Puolueiden kannatuskäyrät olivat gllupeissakin varsin johdonmukaisia vielä keväällä 1986. SDP:n kannatus pysyi varsin korkeana, joskin osoitti ieviä taantumisen merkkejä. Se oli 25 %. SKDL:n kannatus väheni vauhdilla pitemmän kehitystrendin mukaisesti ja oli huhtikuussa 1986 enää 11,8 %. Keskustapuolueen kannatus muodosti käytännössä ainoan poikkeaman monista ennusteista: se ei noudattanut Ilkka Suomisen ennustetta pudota kymmenen prosentin keskikastiin SKDL:n seuraksi, vaan oli noussut varsin jyrkästi 20,4 %:iin. Kokoomuksen kannatus polki melko lailla paikallaan ja osoitti vain vähäisiä nousuoireita. Suuren vaalivoiton odotus Kokoomuksessa joutui koetukselle.
Kekkosen kaudesta oli kulunut jo hyvä tovi, mutta asetelmat oli Kokoomuksen kannalta ennallaan. Hallitusovi oli kiinni. Vuoden 1987 jälkeistä tilannetta ajatellen kuitenkin vain SKDL oli etukääteen sulkenut oven Kokoomukselta, joka ei edelleenkään kelpaisi hallituskumppaniksi, minkä Arvo Aalto totesi syksyllä 1986. SDP hyväksyi puolueneuvostossaan 19.11.1986 eduskuntajulistuksensa. Se perustui perinteisille sosiaalidemokraattisille arvoille. Puolue tarjosi muun muassa vaihtoehdon välinpitämättömyydelle, yhteisvastuuta, päivähoitoa jokaiselle alle kouluikäiselle, työn merkityksen korostamista, tasa-arvoa, ruuan hinnan alentamista, asuntoja kaikille, oikeudenmukaista verotusta.
Eduskuntavaalien 1987 keskeinen piirre oli vasemmiston kokema romahdus. Sekä SDP että SKDL kokivat merkittävät vaalitappiot. Suomi porvarillistui vauhdilla. Olisi ollut parlamentarismin mukaista, että olisi syntynyt porvarihallitus, niin kuin porvarilliset puolueet suunnittelivat. Kansan tahdon ja vallanjaon välissä oli kuitenkin presidentti Mauno Koivisto. Pian nähtäisiin, oliko mikään muuttunut sitten vuoden 1983 hallituksenmuodostamisen. Silloin kaikki oli ennallaan, vain SDP oli tullut Keskustapuolueen sijaan ulkopolitiikan vallankahvan haltijana.
Sosiaalidemokraatit selvisivät vielä säikähdyksellä siinä mielessä että hieman yli sadan tuhannen äänen katoaminen johti vain yhden paikan menetykseen. SDP sai 56 edustajaa. Sitä suurempi kato kävi SKDL:n riveissä, joita kommunistien lopullinen kahtiajakautuminen edusti. SKDL menetti lähes 150 000 ääntä edellisiin vaaleihin verrattuna ja yksitoista edustajaa. Se sai vain 16 mandaattia uusille valtiopäiville. Vähemmistökommunistinen puolue demokraattinen vasemmisto (DEVA) sai neljä kansanedustajaa.
Kokoomus ja keskutapuolue menestyivät hyvin ja nostivat äänimääriään. Kokoomus sai 23,1 % äänistä, yhdeksän lisäpaikkaa ja yhteensä 53 mandaattia, Se nousi selväksi kakkoseksi eduskunnassa. Keskustapuoluekin saavutti pienen voiton ja nosti edustajapaikkojaan yhdellä. Sen pitkään jatkunut taantuminen kuitenkin selvästi katkesi, ja puheenjohtaja Paavo Väyrynen saattoi sanoa, että ”saimme ensimmäisen selvän voiton 25 vuoteen”.
Vennamon puolue SMP ei kestänyt hallitustyötä, se olikin protestipuolue, joka oli elänyt herravihalla. Nyt sillä oli omia herroja, ja se merkitsi äänikatoa. Eduskuntaryhmä supistui lähes puoleen ja jäljelle jäi kahdeksan edustajaa. Tämä oli suuri helpotus erityisesti keskustapuolueelle. Liberaalinen kansanpuolue koki mahalaskun erehdyttyään yhteistyöhön asenteiltaan kovin erilaisen keskustapuolueen kanssa. Ohjelmalliset yhtmäkohdat eivät riittäneet. Kosketus Kepuun riitti tappamaan liberalien kannatuksen kapungeissa: nolla edustajaa uudemman kerran, mikä merkitsi samalla poistamista puoluerekisteristä. Vihreät jatkoivat nousuaan: he saivat kaksi edustajaa lisää ja yhteensä neljä edustajaa Arkadianmäelle.
Vaalit olivat selkeä voitto porvarillisille kansanosalle, Vaikka vihreitä ei laskettaisi kumpaankaan ryhmittymään, eduskunnan oikeistoenemmistö oli murskaava 120-76. Ja kokoomuksen neuvostosuhteet toimivat. Mikään ei voisi estää kokoomuksen nousua hallitukseen. Viimeksi kokoomusministereitä oli istunut Johannes Virolaisen hallituksessa vuosina 1964-1966.
Johannes Virolainen teki komean paluun eduskuntaan. Hän sai 7312 ääntä. Vaalibudjetti oli 100 000 mk. Neuvostovallan romahduksen myötä tapahtui suuri muutos. Yhtäkkiä vapautunut Karjalan kysymys antoi uutta pontta valtioneuvoksen tittelin Koivistolta saaneelle Johannes Virolaiselle, mutta kantona kaskessa oli samainen Mauno Koivisto, joka oli juuttunut ajatukseen Mihail Gorbatsovin tukemisesta. Koivisto laittoi hyvissä ajoin jo vuonna 1989 pääministerinsä Harri holkerin kertomaan eduskunnassa Karjalan-vastaisen kantansa. Koivisto ja Virolainen joutuivat vastakkain, Virolainen presidenttinä oli melkoisella varmuudella johtanut neuvotteluihin Karjalan palauttamisesta Neuvostoliiton romatamisen yhteydessä. Koivisto uhrasi Suomen edut ja historialliset Viipurin alueet Neuvostoliiton säilymisen turhalle alttarille.
Eduskuntavaalit 1987
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1987
Vaalit 1987: oikeisto ja vasemmisto liittoon
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=295&a=2311
Kirja kertoo, miksi Koivisto valitsi Holkerin
http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/37274-arvio-kirja-kertoo-miksi-koivisto-valitsi-holkerin
Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti