tiistai 13. maaliskuuta 2012

Nato laajenee itään



















Pohjois-Atlantin liitto ( engl. North Atlantic Treaty Organisation, Nato) on kylmän sodan jälkeen pyrkinyt painottamaan tehtäväkenttäänsä puolustuksen sijasta kriisien hallintaan ja yhteistoimintaan entisen Varsovan liiton maiden kanssa. Tässä tarkoituksessa aloitettiin vuonna 1994 rauhankumppanuusohjelma (Partnership for Peace, PfP), joka osaltaan helpotti myös Nato-johtoisen rauhanturvajoukon perustamista valvomaan rauhansopimuksen toteuttamista Bosnia ja Hertsegovinassa.

Itä-Euroopan murroksen jälkeen Nato pidättyi aluksi laajentumisesta itäiseen Eurooppaan, koska sellaisen yrityksen arvioitiin johtavan konfliktiin Venäjän kanssa eivätkä liiton jäsenmaat halunneet ottaa kannettavakseen uusia taloudellisia ja puolustuksellisia vastuita. Vuonna 1995 Yhdysvallat kuitenkin asettui puoltamaan liiton avaamista uusille jäsenille, jotka Naton Madridin huippukokouksessa 8.7.1997 tekemällä päätöksellä olisivat Puola, Tsekki ja Unkari. Monet laajentumiseen liittyvät ja liiton rakenteiden uudistamisen ongelmat jäivät silti odottamaan ratkaisuaan.

Sotilasliiton laajentaminen kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa on jo perusteiltaan varsin ristiriitainen hanke. Arvostelijoiden mielstä nyt pitäisi keskittyä taloudelliseen ja poliittiseen yhteistoimintaan, joka yhdistäisi luontevalla tavalla läntistä ja itäsitä Eurooppaa. Monet käytännön syyt johtivat kuitenkin Naton roolin korostumiseen ja laajentumishankkeen etenemiseen.

Varsovan liitosta ja Neuvostoliitosta 1990-luvun alussa irtautuneet valtiot ovat lähinnä sisäisten kehitysongelmiensa vuoksi hakeutuneet aktiivisesti läntisten yhteisöjen piiriin. Yhteydenpidon parantamiseksi ja demokratiakehityksen tukemiseksi luotiin uusia neuvottelufoorumeita ja elimiä. Paljous ei välttämättä ole tehokkuuden tae, ja onkin havaittu, kuinka kansainväliset organisaatiot ja niiden takana toimivat valtiot haitallisesti kilpailevat keskenään vaikutusvallasta.

Itäisen Euroopan maissa on petytty poliittisen ja taloudellisen kehityksen hitauteen sekä Länsi-Euroopan maisen tosiasialliseen haluttomuuteen laajentaa tärkeintä organisaatiotaan, Euroopan unionia. Kylmän sodan voittanut sotilasliitto Nato ja esityisesti sen johtovaltio Yhdysvallat näyttivät tarjoavan nopeimman ja varmimman tien kohti vakaata demokratiaa ja toimivaa markkinataloutta. Samalla Nato muodostaisi tasapainottavan tekijän sekä Venäjän sotilaallista voimaa että taloudellis-poliittista valta-asemaa vastaan.

Erityisen aktiivisesti Naton jäsenyyteen pyrkivät aluksi puolalaiset, tsekit, slovakit ja baltit, jotka vetosivat lännen velvollisuuteen korjata toisen maailmansodan yhteydessä tekemänsä vääryyden, kun heidät luovutettiin ensin Hitlerin ja Stalinin valtapiiriin. Naton rauhankumppanuusohjelma tuntui tekosyyltä torjua suoranainen liiton jäsenyys.

Naton jäsenyyttä ovat hakeneet myös Unkari, Slovenia, Romania, Bulgaria, Makedonia ja Albania, jotka kaikki ovat entisen Jugoslavian naapurimaita ja joutuneet kokemaan Balkanin sekasorron vaarat. Vain Nato näytti riittävän vahvalta alueellisen vakauden ylläpitäjäksi, kun YK, Euroopan turvallisuus- ja yhteisytöjärjsetö (Etyj), EU ja Länsi-Euroopan unioni (WEU) olivat epäonnistuneet Jugoslavian sodan hallinnassa.

Syksyllä 1995 Nato julkaisi tutkielman, jossa määriteltiin perustelut liiton laajentamiselle ja ehdot uusien jäsenmaiden ottamiselle. Samalla viitattiin tarkoitukseen säilyttää Nato tehokkaana sotilasliittona huolimatta uusista poliittisista ja kriisien hallintaan liittyvistä tehtävistä.

Päämääräksi laajentumishankkeelle mainitaan ennen kaikkea poliittisen ja taloudellisen vakauden lisääminen itäisessä Euroopassa yhteistoiminnassa muiden organisaatioiden kanssa. Tarkoituksena oli tukea demokraattisia uudistuksia, joihin kuuluu myös asevoimien saattaminen siviilivalvontaan. Lisäksi pyritään kehittämän yhteistoimintakykyä Nato-amiden kesken ja parantamaan jäsenkadidaattien keskinäisiä suhteita.

Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin mysö Venäjä hakeutui läheiseen yhtistyöhön länsimaiden kanssa. Näkyvimpiä foorumeita olivat Etyj ja Naton vuonna 1991 perustama Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvosto (NACC). Lisäksi ylläpidettiin kahdenvälisiä suhteita erityisesti Yhdysvaltojen ja Saksan kanssa. Naton laajennushanke on Venäjällä koettu voimapoliittiseksi toimeksi, jolla länsi työntyy Venäjän perinteisille vaikutusalueille ja rakentaa uuta jakolinjaa itää vastaan. Länsisen sotilasliiton laajentamista ovat arvostelleet Venäjän kansallismielisten ja kommunistien ohella myös länsimieliset liberaalit, jotka pelkäävät maansa eristämisen lännessä vahvistavan autoritaarisia voimia Venäjällä ja pakottavan ulkopolitiikassa omaksumaan suuntautumisen Aasiaan.

Venäjän hallituksella ei ole ollut voimaa suoranaisesti estää Naton laajenemista. Siksi se taipui kompromissiin Helsingissä maaliskuussa 1997 presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin välisessä tapaamisessa. Naton jäsenmaiden ja Venäjän välille allekirjoitettiin 27.5.1997 ”perussopimus keskinäisistä suhteista, yhteistyöstä ja turvallisuudesta”.

Lähdeaineisto MMM 1997 Pekka Visurin artikkeli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti