Kun maa ei ole enää oma

Toisen maailmansodan aikana syntyi ajatus yhdentyneestä Euroopasta. Ensimmäisellä integraation ilmenemismuodolla hiili- ja tersäyhteisöllä pyrittiin valvomaan sodankäynnin kannalta tärkeimpien materiaalien valmistusta ja hallussapitoa. Ajatus tästä, samoin kuin yleensä Euroopan poliittisesta yhdentymisestä oli syntynyt itse asiassa jo sodan aikana. Tärkeimmäki perusteluksi yhdentymiselle on julkisuudessa esitetty pyrkimys rauhaan Euroopassa – sitomalla valtiot toisiinsa erilaisin riippuvuussuhtein. Syntyi Euroopan talousyhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö. Näille luotiin ajastaan yhteinen hallinto; komissio, ministerineuvosto, Eurooppa-neuvosto (huippukokous) ja parlamentti. Kokonaisuutta täydensi tuomioistuin. Näin oli luotu Euroopan yhteisä (EY), joka toimi kansallisvaltioista riippumattomana ja tehtyjen sopimusten rajoissa, sekä oman lainsäädäntönsä puitteissa kansallisvaltioiden päätösvallan yläpuolella.

Kehitys kehitty ja erooppalaisuus nousi esiin, luotiin ihmisiä harhauttava käsite Euroopasta subjektina. Eurooppalaiselle identiteetille voidaan antaa ilmiasuksi valta, vallanahneus, petollisuus ym. Sen sijaan, että olisi rakennettu pysyvän rauhan rakentamista Euroopan valtioiden välille, alettiinkin suunnittelemaan valtioiden hävitystä. Kansallisvaltioiden aika oli ohi ja rakennettiin säätekyjärjestelmää globalisoituvaa maailmaa ja sen taloutta varten.

Sopimus poliittisesta unionista (EU) astui voimaan 1.11.1993. EY:n toimivaltaa laajennettiin mm. talous- ja rahaliiton toimeenpano. Maastrichtin sopimus loi Euroopan unionin, joka sittemmin omalla voimallaan on edennyt kohti federalistista tavoitetta. Kun EU saa perustuslakinsa kautta oikeudellisen aseman, EY-sulautuu unioniin ja sitä kautta EY muuttuu EU:n siihen sulautuessa itsenäiseksi kansainvälisoikeudelliseksi subjektiksi eli toimijaksi.

Vuonna 1994 käyty poliittinen kampanda EU:n puolesta ja sitä vastaan lienee syöpynyt ihmisten mieliin. Muistamme äärimmäisen hyvin vahvat syytökset äärinationalismista. Poliittisen kamppailun peruskysymyshän oli – mennäänkö EU:n jäseneksi vaiko ei mennä. Jäsenyyspäätös piti tekemän äänestyskopissa hallituksen neuvotteleman sopimuksen pohjalta, joko hyväksyen tai hyläten. Kansakunta jaettiin EU:n vastustajiin ja EU:n kannattajiin. Tiedotusvälineisiin EU:n vastustaja jäi elämään ja syntilistaan lisättiin sittemmin globalisaation vastaisuus.

Suomessa globalisaation lähtölaukaus ammuttiin vuonna 1989. Holkerin hallitus teki marraskuussa 1989 vaivihkaa päätöksen, jonka mukaan ulkomaalaiset voivat omistaa suomalaisyrityksiä – pankkeja ja vakuutuslaitoksi lukuunottamatta – 100 prosenttisesti. Lupien myöntäminen tapahtuu käytännössä kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiesten toimesta. Kun Suomesta tehtiin unioinin jäsen, silloinen presidentti kertoi kansalle valtiomme itsenäisyyden vahvistuvan. Kansalle ei kerrottu, että menetämme muun muasa oman rahamme, ulkomaankauppamme ja maatalouspoltiikkamme, siis päätösvaltamme niitä koskevissa asioissa. Kansalaisille ei myöskään kerrottu sitä, että Euroopan yhteisön tuomioistuin omaa yksinoikeuden päättää unionin kansalaisten perusvapauksien sisällöstä.

Tämä maa, Suomi , ei ole enää omamme, sillä eurooppalaiset satelliitit valvovat elämäämme. Euroopan keskushallinnon tarkastajat tutkivat, mitä maallemme teemme ja miten täällä elämme. EU päättää maataloudestamme. Ensimmäisenä on EU:n maatalouspolitiikka, sitten vasta kansalliset erillistoimepiteet. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa tai antaa kansallisia säännöksi asioista, joista on säännelty yhteisötasolla. Natura-alueet eivät nekään ole oikeudellisesti enää päätösvallassamme. Petokannastakin maassamme päätetään Euroopan keskushallinnossa.

Lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan luovuttaminen eräiltä osin EY:n toimielimille ottaen huomioon myös EY:n tuomioistuimen kehittämät oikeusperiaatteet välittömästä oikeusvaikutuksesta ja ensisijaisuudesta rajoittavat Suoen täysivaltaisuutta. Toisaalta tällainen luovutus on ristiriidassa myös kunkin valtiollisen perustehtävän luovuttamista koskevien sääntöjenja käytäntöjen kanssa.

Kun tuli aika päättää euroon siirtymisetä vuosina 1997-1998, ilmeni, että markasta oli luovuttu jo 18.11.1994, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen EU-liittymissopimuksesta (HE 135). Oma raha määriteltiin muun muassa perustuslakivaliokunnassa kansallisen suvereenisuuden yhdeksi keskeiseksi tekijäksi.

Maatalouspolitiikan tavoitteet ja periaattee on määritelty EY:n perustamissopimuksessa. Tavoitteita ovat maatalouden tuottavuuden lisääminen, maatalousväestön kohtuullinen elintaso, markkinoiden vakauttaminen, elintarvikehuollon turvaaminen sekä kohtuulliset kuluttajahinnat. EY:lle on annettu yksinomainen toimivalta maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa.

Kansalaisilta kysyttiin 16.10.1994 äänestyksessä – valtioneuvoston tiedotteessa – kannattavatko je liittyistä Euroopan unioniin neuvotellun sopimuksen mukaisesti? Sittemmin ilmeni, että neuvottelutulo oli eräiltä osin keskeneräinen. Toisin sanoen, neuvottelutulosta ei ollut olemassakaan. EU-ministerivaliokunna pöytäkirja 16/94 21.10.1994 osoittaa totuuden asiassa. Kokoukseen osallistuivat ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen puheenjohtajana, liikenneministeri Ole Norrback, valtionvarainministeri Iiro Viinanen, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen, maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki. Sihteerinä toimi valtiosihteeri Veli Sundbäck. Valiokunta hyväksyi komissiolle esitettäväksi tarkistetun ehdotuksen maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista.

Lähdeaineisto Satanen.com Seppo Sivosen ja Pertti Peltolan kirjoitus