Fosforiittisota ja Ime-ohjelma

Leonid Breznevin jälkeen Neuvostoliitolla oli kaksi yhytaikaista ja huonokuntoista puoluejohtajaa – Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko – joita maaliskuussa 1985 seurasi Mihail Gorbatsov, huomattavasti nuoremman polven uudentyyppinen johtaja. Paikalleen jähmettyneen neuvostovaltion uudistamiseksi hän toteutti reippaan tuuletuksen puolueen tärkeimmissä elimissä. Niinpä vuoden 1987 alkuun mennessä 80 prosenttia politbyron ja 40 prosenttia puolueen keskuskomitean jäsenistä oli vaihdettu. Yhteiskunnan ja etenkin talouselämän uudistamispolitiikka, perestroikaa, tukemaan Gorbatsov omaksui vuoden 1986 puolella uudenlaisen avoimmuuden eli glasnostin. Se tähtäsi ylenmääräisestä salailusta luopumiseen ja avoimmuuden ja yleensäkin sananvapauden laajentamiseen. Tämä lisäsi tiedotusvälineiden liikkumavaraa ja käynnisti yhteiskuntakeskustelun muun muassa neuvostovaltion historian kipupisteistä Virossa. Vaikka keskustelua pyrittiin alkuun ohjailemaan ylhäältä päin, se vähitellen laajeni koko yhteiskunnan semokratisoimista koskeviksi vaatimuksiksi Virossa.

Ulkopolitiikkaa alkoi luonnehtia Neuvostoliiton ja lännen suhteiden normaalistuminen, johon reaaliteettina vaikkutti se, että Neuvostoliitto rappeutuvine talouksineen oli jäänyt alakynteen suurvaltojen kilpavarustelussa. Gorbatsov lopetti sodan Afganistanissa ja veti neuvostojoukot sieltä 1989. Afganistanissa lienee vuosien varrella palvellut tuhatkunta virolaista.

Yhteiskunnan liberalisoituminen ja keskustelu- ja samalla arvostelumahdollisuuksien lisääntyminen alkoi jäytää kommunistisen puolueen yksinvaltaa perustuvaa järjestelmää Virossa, Imperiumin keskusjohdon kannalta hälyttäväksi oli myös nousemassa kansallisuuskysymys, vaikka Gorbatsov ylistikin kommunistisen puolueen 27. edustajakokouksessa alkuvuodesta 1986 valtakunnassa noudatettua leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, jonka ansiosta kansallinen sorto ja eriarvoisuus oli pysyvästi hävitetty Neuvostoliitosta-

Toisin oli käytännössä. Vapaamielinen uudistuspolitiikka nosti neuvostovaltion kymmenien vähemmistökansojen keskuudessa nopeasti pintaan jo kuolleeksi luullun – tai pikemminkin sellaiseksi väitetyn – kansallistunteen. Neuvosto-Virossa ja muuallakin Baltiassa pitkään kärjistynyt kansallisuuskysymys – etniset virolaiset olivat hyvää vauhtia jäämässä vähemmistöksi omassa tasavallassaan – sekä demokratian lisäämisen, rappeutuvan talouden kohentamisen ja ympäristön raiskaamisen lopettamisen vaatimukset murtautuivat uudessa tilanteessa nopeasti pinnalle. Lähes puoli vuosisataa kestänyt apaattisuus muuttui 1987 vireäksi poliittiseksi toiminnaksi, uudeksi ”kansalliseksi heräämiseksi” Virossa.

Lähtölaukauksena oli fosforiittisota. Vuoden 1986 lopulla Moskovassa julkistettiin salassa kehitellyt suunnitelmat Koillis-Virossa perustettavasta suuresta fosforikaivoksesta. Kaivoksen pelättiin aiheuttavan vakavia ympäristövaurioita neuvostotasavallan parhaalla maanviljelyseudulla ja tuovan yhä enemmän epävirolaista työvoimaa. Keväällä 1987 syntynyt ensimmäinen yhteinen joukkoprotesti, kansanliike, byrokraatteja vastaan onnistui, ja kaivos saatiin torjutuksi. Kamppailu itse asiassa pani alulle Viron vihreän liikkeen.

Seuraava kansallisaktiivisuuden ilmentymä oli Tallinnan Hirvepark-puistossa 23. elokuuta 1987 järjestetty ehkä parintuhannen hengen rauhallinen mielenosoitus Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmiman Molotovin-Rippentropin sopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa vastaan. Sellaisen olemassaoloahan Neuvostoliitto ei ollut tunnustanut. Viranomaiset käyttivät mielenosoituksen tuomitsemisessa vanhaa leimaa. Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean byroon mukaan kyseessä oli ulkomaisen myyräntyön avulla järjestetty neuvostovastainen tilaisuus ja yritys sekaantua Neuvosto-Viron sisäisiin asioihin.

Sekä fosforiittisota että Hirvepark-puiston mielenilmaus olivat aktivoimassa a organisoimassa virolaisten spontaania kansalaistoimintaa, ja menestys avasi uusia näköaloja. Neljä virolaista yhteiskuntatietelijää Siim Kallas, Tiit Made, Edgar Savisaar ja Mikk Titma, julkaisia tarttolaisessa Edasi-sanomalehdessä 26. syyskuuta 1987 ohjelman Viron taloudelliseksi itsenäistymiseksi eli IME-ohjelman (Itsemajandav Eesti), joka käynnisti vilkkaan keskustelun ja myös konkreettisen suunnittelun. Ohjelma sai nopeasti suuren yleisön tuen, ja vähitelleen myös poliitikot kallistuivat sen kannalle.

Joulukuussa 1987 järjestäytyi virolaisen kulttuuriperinnön ja menneisyyden vaalimiseen keskittyvä ja Viron historian kunnianpalautusta ajava, nopeasti politisoitunut Eesti Muinsukaitse Selt-seura. Se oli ensimmäinen yleisvirolainen demokraattinen joukkojärjestö. Trivimi Velliste puheenjohtajanaan seura ryhty virkistämään Viron kollektiivista muistia täyttämällä maan historian valkoisia läiskiä, palauttamalla itsenäisyydenaikaisten valtiomiesten mainetta ja tuomalla keskeisen kansallisen symbolin, itsenäisen Viron sinimustavalkoisen lipun, uudelleen julkisuuteen. Lähes puoli vuosisataa kiellettyn ollut lippu sai kesäkuussa 1988 korkeimman neuvoston presidiumin päätöksellä kansallislipun aseman.

Lähdeaineisto: Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5