Pankkivalvonnan vastuulla on rahoitustarkastuslain mukaan ennen kaikkea rahoitussektorin eli pääasiassa pankkien toiminnan valvonta. Tämän valvonnan velvoittavuus on käytännössä osoittautunut olevan erittäin epäselvä. Vaikka laki rahoitustarkastuksesta määrittelee selvästi, mitä sanktioita – jopa pankkitoimiluvan peruuttaminen – Rahoitustarkastuksella oli käytettävissään, se ei ole niitä käyttänyt. On paljon näyttösä siitä, että suomalaiset pankit ovat soveltaneet luottoasiakkaitaan vastaan menettelytapoja, jotka kuuluvat rikosoikeudellisen tutkinnan piitiin, kuten esimerkiksi terminointiin liittyvä suuri jopa 70 miljardin markan suuruusluokkaa olevaan massiiviseen petoksen selvittelyihin ja vastuiden selvittämiseen. Pankkitarkastuksen tehottomuutta on selitetty puutteellisilla voimavaroilla ja sillä, ettei valtion budjetissa ollut varaa. Pankit itse valvontamaksuillaan maksoivat valvonnastaan. Vuonna 1992 PTV:n budjetti oli 22,5 miljoonaa markkaa, mutta vuonna 1993 enää 7 miljoonaa markkaa – kenen/ keiden määräyksestä? Pankkitarkastusviraston ja sen seuraajan Rahoitustarkastuksen ylijohtajina toimivat laman aikana Jorma Aranko ja Kaarlo Jännäri.
Valtiovalta olisi voinut tukea suoraan ”valuuttaluottoa” ottaneita yrityksiä, mutta päättikin tukea pankkeja – laki valtion vakuurahstosta (379/1992) säädettiin voimaan 30.4.1992. Valtioneuvoston esityksestä eduskunta sääti kiireellisenä perustuslain säätämisjärjestyksessä lain valtion vakuusrahastosta. Hallitusmuodon 11 § mukaan poikkeuksia hallitusmuodosta ei voi tehdä muussa järjestyksessä kuin perustuslaista yleensä on säädetty. Eduskuntakaan ei saa rikkoa perustuslakia. Lakia valtion vakuusrahastosta ei olisi tullut säätää poikkeuslakina erikseen kiireelliseksi julistamatta. Siten perustettiin 30.4.1992 valtion vakuusrahasto, jonka perustamiseen ja toimintaan liittyy paljon kyseenalaista ja kansalaisia kohtaan moraalitonta toimintaa. Valtion vakuurahasto sekä eduskunnan antama pankkitukiponsi keväällä 1993 loivat perustan sille, että pankkien ei enää tarvinnut noudattaa normaalin pankkitoiminnan moraalia ja etiikkaa – ei edes lakeja. Seurauksena oli pankkimoraalin rappio.
Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin – käytännössä se toteutettiin seuraavasti:
Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5-kertaiseksi, ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkinaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa – maksukyvytön ja ylivelkainen – ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Oiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset – valtiovallan ja pankkien edustajat – pääsivät kuin koira veräjästä.
Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena olil että USAN:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavstuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkesäti laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.
Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen (595/1993) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallissuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tekeminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut”kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita.
Suomen Yhdyspankin ohella on tietoon tullut ainakin kolmen eri pankkiryhmittymän piirissä tehtyjä, pankkiliiketoiminnan siirtoon kytkettyjä saamioikeuksien eli luottojen siirtoja uudelle oikeushenkilölle. Yleensä uudet oikeushenkilöt ovat olleet pankkiyhtiön perustamia tytäryhtiöitä, joille siis laajojen asiakasjoukkojen saamisoikeudet – ja toisaalta myös velvoitteet, koska luottoasiakkaat useimmiten olivat myös talletusasiakkaita – on siirretty OYL:n, VKL:n ja Lain varallisuusoikeudellista oikeustoimista 31-33 § vastaisesti – puhumattakaan luotonantajanvastuun, lender liability, edellyttämistä luotonantajaa velvoittavista, erittäin tiukoista vastuuseikoista luottosuhteen heikompaa osapuolta, lutonantajaa kohtaan.
Ainakin Suomen Yhdyspankki/nordean kohdalla on asiakirjanäyttöjä siitä, että haastehakemukset on tehty ”valuuttaluottoihin” kohdistettuina. Haastehakemus on muotoiltu siten, että kyseessä on tavanomainen velkakirjaluotto, jonka yhteydessä haastehakemukseen ei tarvinnut liittää tavallista velkakirjaa. Jos haastehakemuksessa olisi tuotu esille – kuten olisi pitänyt – että valuuttaluotto onkin vekseliluotto, olisi haastehakemuksen liitteenä kuulunut olla alkuperäinen vekseli. Kanslia henkilökunnan olisi pitänyt tietää, että valuuttaluotto on vekseliluotto, ja siten alkuperäisen vekselin olisi pitänyt olla haastehakemuksen liitteenä.
Kansliahenkilökunnalta on jäänyt huomaamatta pankkien haastehakemuksissa ns. valuuttaluottojen kohdalla luottosummaksi ilmoitetun pankin sisäisen valuuttakorin (esim. SYP:n XYP-yksikkö) ilman vastaavaa markka-arvoa, jolloin yksipuolisessa tuomiossa velallinen on tuomittu maksamaan n XYP-yksikköä. XYP-yksikän markkina-arvo vaihtelee hetkestä toiseen. Suomessa ei ole ollut XYP-nimistä rahayksikköä markan rinnalla. Kuka/mikä instanssi on vasta-arvon arvopäivän määrännyt? Voiko tällainen tuomio olla lainvoimainen.
Takauslain mukaan velkojan on todisteellisesti ilmoitettava velan takaajalle velallisen maksuhäiriöstä vuoden kuluessa ensimmäisestä maksuhäiriöstä. Tällaisia ilmoituksia ei yleensä ole tehty, mutta siitä huolmatta takaajat on asetettu vastuusen veloistaan. Kansliahenkilökunnan olisi virkansa puolesta kuulunut selvittää, onko takaaja enää vastuullinen velasta myöhästyneen ilmoituksen vuoksi.
Pankkikriisin jälkeen pesiytyi suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuin huomaamatta sellainen menettely, että konkurssipesä ja velkojat panttioikeuden nojalla myivät yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuuden pilkkahinnalla – velallisen annettiin ymmärtää, että tämä on normaali ja lainmukainen toimintatapa. Konkurssisääntö ja Kauppakaari ovat kuitenkin jo vanhastaan sisältäneet selkeät pykältä, jotka kieltävät tällaisen menettelyn. Konkurssisäännön 1 luvun 70 § asettaa ja on itse asiassa asettanut jo 1935 lähtien konkurssipesän pesänhoitajille ankaran huolenpitovelvollisuuden - ”niinkuin huolellien mies hoitaa omaansa” - velvollisuuden, jonka rikkomisesta seuraa vahongonkorvausvelvollisuus.
Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Törkeä petos ja muita rikoksia Aktiv Hansa kaupassa
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/trke-petos-ja-muita-rikoksia-aktiv.html
Lähdeaineisto Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti