perjantai 24. kesäkuuta 2011

Johannes Virolainen ja Karjalan kysymys



















Johannes Virolaisen suhde poliittiseen Karjala-kysymykseen on varmasti henkisellä tasolla ollut kaiken aikaa selvä. Hän on kokenut Neuvostoliiton suorittaman Karjalan valloituksen vaikeana kysymyksenä vääryytenä. Karjalaiskokoukset kuuluivat Virolaisen ohjelmaan kaiken aikaa. Pitäjäseurat eri puolilta maata kutsuivat hänet esiintyjäksi ja kalenteri täyttyi. Virolainen matkusti maassa erittäin paljon. Kolme suuntaa oli selvästi esillä: omat äänestäjät, maatalousasiat ja karjalaiset. Tässä mielessä Virolainen joutui taiteilemaan nuorallatanssijan tavoin. Miten olla uskollinen Karjalalle, saada evakot äänestämään itseään mahdollisimman paljon sekä olla joutumatta neuvostovastaisten kirjoihin, ravanshistiksi. Hänen toimintansa asutustoiminnassa oli merkittävää. Hän seurasi hyvin tarkkaan yleistä ilmapiiriä Karjala-asiassa ja jätti sen hotamisen mielellään presidentti Kekkoselle.

Hän käsitti varsin hyvin Karjalan kysymyksen ja Kremlin poliittisen aseman välisen yhteyden. Se teki myös Karjalainen, joka viestitti eri tavoin, ettei hän presidenttinä olisi hankala asiassa. Hänellä oli tässä mielessä yksi suuri etu. Karjalainen ei ollut karjalainen eikä hänen tarvinnut pitkään aikaan välittää omista kannattajista samalla lailla kuin Virolainen, jonka asema oli katkolla joka vaaleissa. Virolaisen täytyi asemansa vuoksi ja hankkiakseen siirtovärn kannatusta vaaleissa miellyttää myös niitä, joille rajakysymys oli tärkeä.

Virolainen puolsi Saimaan kanava-asian käyttämistä kenona päästä eteen kesällä 1956 ja tuki suoraan Kekkosen Karjala-politiikkaa. Silti hän varoi sanojaan Karjalasta tarkemmin kuin puheitaan ulkopolitiikasta yleensä. Oma ma-lehti kirjoitti joulukuussa 1956, että Neuvostoliitto ei halua keskustella Karjalasta, koska inisteri Virolainen oli puhunut sopimattomia Neuvostoliitosta puoluekokouksessa.

Breznevin aikana Virolainen kiersi asian. Hän yksipuolisti asian pelkistykseen, että ”rajoja ei voi muutaa ilman sotaa”. Koska Virolainen ei halunnut sotaa, hän ei puhunut rajojen siirtämisestä. Häneen vaikuttivat sosialististen maiden antamat viestit. Puolan presidentin Edward Ochabin vierailun aikana 1965 hän sai kuulla suoraa puhetta. Ochab kertoi suorasukaisesti niiden, jotka puhuvat rajojen siirrosta puhuvan sodasta ja rakoitti lähinn Saksan yhdistymistä.

Virolainen kirjoitti 23.101968 aiheesta erillisen muistion, jossa hän totesi, ettei ”mielellään puhu asiasta, vaikka kaksikymmentä vuotta jo oli kulunut”. Hän kyseli, oliko nuoriso halukas keskustelemaan asiasta ja sai varman vastauksen 1990-luvulla, jolloin itsekin osallistui siihen näyttävästi ja vaati Karjalaa takaisin.

Saksan Liittotasavallassa asiat nähtiin toisin. Saksan yhdistyminen eli rajojen siirtäminen oli keskeisesti esillä kaiken aikaa, kunnes se tapahtui. Saksan liittotasavalta otti asian esille Etykin valmisteuissa ja loppuasiakirjaan tuli maininta rajojen siirtämisen mahdollisuudesta rauhanomaisesti. Samoin Japani otti neljän Neuvostoliiton sodan loppuvaiheessa valtaaman saaren palauttamisen ehdoksi rauhansopimuksen tekemiselle, ja on pitänyt siitä johdonmukaisesti kiinni.

Syvän suomettumisen 1970-luvulla usko Karjalan palauttamiseen eli hiljaisuudessa monen sydämessä, niin kuin Onni Seppälä kirjoitti Virolaiselle tämän 60-päivän yhteydessä. Virolainen sai vastaanottaa pitkän uransa aikana useita Karjalan palautukseen viittaavia kirjeitä, osa asiallisia, osa kiihkeitä. Karjalan asia tai karjalaisten asia ei kuitenkaan päässyt unohtumaan suomettumisen aikoinakaan.:Yleisradio lähetti 18.12.1980 evakkojen vaiheita kuvaavan ohjelman, jokavuotinen pitäjäjuhlaruletti piti omalta osaltaan huolen siitä, että asia pysyi esillä. Virolainen kävi professori Matti Klingen kanssa Karjala-keskustelun 14.2.1988 eduskunnan kahvilassa.

Muutokset Euroopassa nkyivät Karjalassakin. Karjalan liitto lähetti keväällä 1989 Neuvostoliiton suurlähetystöön kirjeen, jossa ehdotettiin kotiseuturetkien järjestmistä Viipurista. Intouristin Helsingin tomisto ilmoitti pian myönteisestä suhtautumisesta. Intourist suostui retkiin, joiden kohde oli Antrea, Terijoki, Uuskirkko, Muolaa, Säkkijärvi ja Kanneljärvi. Käytännössä kuitenkaan mikään ei toiminut. Rajaviranomaiset eivät tunteneet asiaa.

Paine kannnanottoihin Karjala-kysmyksessä lisääntyi kaiken aikaa muutosten vyöryessä Euroopassa. Karjala-lehden päätoimittaja Kaisa Lahikainen lähestyi Virolaista 12.1.1990 joukolla Karjalan palauttamiseen liittyneillä kysymyksillä. Virolainen ei halunnut vastata suorasukaisiin Karjalan liiton roolia koskeviin kysymyksiin.

Virallinen Suomi ei kyennyt hyödyntämään sit, mikä pohjimmiltaan liittyi siihen, että kaikki idänpolitiikan avainpaikat olivat samankaltaisen taustan eli neuvostomielisten hallussa. Karjalan Liiton uusi puheenjohtaja Rauno Meriö totesi 8.7.1992, että ”tähän saakka olemme olleet hiljaa, nyt on aika puhua”.Alkoi todellakin Karjala-keskustelun aika.

Johannes Virolainen kirjoitti 26.3.1995: Tulevaisuus: yhtyes Kajalan kysymyksen yllä pitämiseen. Me olemme olleet arkoja, kyyristelleet – nyt puhutaan avoimesti. Juuremme ovat olleet ja ovat. Yhteistyö yli rajan. Karjala on niin arvokas maakunta Suomen, Venäjän, Euroopan ja koko maailman kannalta, että sen kohtalo tulevaisuudessa ei voi olla sen täydellisen rappiotilan jatkumine, joka siellä nyt vallitsee.



Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta.
klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti