Keskustan syrjäyttäminen sille voitollisten vaalien jälkeen keväällä 1987 oli monille puolueemm kansanedustajalle suuri pettymys, Johannes Virolainen kirjoittaa. Tullessani takaisin eduskuntaan vuoden 1987 vaaleissa havaitsin tämän selvästi. Maalaisliitto, keskustapuolue ja Suomen Keskusta oli tottunut johtamaan maan asioita hallituksesta käsin. Viimeksi olimme olleet oppositiossa Paasion väehmmistöhallituksen aikana vuoden 1972 vaalien jälkeen. Silloinkin oppositio kesti vain syksyyn saakka. Kun suunniteltiin Sorsan ensimmäisen hallituksen muodostamista elokuussa 1972, presidentti Kekkonen saapui yllättäen keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan kokoukseen. Se pidettiin Helsingissä Ratakadulla, insinööritalon kokoussalissa. Sali oli aika hämrä ja Kekkonen pääsi tulemaan lähes salin eteeen, ennen kuin kokousyleisö hänet huomasi ja tunnisti.
Annoin presidentille heti hänen saliin tultuaan puheenvuoron. Hän piti lyhyen puheen ja korosti, että maan poliittinen tilanne on ajautumassa umpikujaan, ellei keskustapuolue osallistu hallitusvastuuseen. Sen vuoksi presidentti hartaasti toivoi, että puoluevaltuuskunta tekisi kokouksessaan päätöksen hallituksen menosta. Kekkosen puhe ei läheskään kaikkia valtuuskunnan jäseniä miellyttänyt. Eteisessä Kekkonen kääntyi takaisin ja ojenis lähellään olevalle tumman, pitkän kamman sanoen ”tämä ei kuulu ainakaan minulle!” - ja pooistui insinööritalosta. Keskustelu ei kauan tämän jälkeen jatkunut, ja valtuuskunta päätti osallistua hallitukseen.
Mutta kuten edellä olen todennut, puolueemme oli joutunut kantamaan hallitusvastuuta liian pitkään. Se oli väsynyt hallitusvastuuseen sekä myös sen vuoksi, että se oli saanut ottaa vastaan sekä oikeudenmukaista, että varsinkin epäoikeudenmukaista kritiikkiä. Puolueen puheenjohtajana yritin useassa yhteydessä 1970-luvulla saada puolueemme oppositioon, mutta presidentti onnistui joka kerran vakuuttamaan puolueen enemmistön siitä, että hallitukseen oli välttämättä mentävä.
Vuoden 1987 vaalien jälkeen Koivisto tarjosi vihdoinkin keskustapuolueelle tilaisuuden jäädä oppositioon. Puolueemme johto oli tästä hyvin tyytymätön. Ryhmässä oli useita, mm. ryhmän puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja, jotka syyttivät Väyrystä siitä, että puolue joutui oppositioon. He katsoivat, että Väyrynen oli vaalikaudella 1983-87 esiintynyt liian jyrkästi ja ärsyttävästi sosiaalidemokraatteja kohtaan ja näin suututtanut varsinkin Sorsan ja ilmeisesti myös Koiviston.
Itse oli alusta lähtien tyytyvinen siitä, että keskustapuolueelle tarjoutui vihdoinkin tilaisuus selkeyttää politiikkaansa ja esittää yllättäen syntyneelle sinipunahallitukselle oma keskustalainen vaihtoehto. Olin aika vakuuttunut jo hallituksen liikkeellelähtiessä, että kokoomus joutuisi vaikeuksiin kokeneiden sosiaalidemokraattien kanssa. Tunsin Väyrysen ja Sorsan väliset huonot suhteet ja katsoin, että syytä oli molemmissa, ei yksin Väyrysessä. Siksi oman ryhmäni johtajien puolueen puheenjohtajaa vastaan kohdistamat syytökset olivat käsitykseni mukaan perusteettomia.
Sosiaalidemokraatit olivat vuoden 1982 vaaleissa varsin helposti saaneet oman puolueensa presidentin, ja he yrittivät nyt vuoden 1987 vaalien jälkeen kaikin voimin turvata Koivistolle myös toisen presidenttikauden vuosiksi 1988-94. Kun he samalla tiesivät, ettei keskustapuolue missään tapauksessa asetu tukemaan Koiviston valintaan, he tahtoivat lopettaa punamultayhteistyön ja ottaa hallitukseen kokoomukseen. Ei siinä Väyrynen enemp kuin kukaan mukaan keskustalainen olisi pystynyt heidän suunnitelmiaan muuttamaan, ellei puolue olisi jo vaalikaudella 1983-87 ilmoittanut antavansa tukensa Koivistolle 1988. Siksi oli turhaa ja väärin syyttää Väyrystä hallitusratkaisusta keväällä 1987.
Pian hallituksen muodostamisen jälkeen havaittiin, että sinipunahallituksen tarkoituksena oli pitää keskusta pitkään, ehkäpä jatkuvastikin, hallituksen ulkopuolella. Hallitus otti mieluummin yhteyttä kansanemokraatteihin ja vihreisiin, joa kristilliseen liittoon kuin keskustaan. Tämä nähtiin selvästi hallituksen ensimmäisen budjettikäsittelyn yhteydessä syksylä 1987. Varsinkin pääministeri Holkeri suhtautui keskustaan ärtyneesti. Hän oli mm. välikysymyksiimme vastatessaan yliolkainen, kireä ja jopa ilkeä. Erityisen ikävää oli jo sinipunahallituksen alkutaipaleella todeta että eduskunnan kaksi suurta porvarillista ryhmää kokoomus ja keskusta kävivät toisiaan vastaan kampanjaa ja vähemmistönä olevat sosiaalidemokraatit saattoivat naureskellen seuranta tätä kamppailua. Vaaleissa 1987 eduskuntaan mudostui suurempi porvarillinen enemmistö kuin milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen. Mutta tämän enemmistön vaikutus ei ole näkynyt, demarit ovat suvereenisti määrännet hallituksessa. Hallituksen talouspolitiikkka on täysin epäonnistunut.
Lähdeaineisto Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti