Euroopan mullistusten jälkeen, kylmän sodan päätyttyä ja Varsovan liiton hajottua läntinen puolustusliitto NATO on etsimässä uusia tehtäviä ja uusia yhteistyömuotoja. Tätä varten on perustettu yhteistyöneuvosto NACC ja NATO on olminut rauhankumppanuussopimukset yli 20 eurooppalaisen valtion kanssa Suomi mukaan luettuna. Pohjois-Atlantin liiton (North Atlantic Treaty Organisation, NATO) jäsenvaltioiden poliittinen johto kokoontui tammikuussa 1994 historialliseksi luonnehdittuun huipputapaamiseen Brysseliin. Tarkoituksena oli jatkaa NATO:n roolin ja tehtävien uudelleenorganisointia, joka oli käynnistetty Lontoo huippukokouksessa 1990 ja jonka tavoitteita oli täsmennetty Roomassa 1991. NATO:n kehitys vaikuttaa huomattavalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan riippumatta siitä, millainen muodollinen suhde Suomen ja NATO:n välille muodostuu.
Atlantin liitto koostuu 16 jäsenvaltiosta. Kylmän sodan vuosina se oli tärkein läntinen organisaatio, sillä sen kautta johtavat länsivallat koordinoivat Neuvostoliiton uhkaa vastaan suunnatut toimenpiteensä. Kylmän sodan päätyttyä perinteisistä lähtökohdista määritelty turvallisuuskäsitys on menettänyt suuren osan merkityksestään, ja NATO:nkin on ollut pakko ryhtyä harkitsemaan uudelleen olemassaolonsa perusteita. Uuden roolin löytäminen ei ole osoittautunut helpoksi, mutta kehitystä on tapahtunut vuoden 1989 Euroopan mullistusten jälkeen.
Sosialistisen järjestelmän romahdettua NATO:ssa katsottiin, että järjestön on pakko sopeutua Euroopan muutoksiin kyetäkseen vastedeskin vaikuttamaan myönteisesti maanosan vakauden ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Lontoon huippukokousjulistuksen mukaan Euroopan turvallisuus muodostaa kokonaisuuden, jota ei voida jakaa osiin. Sovinnon eleenä NATO ehdotti tuolloin vielä toiminnassa olleelle Varsovan liitolle pysyvien diplomaattisten suhteiden rakentamista järjestöjen välille sekä muita toimia, joiden tarkoituksena oli lähentää entisiä vastustajia toisiinsa. Lähentyminen alkoi sen jälkeen, kun Rooman huippukokous oli päättänyt Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston ( North Atlantic Cooperation Council, NACC) perustamisesta. NACC käsittelee mm. aseidenriistuntasopimusten toteuttamista sekä yhteistyötä sotilaallisessa koulutuksessa ja tieteellisessä työssä. NACC:ssa on nelisenkymmentä jäsenmaata. Suomikin kutsuttiin sen tarkkailijajäseneksi kesäkuussa 1992, joten Suomelle on avautunut mahdollisuus seurata NACC-yhteistyötä ja erityisesti turvallisuuspoliittista kehitystä lähialueillamme. Yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa Suomi on osallistunut NACC:n ns. ad hoc-rauhanturvaryhmän työskentelyyn.
NACC:n perustaminen sekä yhteyksien avaaminen entisen Varsovan liiton maihin a ETYK-maihin muodostavat osan NATO:n poliittista ulottovuutta koskevasta kehityksestä 1990-luvun alkupuoliskolla. Muita siihen liittyviä ysymyksiä on suhde YK:hn ja ETYK:iin, ulko- ja turvallisuuspoliittinen kehitys unionin puitteissa, suhde Länsi-Euroopan Unionin (WEU) sekä Yhdysvaltain ja Kanadan tuleva rooli Natossa. Paljon konkreettisempia tuloksia NATO on saavuttanut sotilaallista uskottavuutta koskevissa kysymyksissä, joiden uudelleenarviointi käynnisty myös Lontoon huippukokouksen yhteydessä.
Kylmän sodan jälkeen paine puolustumenojen supistamiseen on useimmissa NATO-maissa kasvanut. Käytettävissä olevien raha- ja henkilöstömäärien väheneminen on vauhdittanut NATO:n siirtymistä uuteen kolmiportaiseen organisaatioon, joka heijastaa nyt vallitsevaa käsitystä tulevaisuuden mahdollisten sotilaallisten konfliktien luonteesta. NATO:n sotilaallinen voima on jaettu korkeassa valmiustilassa oleviin pääjoukkoihin sekä tarvittaessa mobilisoitaviin vahvistusjoukkouihin. Integroituun sotilasrkenteeseen osallistumisesta huolimatta lopullinen poliittinen päätös joukkojen alistamisesta NATO:n tehtäviin tehdään kansallisella tasolla.
Vaikka Euroopan turvallisuuden katsotaan muodostavan jakamattoman kokonaisuuden, NATO-maiden ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden käsitykset Euroopan turvallisuuden ylläpitämisestä ovat poikenneet selvästi toisistaan. Itäisen Keski-Euroopan valtiot ovat tuoneet julki halunsa päästä sekä NATO:n että EU:n jäseniksi, ja näiden haluttomuus ottaa uusia jäseniä idän suunnalta on otettu niissä liki tyrmistyksellä vastaan. Yhteistyölupausten ja käytännön saavusten välisen ristiriidan jonkinmuotoinen purkaminen nousi tärkeäksi NATO:n asialistalla 1993. Yhdysvallat toi Travemunden lokakuiseen puolustusministerikokoukseen oman ehdotuksensa erityisen rauhankumppanuusjärjestelmän luomisesta ja tarjoamisesta vaihtoehtona NATO:n jäsenyydestä kiinnostuneille eurooppalaisille valtioille. Bryselin huippukokous hyväksyi tammikuussa 1994 PFP-aloitteena (Partnership for Peace) tunnetuksi tulleen mallin. Yli 20 Euroopan valtiota, Suomi muiden joukossa, on jo solminut NATO:n kanssa tätä koskevan sopimuksen.
PFP-aloitteen julkilausutuksi tavoitteeksi on mainittu luottamuksen ja yhteistyön lisääminen Euroopan turvallisuuden lujittamiseksi. Katsottuna NATOn näkökulmasta PFP-kumppanuus asettuu samalla akselille Lontoon ja Rooman huippukokousten tulosten kanssa ja sen tavoitteena n antaa konkreettista sisältöä NACC-yhteistyölle. Rauhankumppanuus voidaan ymmärtää kaksijakoiseksi prosessiksi, jolla on poliittinen ja sotilaallinen ulottovuus. Poliittinen ulottovuus keskittyy lujittamaan Euroopan turvallisuutta pyrkimällä edistämään demokraattisten periaatteiden juurtumista itäiseen Keski-Euroopan valtioissa. Konkreettisen yhteistyön painopiste on sotilaalliseen ulottovuuteen kuuluvassa yhteistyössä, johon sisältyvät mm. rauhanturvaaminen ja humanitäärinen apu sekä sellainen sotilaallinen yhteistyö, joka parantaa NATO:n ja kumppanuusmaiden puolustusvoimien kykyä tarvittaessa yhdessä.
Rauhankumppanuus avaa periaatteessa NATO:n ulkopuolisille valtioille tien jäsenyyteen. PFP:n puitteissa jäsenyydestä kiinnostuneet valtiot voivat sopeuttaa oman puolustuskuntonsa ja omat puolustusvoimansa NATO:n käytäntöjen mukaisiksi. Toisaalta ne voivat osoittaa halunsa ja kykynsä kantaa itse vastuuta puolustuksestaan ja jakaa yhteistyön taloudelliset rasitukset. Suomi allekirjoitti rauhankumppanuutta koskevan perussopimuksen 9.5.1994 samanaikaisesti Ruotsin kanssa ja jtti esittelyasiakirjansa NATO:lle seuraavana päivänä.
Lähdeaineisto Mitä, missä, milloin Olli-Pekka Jalosen kirjoitus Puolustus ja turvallisuus – Nato etsii yhä uutta roolia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti