Kun EU-jäsenyyttä kaupattiin epäluuloisille suomalaisille, monet ulkomaiset valtiojohtajat suosittivat suoraan turvallisuuspolittisen ulottovuuden nostamista esiin. Ulkomaalaiset uskoivat naivisti, että talvisodan käynyt kansakunta osaa antaa arvoa sotilaalliselle turvallisuudelle. ”Vedotkaa turvallisuuspoliittisiin syihin”, Norjan pääministeri Gro Harlem Bruntland neuvoi presidentti Mauno Koivistoa kahdenkeskisessä tapaamisessa Suomen EU-kansanäänestyksen alla. Niihin me emme missään nimessä voi vedota”, Koivisto torjui suoralta kädeltä. Presidentti kielsi mm. kesäkuussa 1993 pitämässään palaverissa hallituspuoleuiden puheenjohtajia viittaamasta julkisessa EU-keskustelussa turvallisuuspoliittisiin näkökohtiin. Suomi ajoi EU:hun turvallisuuspoliittiset lyhdyt sammutettuina.
Suomen ulkopuolella EU:n kehitystä on arvioitu ilman suomalaisia silmälappuja. Ulkomaiset vaikuttajat ovat jopa yrittäneet avata länsi-integraation sotilaallista yhtälöä suomalaisille. Suomen puolustusvoimien länsiopetus sai lentävän lähdön, kun Esko Ahon porvarihallitus päätti vuonna 1992 tilata 62 amerikkalaista superhävittäjää, F/A 18 Hornet-konetta ilmavoimille. ”Suomi nostettiin länsimaiden joukkoon sotilaspoliittisesti vasta, kun Suomi oli tehnyt torjuntahävittäjä-Horneteista hankintasopimuksen vuonna 1992”, totesi Suomen Lontoon sotilasasiamiehen avustaja Stefan Backlund toukokuussa 1996. Backlundin mukaan Suomea pidettiin vielä Neuvostoliiton romahtamisenkin jälkeen Varsovan liiton maiden etupiiriin kuuluvana maana, jolle monetkaan ovet eivät avautuneet Lontoossa. ”Meihin ei selvästi luotettu.”
Toukokuussa 1992 Ahon hallitus päätti tilata 64 amerikkalaista F/A-18 Hornet-hävittäjää. Hanketta kutsuttiin ”vuosisadan asekaupaksi”. Sen hinnaksi muodostui loppujen lopuksi ennätysmäiset 18 miljardia Suomen matkkaa. Yhden koneen hinta nousi lähelle huikeaa 330 miljoonaa markkaa. Eduskunta ei ollut yksimielinen torjuntahävittäjien hankinnasta. Päätös tilausvaltuudesta oli hyväksytty tammikuussa 1992 kiivaan keskustelun jäkeen hallituspulueiden äänin 99-68. Paavo Lipponen ja Ulpu Iivari äänestivät yhjää. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja vastaan.
Venäjän presidentti Boris Jeltsin jäi heinäkuussa 1992 pidetyn Etykin huippukokouksen jälkeen pariksi päiväksi Suomeen. Jeltsin ja presidentti Koivisto keskustelivat konehankinnasta junamatkalla Helsingistä Turkuun. Puolustusministeri Elisbeth Rehn on todennut erityisesti Ruotsin Wallenberg-teollisuusimperiumin johtajan Peter Wallenbergin painostaneen Suomea tilaamaan Jan Gripen-hävittäjät. Hän uhkasi vetää sijoituksensa pois Suomesta, jos ruotslaishävittäjiä ei tilata. Rehnin mukaan varsinkin F-16:n edustajat olivat hyvin itsepintaisia. Rehn syyttää myös amerikkalaisia kovasta painostuksesta. Rasnkan puolustusministeri Pierre Joxe taas teki moneen otteeseen selväksi, että Suomi ”lentää liukkaamin ” EU:hun Mirage-2000:n kyydissä. ”Hän siis vihjasi, että Ranska voi laittaa Suomen EU-jäsenanomukselle kapuloita rattaisiin, jos teemme väärän valinnan”. kertoo Rehn.
Rehnin mukaan Hornetit olivat myös Suomen mahdollisen Natojäsenyyden kannalta hyvä ratkaisu. ”hornettien ansiosta me voimme toimia yhteistyössä Naton järjestelmien kanssa – ja meillä on heille myös jotakin annettavaa. Pääministeri Aho ehdotti toukokuussa 1992 Yhdysvaltain matkallaan, että Suomelle myönnettäsiin ”ystävän alennus” Hornet-hankinnoista. Aho oli kuitenkin unohtanut kertoa alennuspyynnöstä Koivistolle ja ulkoministeri Paavo Väyryselle. Koivisto ja Aho kiistivät myöhemmin, että kauppoihin tai alennuspyyntöihin liittyisi mitään vastavuoroisuutta. Vuosisadan asekauppa, Hornet-hävittäjien hankinta, markkinoitiin mm. eduskunnalle vastakaupoilla kuorrutettuna.
Valtiontalouden tarkastuvirasto teki vuonna 1999 parisataasivuisen selvityksen vastakaupoista. Sen mukaan vastakaupoilla saavutettiin hyvin vähän niille asetetuista optimisista vaatiuksista. Kompensaatiojärjestelylle asetetut tavoittee eivät näyttäisi toteutuneen odotetulla tavalla. Viimeinen 64 Hornet-koneen tilaus luovutettiin ilmavoimille vuoden 2000 elokuussa. Koneista 57 oli yksipaikkaisia F-18C-torjuntahävittäjiä ja seitsemän lähinna koultutuskoneiksi tarkoitettua F-18D-konetta. Puolustuministeriö arvioi hankkeen lopulliseksi hinnaksi viimeisen luovutusen yhteydessä n. 18 miljardia markkaa. Uuden amerikkalaisen torjuntahävittäjän myötä Suomessa alettiin yhä avoimemmin puhua myös siitä, että ne on hankittu nimenomaan Venäjää vastaan. Julkisestikin pohdittiin, miten koneet pitäisi aseistaa, jotta ilmataistelussa pärjättäisiin venäläisille taistelukoneille.
Kun suomen kanta muuttui 180 astetta, alkoi nopeasti toinen 1990-luvulle tyypillinen operaatio ulko- ja turvallisuuspoliittisessa pelissä: jälkiselvittely ja tehdyn ratkaisun julkinen vähättely. Pääministeri Ahon tehtäväksi jäi rauhoitella kaikkia niitä, jotka epäilivät, että Suomi oli lähtemässä liittoutumisen tielle, Naton odotushuoneeseen. Kun presidentti oli vaihtunut Martti Ahtisaareen keväällä 1994 viimeisetkin pidäkkeet murtuivat. Suomi ei enää kursaillut, kun Nato ehdotti yhteistyön syventämistä. Myös pääministeri oli vaihtunut Ahosta Paavo Lipposeen, kun Yhdysvaltian puolustusminsteri William Perry tarjosi syyskuussa 1996 rauhankumppaneille entista laajempaa rauhankumppanuusyhteistyötä ns. PfP.tä. Lipponen ilmoitti viikon sisällä, että Suomi on kiinnostunut. Samoihin aikoihin presidentti Ahtisaari oli luonnehtinut rauhankumppanuutta nerokkaaksi ideaksi. Toisin kuin ehkä yleisesti teidostetaan Naton rauhankumppanuus ei ole täysin vailla molemminpuolisia velvotteita. Kun Suomi lähti mukaan PfP-yhteistyöhn Naton kanssa toukokuussa 1994, se allekirjoitti ns. kehysasiakirjan (Framework Document). Sen kahdeksas artikla on mielenkiintoinen. Se on eräänlainen poliittinen turvalauseke, joka takaa Naton selkänojaa valtiolle, joka tuntee itsensä uhatuksi. Suomessa kehysasiakirjan kahdeksas artikla otetaan vakavasti.
Lähdeaineisto Pekka ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti