Pankkikriisi puhkeaa

Suomen Pankki otti Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (SKOP) hallintaansa syyskuussa 1991. Haltuunottoa oli jo edeltänyt muutaman vuoden kestänyt vaikea aika. Pankit tekivät vuodelta 1989 hyvän tuloksen. Tämän jälkeen tulokset alkoivat heikentyä, kun juottokunnan kasvu tyrehtyi ja pörssikurssit kääntyivt laskuun. Suuria myyntivoittoja aiempien vuosien tapaan ei voitu enää tehdä. SKOP oli muita pankkeja vakavammissa vaikeuksissa ja viranomaisten erityistarkkailussa jo pari vuotta ennen kuin 19.9.1991 Suomen Pankki otti sen hallintaansa. SKOP ei enää omin voimin pystynyt saamaan lyhytaikaista rahoitusta toimintansa jatkamiseksi, koska muut pankit olivat menettäneet uskonsa sen maksukykyyn. Suomen Pankki otti taatakseen SKOP:n vastuut, jotta rahamarkkinoiden toiminta ei häiriintyisi. Pankkikriisin alkulaukaus oli kuultu, mutta kenelläkään ei ollut vielä aavistusta siitä, kuinka vakavia vaikeuksia ja suuria tappioita seuraavina vuosina olisi luvassa.

Kriisi syveni vuosina 1992 ja 1993. Lama ja korkeat korot alkoivat vähitelleen nujertaa pankkien velkaisia yritysasiakkaita. Konkursseja tehtiin ennätysmäärä ja pankeille alkoi kertyä luottotappioita. Mitkään aiemmin tehdyt muutamien satojen miljoonien markkojen luottotappiovaraukset eivät riittäneet kattamaan niitä. Vuosien 1992 ja 1993 pankkien yhteenlasketut luottotappiot nousivat kymmeniin miljardeihin. Korkojen nousu heikensi samalla pankkien korkokatetta, koska antolainauksen korkoja ei luottosopimusten vuoksi pystytty nostamaan samaan tahtiin markkinakorkojen kanssa. Tampereen Aluesäästöpankki yritti yksipuolissesti nostaa asiakkaidensa korkoja, mutta hovioikeus ei hyväksynyt menettelyä.

Korkokatteen heikkeneminen oli kuitenkin pieni ongelma luottotappioiden rinnalla. Pankkien omat pääomat eivät riittäneet luottotappioiden kattamiseen. Tässä suhteessa eri pankkiryhmien välillä oli olennaisia eroja. Huonoimmassa asemassa oli STS-pankki ja SKOP ja useat säästöpankit, paras liikepankki oli taas Ålandsbanken, joka ei missään vaiheessa tarvinnut valtion tukea. Myös suurten liikepankkien, SYP:n ja KOP:n tilanne heikkeni. Ne pyrkivät hankkimaan markkinoilta lisää riskipääomaa asemansa vahvistamiseksi.

Pankit kärsivät myös pörssikurssien ja kiinteistöjen hintojen laskusta. Pankeilla oli runsaasti omaa omaisuutta sekä velkojen panttina ollutta varallisuutta, jonka arvo aleni laman vuoksi. Panki tjoutuivat kirjaamaan näitä arvonalennuksia tuloksiinsa ja tappiot kasvoivat.
Eri pankkiryhmien väliset erot asiakasrakenteissa ja toimintastrategioissa selittävät osaltaan niiden selviämistä lamasta ja pankkikriisistä. Varovaisempia ja riskitietoisempia pankkeja olivat SYP ja osuuspankit. Ne völttivät nousukauden aikana suurten riskien ottamista. Merkittävä ansio tästä kuuluu pankkien silloisille pääjohtajille Mika Tiivolalle ja Pauli Komille. Yhdyspankkia hyödytti myös sen asiakasrakenne, jossa olivat edustettuina vientiteollisuus ja perinteiset suuryritykset, jotka selvisivät suhteellisen hyvin laman läpi. Kohtuuden rajoissa pysyivät myös Postipankki ja KOP, vaikka ne olivatkin lähempänä romahdusta. Niiden ongelmana olivat suuret kotimarkkinayritykset kuten TUKO, Hankkija ja rakennusliike Puolimatka, jotka aiheuttivat suuria luottotappioita. Eniten tappioita tuli kuitenkin pienistä kotimarkkinayrityksistä. Niistä heikoimmat olivat päätyneet 1980-luvulla aggressiivisesti kasvua tavoitelleiden SKOP:n ja STS-pankin sekä joidenkin yksittäisten suurten säästöpankkien asiakkaiksi. Oman osan luottotappioista aiheuttivat myös erilaiset huijarit. Rikollinen toiminta ei kuitenkaan ollut niin laajaa, että se olisi riittänyt kaarmaan yhtään pankkia.

Ilman SKOP:a ja säästöpankkeja varsinaisesta pankkikriisistä ei voitaisi puhua. Säästöpankkiryhmä aiheutti ylivoimaisesti suurimman osan luottotappioista samalla kun sen riskinottokyky oli muita heikompi. Säästöpankkiryhmän ajatuminen kriisiin oli lähes väistämätön seuraus sen heikosta kasvusta sekä sijoitusstrategiasta, joka perustui oletuksiin vakaasta markasta ja kohtuullisesta korkotasosta. SKOP ja nopeimmin kasvaneet säästöpankit olisivat voineet selvitä vain kaikkein suotuisimmissa oloissa.

Päättäjät eivät juurikaan ymmärtäneet pankkikriisin taustalla vaikuttanutta korkeiden korkojen ja luottotappioiden välistä dynamiikkaa. Siksi tilanteen vakavuus arvioitiin pitkään väärin. Velkadeflaation sijasta pankkimiehet ja päättäjät valittelivat alhaista peruskorkoa ja sitä, että oiekus ei sallinut pankkien yksipuolisia lainakorkojen nostoja; selvästikään ei ymmärretty sitä, että lievästi heikentynyt korkomarginaali ei suinkaan ollut ratkaiseva tekijä pankkien ongelmissa vaan se että yritysasiakkaat eivät korkeiden korkojen ja heikon kysynnän vuoksi selvinneet veloistaan. Korkomarginaalin muutosten vaikutus pankkien tuloksiin oli vain muutamia miljardeja kun taas luottotappioarviot nousivat suurimmillaan 80 miljardiin.

Vaikka lama oli poikkeuksellinen, jäivät kotitalouksien aiheuttamat luottotappiot lähes olemattomiksi. Pankkikriisiä ei aiheuttanut kotitalouksien hotiton velkaantuminen vaan lähinnä säästöpankkien yritysasiakkaiden ongelmat. Tätä taustaa vastaan lamanvuosien päättäjien harjoittama yksityisten kuluttajien syyttäminen kevysmielisyydestä on perusteetonta. Yksityisasiakkaat joutuivat kaikissa oloissa maksamaan aina lainansa. Vaikka monet tuhannet kotitaloudet eivät selvinneet veloistaan, jäivät kotitalouksien aiheuttamat luottotappiot kuitenkin hyvin vähäisiksi yrityksiin verrattuna.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman Opetukset ISBN 951-561-380-9