EU-jäsenyyden alkaessa hallitus määrätti ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan. Sen mukaan Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi sotilaallisesti liittoutumattamana maana eikä Suomi ollut EU-jäsenyyden kautta etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspoliittisia peruslinjauksia. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi oli kuitenkin sitoutunut osallistumaan täysipainoisesti Euroopan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, eikä jättänyt varaumia myöskään sen kehittämisen suhteen. Siihen liittyen Suomi kannatti myös Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn tehsotamista. Valtioneuvoston selonteossa kesäkuussa 1995 hahmoteltiin turvallisuuspolitiikkaa ”kokonaisvaltaisen turvallisuuden” käsitteen pohjalta. Kansainvälisestä kehtiyksestä sekä konfliktien ja kriisihhallinnan mahdollisuuksista annettin hyvin myöntein kuva.
Ulkoasianiministeriö sai vastuulleen tärkeimpien Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien asioiden valmistelun. Myös muilla ministeriöillä on ollut suoria suhteita EU:n elimiin, ja asianomainen ministeri on edustanut Suomea oman alansa ministerneuvoston kokouksissa. Euroopan-neuvoston kokouksissa Suomea edustaa aina pääministeri, ja myös tasavallan presidentti otti tarpeen mukaan osaa neuvoston kokouksiin päätettäessä tärkeistä ulkopolitiikan kysymyksistä.
Suomen omaksuman kannan mukaan Euroopan unionilla on suuri merkistys Suomen ulko- ja turvallisuuspolittiselle asemalle, joten myös unionin ulkopoliittista toimintakykyä on pyritty vahvistamaan. Suomi kannatti integraation syventämistä, mikä käytännössä lähivuosina kuvastui erityisesti pyrkimyksissä EU:n komission toimintakyvyn vahvistamiseen. Suomi harjoitti edelleen ”vakauspolitiikkaa” lähialueillaan, joihin kuuluviksi oli määritelty Baltian maat ja rajantakaiset Venäjän alueet sekö laajemminkin Itämeren ja Barentsin alueet. Baltian maiden poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tukemiseen 1990-luvulla Suomi osallistui aluksi yhdessä Pohjoismaiden kanssa ja myöhemmin myös Euroopan unionin toimintojen osana. Lähialuepolitiikan erikoisuutena oli Suomena antama koulutuksellinen ja materiaalinen tuki Viron puolustuksen kehittämiselle.
Maanpuolustuksen tilasta tehtiin parlamentaarisen toimikunnan arvio 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi vahvisti edelleen puolustuskykyään. Siihen paljolti vaikutti epävarmuus Venäjn näkymistä. Tärkeimpia ratkaisuja puolustuspolitiikan alalla oli ilmavoimien torjuntahävittäjähankinta. Valtioneuvoston päätöksellä 4.6.1992 Yhdysvalloista ostettiin 64 kappaletta F18 C/D Hornet-hävittäjiä. Hankinta, jonka hinta kohosi alkuperäisen päätöksen mukaisesta 9,5 miljardista oheiskuluineen pian 14 miljardiin ja lopulta 18 miljardiin markkaan oli laman oloissa tehtynä erittäin mittava sijoitus. Se nosti Suomen ilmapuolustuksen suorituskyvyn aivan uudelle tasolle, ylittäen selvästi pelkän aikaisemman kaluston modernisointitarpeen. Tällainen panostus puolustusvoimiin oli poikkeuksellista kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.
Alueelisen puolustuksen periaatteiden mukaisesti sodanajan joukkojen vahvuus oli yhä suuri, noin 500 000 sotilasta. Maavoimille hankittiin romun hinnalla runsaasti vielä käyttökelpoista varustusta entisen Itä-Saksan kansanarmeijan ylijäämävarastoista.
Suomen EU-jäsenyys ei tuonut välittömästi muutostarpeita puolutuspolitiikkaan, mutta monella alalla aloitettiin sopeutminen Eurooan käytäntöihin ja standardeihin. Puolutusvoimien varustehankinnoissa määrättiin noudatettavaksi Naton standardeja, koska ne olivat käypiä myö rauhanturvatehtävissä ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisessä.
Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 todettiin turvallisuuspoliittisessa ympäristössä sekä kriisin ja sodan kuvassa tapahtuneet muutokset. Sodanajan joukkojen vahvuus oli määrä vähentää 430 000 sotilaaseen. Maavoimille perustettiin kolme valmiusyhtymää ja eräitä varuskunta lakkautettiin. Valmisuyhtymät pyrittiin varustamaan ja kouluttamaan muita joukkoja selvästi paremmin. Alueellinen puolustus perusttettiin edelleen yleiseen asevelvollisuuteen, joka mahdollisti suuren maavoimien reservin ylläpidon.
Kokonaismaanpuolustuksen varautumisessa ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota ”uusiin uhkiin”, jotka olivat muun muassa informaatiosodankäynti, rajat ylittävä organisoitu rikollisuus ja ympäristöongelmat. Suomen rauhanaikainen kriisivalmius perustui yhä selvsti kylmän sodan aikaiksiin periaatteisiin, jolloin sodan ja muiden poikkeusolojen valmisvaatimukset olivat etusijalla, ja lievemmät häiriö- tai onnettomuustilanteet oli ajateltu hoidettavan joko normaaliajan hallinnon keinoin tai soveltamalla poikkeusolojen valmisujärjestelyjä. Tämän johdosta myöskään siviilihallinnon valmis yllättävien kriisitilanteiden johtamiseen ei ollut kovin korkealla tasolla.
Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne pysyi 1990-luvulla vakaana, vaikka aluksi vallitsi epävarmuutta kylmän sodan päättymisen vaikutuksista Venäjän kehitykseen. Asevooimien vahvuudet olivat 1990-luvun alkupuolella yhä kylmän sodan aikaisella tasolla, joskin niiden toimintavalmiutta alennettiin. Lännessä ei enää koettu sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa, vaan varauduttiin lähinnä Venäjän sisäisen kuohunnan mahdollisesti tuottamiin vaaroihin. Neuvostoliiton asevoimien vetäminen Keski-Europasta kasvatti aluksi aseistuksen määriä Venäjän luoteisosissa, mikä vaikutti siihen, että Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa ylläpidettiin verraten tehokasta puolustusvalmiutta eikä organisaatioita heti supistettu. Vasta vuosikymmenen lopulla Pohjois-Euroopassa ryhdyttiin merkittävästi vähentämään asevoimien vahvuuksia ja muutenkin alennettiin sotilaallista valmiutta.
Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti