Pääministeri Lipponen ilmoitti V:n A-studiossa 30.5., että syksyllä oli tarkoitus asettaa komitea arvioimaan puolustuksen tarpeita, myös NATO-jäsenyyttä. Hän jätti tässä vaiheessa komitean muodon auki. Mutta Ahon jatkuva ulkopoliittisen johdon, ja etenkin presidentin, kritisointi alkoi polttaa siltoja. Minäkin aloitin menettää uskoni mahdollisuuksiin raknetaa yhteisymmärrystä presidentin ja oppositiojohtajan välille. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta päätti 28. lokakuuta presidentin johdolla, että eduskunta saisi maaliskuussa 1997 käsiteltäväkseen hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Sen tuli käsitellä Suomen turvallisuus- ja puolutuspoliittisia tavoitteita ja toimintalinjaa sekä puolustuksen pitkän aikavälin kehittämistä. Selonteko tuli valmistella puolutusneuvoston käynnissä olevan puolustusselvityksen pohjalta. Valmistelusta vastasi neuvoston asettama työryhmä.
Työryhmän perustaminen kiristi opposition ja hallituksen välejä. Työryhmän sijasta keskusta halusi ymmärrettävästi parlamentaarisen komitean. Se olisi antanut opporistiolle mahdollisuuden osallistua turvallisuuspoliittisen linjan valmisteluun. Minusta se olisi ollut presidentin kannalta hyvä ratkaisu, mutta Ahon iskut olivat tehneet tyhjäksi parlamentaarisen opposition kytkemisen komiteatyöhön. Ahtisaari halusi nyt vahvistaa pääministerin roolia ja olla yhä enemmän hallituksen presidentti, oppositiohina oi itse polttanut siltansa Mäntyniemeen. Mutta oppositiolle avautui mahdollisuus osallistua keskusteluun viimeistään siinä vaiheessa, kun selonteko esiteltäisiin eduskunnalle.
Käytännössä työryhmille oli annettu hyvi laaja mandaatti. Mikäli kyse oli turvallisuuspolitiikan tavoitteiden määrittelystä, oli erikoista, että luonnostelu käytännössä siirrettiin puolustushallinnon virkamieskunnalle, sotilaille ja ryhmälle asiantuntijoita. Valmistelusta vastasi pieni alivaltiosihteeri Blombergin johtama työryhmä. Tämä oli tietenkin harkittu poliittinen ratkaisu, mutta takasi valmistelun edistymisen tehokkaammin.
Toisaalta olin alkanut havaita, että aloin yhä useammin olla eri kannalla, kun oli määriteltävä kantojamme NATO:on. Olin Kaleva-lehdelle 4. elokuuta antanut haastattelun, jolla yritin selvittää linjamme perustekijöitä ja hieman arvioida turvallisuuspoliittisen ympäristön muutosta. Sanoin, että puolueettomuuden sijaan voisimme alkaa puhua Suomen harjoittamasta yhteisöpolitiikasta. ”Puolueettomuus johtaa eristymiseen”. Lisäsin: ”Liittoutumattomuus ei ole ehdoton lopullinen kanta, mutta se on nykyisissä olosuhteissa voimavaara ja eurooppalaista turvallisuutta vahvistava tekijä eneen kuin ajan kanssa voidaan luoda Euroopalle yhteisiä ratkaisuja, joissa syntyy kollektiivinen turvallisuusjärjestys.” Sitten menin askeleen pitemmälle: ”Jos Suomen etu vaatii joskus liittoutumista, sitäkään ei pidä torjua. Suomen ei pidä kieltäytyä ratkaisusta, joka objektiivisesti vahvistaa Euroopan turvallisuutta.” Argumentointini ydn oli turvallisuus, ei institutionallinen kehitys. Tämä oli ainoa ero Max jakobssonin keväällä esittämään arvioon. Ainakin Etelä-Saimaa pääkirjoituksessaa 10. elokuutta asettui tukemaan analyysiani.
Keskisuomalainen oli päivää aiemmin esittänyt kriittisen arvion haastattelustani ja lainasi Lipposta. Pääministeri katsoi, että ”jos syntyy sellainen järjestelmä, jossa Venäjä on mukana, Suomi tekee siitä omat johtopäätöksensä”. Tällä hän kaiketi tarkoitti, että vasta sellainen järjestelmä (NATO), josssa Venäjä on mukana, tekee Suomen liittymisen mahdolliseksi. Pääministeri käytti koukeroista kieltä, mutta käytännössä Suomen ratkaisut sidottiin Venäjään. Jos ei Venäjälle löydy tilaa, ei Suomikaan mene mukaan. Tietysti kansa oli sidottu olosuhteisiin ja tilanteeseen. Varmaan Lipponenkin oli valmis harkitsemaan NATO-jäsenyytt, mikäli Suomen turvallisuus siitä ehdottomasti edellytti. Ahon kohdala en siihen uskonut; Väyrysen ja Korhosen tavoin hänkin ajatteli, että Suomen tuli jäädä yksin kaikissa olosuhteissa.
Mutta taisi käydä niin, että haastattelullani olin asettunut huomaamattani ulkopoliittiseen oppositioon. En kuitenkaan siihen, jota Aho ja itse asiassa ulkoministeri Halonenkin edustivat, vaan nimenomaan turvallisuuspoliittiseen oppositioon, joka nojasi arvionsa kansalliseen etuun ja siihen, mikä olisi hyväksi Euroopan turvallisuudelle. Hallituksen piirissä oltiin korostamassa jälleen Venäjän roolia. Suomen liikkumavara määriteltiin Venäjän ja NATO:n suhteiden fuktiossa. Kylmän sodan opit tekivät paluuta.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti