SKOP:n haamu laskeutui pankkien ylle, ja huoli valuuttaveloista vaihtui pankkikriisin torjunnaksi. Päättäjiä kiinnosti enemmän talojen hinnat kuin velallisten kohtalot. Mitä pitemmälle syksy 1991 eteni, sitä synkemmiksi talouden tunnusluvut muuttuivat. Suomen kansantalous liikui kohti kuilun reunaa, kun korkotaso nousi valuuttakurssin heikentyessä ja kansainvälinen laskukausi leikkasi vientiä.
Hallituksessa, valtionvarainministeriöddä, Suomen Pankissa ja presidentinlinnassa alettiin huolestua toden teolla pankkijärjestelmän kestokyvystä. Huoli valuuttakurssien kestämisestä jatkui, mutta se oli saanut pankkikriisin uhasta itselleen päällystakin. Siksi devalvaation tuottamat ongelmat painuivat taka-alalle.
Suomen Pankin osastopäällikkö Johnny Åkerholm varoitteli niin pankkeja kuin pääministeri Esko Ahon tuoretta hallitusta noidankehää muistuttavasta ilmiöstä: ”Nyt ollaan jo melko lähellä tilannetta, jossa pankkien on lisättävä omaa pääomaansa tappioriskien takia. Koska pääomaa ei saa osakkeista, pankit ryhtyvät tarkkailemaan luottoja ja pahimassa tapauksessa irtisanomaan niitä. Luottojen irtisanominen aiheuttaa taas uusia konkursseja ja samalla lisää luottotappioita.” Åkerholm korosti, että epäluottamus markan arvoa kohtaan pitää korot korkealla ja lisää pankkien luottotappioriskiä.
Suomen Pankki oli erityistarkkaillut SKOP:n toimintaa jo pitemmän aikaa ja laatinut hätäpelastusohjelman joulukuussa 1989, jolloin pankin pääjohtaja Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan. Pääjohtaja oli murtunut paineeseen, jonka ylivelkaantunut ja jättimäisiä riskejä ottanut pankki oli aiheuttanut. SKOP:n tuhon ties oli kuitenkin jo viitoitettu, eivätkä mitkään neuvot, ohjeet tai kovistelut pystyneet palauttamaan rahalaitosta terveelle uralle. Siihen eivät riittäneet myöskään uuden pääjohtajan Christopher Wegeliuksen kyvyt.
Pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko oli läehttänyt keväällä 1991 henkilökohtaisseen kirjeen valtionvarainministeriön valtiosihteerille Esko Keinäselle. Aranko varoitti pankkikriisistä toteamalla, että ”mitä pitempään (pankkiongelmien) piilottelua on jatkettava, sen nopeampi ja pahempi kriisi on, jos se on tullakseen”. Aranko arvioi pankkikriisin olevan hyvin mahdollinen ja katsoi, että sen totetuessa nimenomaan valtionvarainministeriön pitäisi pysyä toimimaan nopeasti. Kirjeen seurauksena perustettiin salainen pankkityöryhmä, joka alkoi tarkkailla erityisesti SKOP:tä mutta myös muita pankkeja. Työryhmä täydensi SKOP:tä koskevaa kriisisuunnitelmaa. Kaikesta huolimatta SKOP:n romahdus tuli keskuspankille yllätyksenä.
Tilanne muuttui akuutiksi iltapäivällä 18. syyskuuta, kun KOP kieltäytyi ostamasta SKOP:n sijoitustodistuksia. Pääjohtaja Wegelius ei kuitenkaan perunut pankin edustustiloihin varattua rapuillallista, johon osallistui pankin asiakkaita. Illallinen sujui kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Seuraavana aamuna muutkin pankit yhtyivät ostoboikottiin ja SKOP:n peli oli päättynyt. Samaan aikaan huhuttiin niin rahoitusmarkkinoilla kuin lehdistossäkin, että SKOP;n suurin asiakas, teollisuuskonserni Tampella, ei enää kyennyt hoitamaan velvoitteitaan.
Tämän jälkeen näyteltiin suomalaisen pankkikriisin erikoislaatuisin näytelmä, jonka pääosassa oli Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg. Sisäpiirisäännöksistä ja pörssilakisäädännöstä piittaamatta Kullberg soitti syyskuun 19. päivänä muiden pankkien pääjohtajille. Hän kertoi, että keskuspankki tulee sijoittamaan SKOP:hen niin paljon uutta rahaa, että maksuvaikeudet ja luottokelpoisuutta rasittavat epäilyt voidaan unohtaa. Lisäksi hän pyysi pääjohtajia ohjeistamaan pankkien valuutta- ja rahamarkkinadiilerit niin, että nämä ”pysyisivät rauhallisina”. Useat pääjohtajat ovat vahvistaneet, että Kullberg oli erittäin kiihtynyt ja pelon vallassa. Hän toimi kiireellä ja paniikissa pelätessään markkinavoimien eli diilirien reaktioita.
Arvopaperimarkkinalain mukaan hänen toimiaan olisi voitu pitää erittäin varomattomina ja tuomittavina. Keskuspankilla ei ollut oikeutta ryhtyä tukemaan markkinaosapuolta salaisilla lupauksilla eikä valtaa ohjeistaa valuutta- ja rahamarkkinadiilereitä toimimaan jollakin ennalta määrätyllä tavalla.
Muilla liikepankkeilla olisi ollut täydet mahdollisuudet käyttää hyväkseen Kullbergin välittämää markkinatietoa ja ansaita huomattavia summia rahaa. Keskuspankin ainoa oikea toimintapa olisi ollut tehdä julkinen ilmoitus ja toimia avoimesti siitä hetkestä alkaen, jolloin SKOP:n kriisi tuli sen tietoon.
Kullbergin kiireen suuruutta kuvaa se, että SKOP:tä koskevat päätökset ja Kullbergin puheinkierros tehtiin neljässä tunnissa. Keskuspankin johtokunta piti SKOP:tä koskevan hätäkokouksen kello 10. Sen jäkeen Kullberg soitti muiden pankkien pääjohtajille. Seuraavaksi johtokunta kokoontui paljastamaan Kullbergin 60-vuotispävien kunniaksi maalatun muotokuvan ja syömään juhlalounaan ennalta määrätyn aikatalulun mukaisesti. Kun kahvit ja konjakit oli nautittu, keskuspankki ilmoitti virallisesti kello 14, että se on ottanut SKP:n haltuunsa.
Käytännössä haltuunotto tarkoitti, että Suomen Pankki antoi SKOP:lle allekirjoitetun tyhjän sekin. Kellään ei ollut päätöstä tehtäessä tietoa tai edes aavistusta pelastuksen loppusumman suuruudesta. Todellisia suunnitelmia haltuunotosta ei ollut, vaikka niiden valmistelu oli nimenomaisesti annettu johtokunnan jäsenen Esko Ollilan tehtäväksi. Tällöin kävi selväksi, että aho hallituksen keskustalainen ministerityöryhmä oli luottanut liiaksi Ollilan ammattitaitoon ja kykyihin hallita pankkiriskejä.
Lähdeaineisto A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti