääsisältönä oli presidentin ja hänen puolisonsa pilkkaaminen. Ö-studio ja Iltalypsy kärjessä. Tuottajana Ö-studiossa oli vanha tukimies Lasse Lehtinen.
Tarja Halosen nimi oli noussut eri yhteyksissä esiin, kun sosiaalidemokraattiset naiset olivat tarttuneet Riitta Prustin aloitteiseen. Ajatus kulki loogisesti: jos porvarillisen pikkupuolueen edustaja Elisabeth Rehn oli melkein voittanut presidentinvaalit, suuren sosiaalidemokraattisen puolueen pitkäaikaisella ministerillä ja kansanedustajalla olisi varmasti mahdollisuuksia – siitäkin huolimatta, että hän on väriltään kovin punainen, kirkosta eronnut, yksinhuoltaja ja seksuaalisesti eri tavoin suntautuneiden puolustaja.
Kari Laitisen elokuinen avaus esivaaliin huolestutti demarien puoluejohtoa. Se tiesi, ettei Ahtisaari hallunnut esivaalia, jossa tasavallan presidentti ja istuvan hallituksen ministeri kilpailevat saman puolueen ehdokkuudesta. Ajatus oli mahdoton.
Sorsan mukaan puoluekoneisto halusi hyvitystä. Siis mistä? Siitäkö, että suomalaiset olivat valinneet sosiaalidemokraattisen ehdokkaan tasavallan presidentiksi? Vai siitä, että oli valittu väärä ehdokas jo esivaalissa? Sorsa sanoo kirjassaan, ettei hän itse halunnut enää ehdokkaaksi, vaikka häntä oli pyydetty. Sosiaalidemokraateilla oli siis useita muitakin mahdollisuuksia kuin Ahtisaari.
Ensimmäisenä esivaaliin ilmoittautui Jacob Söderman 1. huhtikuuta Demari-lehdessä: hän olisi käytettävissä vaikka yksin, jos muut eivät kehtaa. Tämä ratkaisi pelin. Esivaalit oli järjestettävä, koska niihin oli olemassa ehdokas. Söderman varmisti ehdokkuudellaan Ahtisaaren vastaisena taustapelin. Ahtisaaren suhteen oli noudatettu toisenlaista menettelyä kuin Mauno Koiviston kanssa 1987.Ahtisaari oli loukannut liian syvästi puolueen vanhaa kaartia ja ideologisesti orientoitunutta eliittiä. Tai yksinkertaisesti hän oli puolueen kannalta väärä henkilä virassa.
Lähdeaineisto Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla ISBN 978-951-1-24112-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti