Jäiden lähtö Euroopassa

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (Etyk) oli Helsingin päätösasiakirjassaan vuonna 1975 määrittänyt maanosan turvallisuuden ylläpidon periaatteet, joihin kuului ennen kaikkea valtioiden suvereniteetin ja rajojen loukkaamattomuuden kunnioittaminen. Tässä suhteessa asiakirja melko pitkälle korvasi myös Saksan kanssa tekemättä jäänyttä rauhansopimusta. Moskovassa ja muidenkin itäblokin maiden kommunistihallitusten keskuudessa Etyk haluttiin ensi sijassa ymmärtää ”Jaltan järjestyksen” turvaajaksi.

Helsingin päätösasiakirjaan sisältyi kuitenkin rauhanomaisten muutosten mahdollisuus valtiollisissa suhteissa ja ajatus kansalaisten välisen kanssakaymisen edistämisestä. Ihmisoikedet ja talouden vapautus alkoivat tulla yhä tärkeämmiksi vaatimuksiksi myös itäblokissa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Mihail Gorbatshovin uudistusohjelma lupasikin parannuksia.

Puolassa hallitus joutui perääntymään sotatilan aikaisista rajoituksista, ja myäs Unkarissa eteni sekä talouden että yhteiskunnan vapautuminen. Jyrkintä linjaa edustivat yhä DDR ja Tsekkoslovakia sekä toisaalta Romania ja Bulgaria, jotka olivat kuitenkin sivussa Keski-Euroopan keityksestä. Kylmän sodan jään sulaminen näytti jo väistämättömältä, mutta kukaan ei vielä tiennyt, kuinka jäykistynyt blokkijako käytännössä purettaisiin.

DDR:n hallinto yritti pitää kiinni tiukasta kurista ja kommunistipuolueen vallasta tietäen, että pienikin lipsahdus saattaisi aiheuttaa vyöryn kohti Saksan yhdistymistä Länsi-Saksan ehdoilla. Lännen taloudellinen ja kulttuurinen vetovoima oli suuri, ja tietoa kulki erityisesti televisiolähetysten avulla rajojen yli itään. Saksan talouden ja väkiluvun suuruus sekä asema keskellä Eurooppaa tekivät siitä avainalueen koko maanosan kehtykselle. Siksi siellä oli myös voimakkaat Neuvostoliiton asevoimat.

Puola ja Unkari vapauttivat poliittista järjestelmäänsä tuntuvasti jo vuoden 1989 alkupuolella. Kesällä kommunistipuolue menetti ehdottoman valta-asemansa Puolassa, ja Unkarissa aloitettiin uudistusohjelma, johon sisältyi myös esteiden purkaminen Itävallan vastaiselta rajalta. Sieltä alkoi virrata länteen tuhansia itäsaksalaisia, joita jäi myös Saksan liittotasavallan lähetystön alueelle Prahaan odottelemaan junakuljetusta. Sen järjestyminen kohtalaisen helposti oli merkki itäblokin hallitusten pyrkimyksestä välttää väkivallan käyttöä.

DDR:n hallinnon romahdus syksyllä 1989 tapahtui nopeasti, eikä Neuvostoliitto reagoinut edes Berliinin muurin avaamiseen 9. marraskuuta. Gorbatshovin johtama hallitus oli päättänyt olla puuttumatta tilanteen kehitykseen, vaikka oli odotettavissa koko järjestelmän kaatuminen itäisen Keski-Euroopan maissa. Näin tapahtuikin muutaman kuukauden aikana.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajilla oli keskeieinen asema kylmän sodan päätösvaiheen hallinnassa, mutta myääs kansainväliset instituutiot, ennen kaikkea YK ja Etyk tarjosivat hyvät puitteet tilanteiden käsittelylle. Kaikista hallintayrityksistä huolimatta kylmän sodan päätös Euroopassa oli jäiden lähdön kaltainen tapahtumaketju, joka eteni omalla painollaan luonnonilmiön lailla. Tarvittiin lisäksi hyvää onnea, ettei pahempia räjhdyksiä sattunut.

Myös Neuvostoliiton hajoamisprosessi oli edennyt pitkälle, kun se sai uutta vauhtia Keski-Euroopan tapahtumista vuodenvaihteessa 1989/1990. Koko vuoden 1990 Moskovan sisäisessa valtataistelussa kamppailivat uudstajat ja vanhoilliset. Seuraavan vuoden alkupuolella vanhan järjestelmän kannattajat koettivat saada hajoamista pysähtymään, ja yrittivät elokuussa jopa vallankaappausta. Lopputuloksena oli kuitenkin Neuvostoliiton hajoaminen vuoden päättyessä.

Kylmän sodan loppuvaihe ei ollut pelkästään Eurooppaa koskeva asia. Neuvostoliittoa vetäytyi monista ”kolmannen maailman” kriisipesäkkeistä 1980-luvun loppuvuosina ja suostui yhteistyähön lännen kanssa muun muassa Irakin ajamiseksi pois miehitetystä Kuwaitista syksystä 1990 alkaen. Yhteistyötä tarvittiin monella muulla alueella tilanteen rauhoittamiseksi. Yleensä siinä onnistuttiin, mutta Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen kesästä 1991 alkaen muistutti suurista riskeistä.

Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13 978-951-1-20925-6