Sinapunhallituksen syntyminen keväällä 1987 oli kansalaisille suuri yllätys. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit olivat aina itsenäisyyden ajan alusta olleet toistensa suurimpia vihollisia. Sosiaalidemokraattinen puolue aloitti kapinan laillista Svinhufvudin johtamaa hallitusta vastaaan tammikuussa 1918. Verisen vapaussodan jälkeen Suomen oikeisto kantoi kaunaa vasemmistoa kohtaan. Se ei hyväksynyt sitä sovintopolitiikkaa, jota keskusta Ståhlbergin johdolla, maalaisliiton ja sen johtajien Alkion ja Kallion häntä tukiessa, alkoi 1920-luvulla noudattaa. Varsinkin kun Ståhlberg määräsi suomalaiset joukot vedettäviksi pois Itä-Karjalasta ja sieltä paenneet karjalaiset joukot riisuttiin aseista, maassa syntyi voimakas protestimieliala presidenttiä ja häntä varauksetta tukenutta sisäministeri Ritavuorta vastaan. Tämän kiihotuksen tuloksena sisäministeri Ritavuori ammuttiin kadulle 14. helmikuuta 1922. Koskaan ei saatu selville, oliko teko vain yhden häirikön työtä vai oliko sen takana laajempi oikeiston salaliitto.
Oikeiston edustajat vaativat kapinassa mukana olleille kovia rangaistuksia. Menivätpä eräät niin pitkälle, että sodan aikana rikoksiin osallistuneita punaisia oli vietävä Saksan kalikaivoksiin. Vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin tuhansia syyttömättömikäkin. Sovintopolitiikkaa ajava Ståhlberg ei saanut koskaan armoa Suomen oikeiston silmissä. Vaikka Tanner ei osallistunutkaan kapinaan eikä puoueen enemmistö ryhtynyt vapaussodan jälkeen mihinkään maanpetokselliseen toimintaan, sosiaalidemokraatteja pidettiin ”epäisänmaallisina” aina 1930-luvun lopulla saakka.
Lapuan liikkeen ja sitä seuranneen IKL:n aikana merkittävä joukko kokoomuslaisia asettui tätä äärioikeistolaista liikettä avoimesti tukemaan. Mäntsälän kapina oli tämän oikeistolaisen revanssihengen viimeinen yritys. Kokoomuslaisesta Svinhufvudista oli 1931 tullut presidentti, ja vankkumattomana laillisuuden puolustajana hän lopetti yhdellä puheellaan tämän kapinan. Mutta Svinhufvud ei päästänyt sosiaalidemokraatteja maan hallitukseen, vaikka Relander oli antanut Väinö Tannerin jo 1927 muodostaa ensimmäisen sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Svinhyfvud noudatti sitä suomalaista oikeiston periaatetta, ettei sosiaalidemokraattien isänmaallisuuteen voinut luottaa.
Me keskustapuolueen edustajat esitimme vuoden 1966 jälkeen jatkuvasti, että on väärin pitää kokoomusta oppositiossa. Varsinkin vuoden 1970 vaalit olivat keskustapuolueelle raskas menetys, menetimme vaaleissa 13 kansanedustajan paikkaa. Puolueen puheenjohtajana pyysin silloin niin nöyrästi kuin osasin presidenttiä ottamaan kokoomuksen skeä myös vaaleissa menestyneen SMP:n hallitukseen. Presidentti sanoi ymmärtävänsä kantani, mutta kun uutta hallitusta ei vaalien jälkeen kesäkuun lopulle tultaessa saatu muodostetuksi, presidentti pakotti keskustapuolueen edelleen kantamaan hallitusvastuuta.
Vielä vuonna 1979 vallien jälkeen Kekkonen muodosti Koiviston johdolla valtakautensa viimeisen hallituksen, jossa kokoomus ei ollut mukana. Kun sen jälkeen kesäkuussa 1979 annoin Suomen Kuvalehdelle haastattelun, mikä erityisesti ärsytti Kekkosta, en tämän jälkeenkään lakannut vaatimasta kokoomusta hallitukseen.
Vaalikaudella 1983-87 punamullan eväät oli todella syöty loppuun sosiaalidemokraattien johdon mielestä. He olivat kyllästyneet Väyrysen liian tiukkaan linjaan hänen taistellessaan sosiaalidemokraattien hegemonipyrkimyksiä vastaan. Erityisesti Sorsan ja Väyrysen välit olivat tulehtuneet. Kokoomuksen vetäminen mukaan hallitukseen oli näin ollen selvää vaalituloksen selvittyä. Siinä ei maassa valinnut erimielisyyttä, yleinen mielipide oli jo pitkään vaatinut kokoomuksen syrjinnän lopettamista ja vaalien jälkeen keväällä 1987 katsottiin, että aika hallitusovien avaamiselle kokoomuspuolueelle oli tullut. Nimenomaan Mauno Koivisto käytti useita puheenuvuoroja siitä, miten haitallista on muodostaa parlamentaarinen hallitus liian laajalle pohjalle. Minä olen sen kokemuksen perusteella, jonka olen saanut eduskunta- ja hallitustyöstä, suuresti kummastellut tällaisia puheita.
Kun keväällä 1987 Koivisto ja häneen yhtyen eräät sosiaalidemokraatit ja kokoomuslaiset vastustivat liian laajapohjaista hallituksen mudostamista, se tarkoitti lähinnä keskustan jättämistä oppositioon, vaikka sitä ei suoraan sanottu. Keväällä 1987 ennen hallituksen muodostamista oli käsikrijoitus valmis. Sillä oli kaksi keskeistaä tavoitetta: kokoomuksen tulo hallitukseen ja keskustapuolueen ulosheitto hallituksesta.
Kokoomuspuolueessa tunnettiin aitoa tyytyväisyyttä ja iloa, kun puolue vihdoin vapun maissa 1987 saattoi astua pää pystyssä takaisin valtioneuvoston linnaan. Sieltä kokoomuslaiset ministerit olivat viimeksi lähteneet toukokuussa 1966, kun Virolaisen hallitus erosi ja tilalle tuli Paasion johtama kansanrintamahallitukseksi nimetty hallitus.
Lähdeaineisto: Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti