Sosiaalidemokraateilla ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään ongelmia heidän valitessaan omaa presidenttiehdokastaan. Vuoden 1979alussa vielä oletimme, että Koiviston suosiosta huolimatta voitaisiin SDP:n ehdokkaaksi asettaa Sorsa. Mutta sen jälkeen, kun Koiviston hallitus oli muodostettu saman vuoden toukokuussa, Sorsa kieltäytyi ehdottomasti asettumasta presidenttiehdokkaaksi, eikä kysymyksiä SDP:n mahdollisesta ehdokkaasta enää syntynyt. Suomessa tehdyt mielipidemittaukset osoittivat jo vuoden 1980 taitteessa Koiviston nauttivan maassa varsin laajaa suosiota ja kasvattavan varmasti etumatkaansa muihin poliittisiin vaikuttajiin. 50-55-prosenttia vastaajista ilmoitti kannattavansa Koivistoa.
Emme voineet olla kiinnittämättä huomiota siihen, että vuoden 1979 parlamenttivaalien jälkeen Kekkonen nimitti Koiviston pääministeriksi. Yritimme arvioida tuota tapahtumaa seuraavien eduskuntavaalien kannalta. Mihin Kekkonen pyrki luovuttaessaan Koivistolle mukavimman ponnahduslaudan presidentintuoliin hyppäämiseksi? Halusiko hän tukea Koivistoa ja tehdä tästä seuraajansa heikentämällä oman puolueensa todennäköisten presidenttiehdokkaiden Karjalaisen ja Virolaisen asemia – viimeksi mainittujen kanssa hän oli riidellyt viime vuosien ajan tavalla tai toisella? Vai luottiko hän päinvastoin siihen, että seuraaviin presidentinvaaleihin jäljellä olevien viiden vuoden aikana Koivisto pilaisi maineensa hallituksen päämiehen virassa, menettäisi suosionsa ja joutuisi luopumaan leikistä korkeimman valtionviran tavoittelijana? Toimiessaan Suomen Pankin pääjohtajana ja pysytellessään syrjässä poliittisesta pelistä Koivisto saattoi rauhallisesti arvostella hallituksen epäsuosittuja ratkaisuja kantamatta niistä minkäänlaista vastuuta. Tultuaan pääministeriksi hän itse joutui vastuuseen toimista ja muuttui itse kritiikin kohteeksi. Samalla Koivisto ajautui mukaan poliittiseen taisteluun ja menetti imagonsa miehenä, joka oli sivussa monia valitsijoita tympäännyttävästä politikoinnista. Mataline profiileineen Koivisto saattoi lisäksi osoittautua päättämättömäksi ja toimintakyvyttömäksi johtajaksi tilanteeseen, jossa vaikeasti hallittavaa monipuoluehallitusta oli välttämätöntä pitää koossa etsimällä jatkuvasti kompromisseja.
Matala profiili pelasi kuitenkin Koiviston pussiin auttaen välttämään konfliktitilanteet hallituksessa ja karttamaan tekemästä epäsuosittuja ratkaisuja. Koiviston pistetili kasvoi koko ajan. Samalla pääministeri alkoi osoittaa tiettyä riippumattomuutta presidentistä ja itsenäisyyttä päätöstenteossa. Monessa tapauksessa hän ei katsonut tarpeelliseksi neuvotella presidentin kanssa, vaan tuli esittelemään tälle jo valmiit ratkaisut.
Mikäli Kekkonen halusi – nimittäessään Koiviston pääministeriksi – tukea tätä todennäköisenä seuraajanaan Suomen presidentin virassa, hänen ei olisi pitänyt ilmaista tyytymättömyyttään pääministerin itsenäisyyteen. Joko siis Koiviston tukeminen ei kuulunut Kekkosen suunnitelmiin tai Koiviston käyttäytyminen pakotti Kekkosen muuttamaan suunnitelmaansa. Joka tapauksessa pääsi muodostumaan epätavallinen tilanne – presidentti ja pääministeri ajautuivat avoimeen konfliktiin. Kekkonen vaati hallituksessa olevilta K-linjan kannattajilta, että nämä panisivat toimeksi hallituskoalition hajottamiseksi tai ainakin pääministerin vaihtamiseksi. Syitä presidentin määräyksen täyttämiseksi alettiin etsiä voimallisesti. Mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi.
Minulle tarjoutui tilaisuus olla jo vuoden 1981 keväällä henkilökohtaisesti läsnä eräässä luottamuksellisessa neuvottelussa, jossa Kekkosen lähimmät kannattajat yrittivät löytää keinoja Koiviston hallituksen hajottamiseksi. Palaverissa esitettiin lukuisia ehdotuksia, mutta kaikki ne hylättiin kelvottomina toinen toisensa jälkeen. Minä en luonnollisestikaan esittänyt mitään ehdotuksia, vaan yritin pysytellä ulkopuolisena sivustakatsojana. Istuimme myöhäiseen iltaan, mutta mitään ratkaisua ei syntynyt.
Saavuin Koiviston luo aiemman sopimuksen mukaisesti hänen asuntoonsa. Koivisto otti minut vastaan tavattoman vakavan ja sanoisin jopa synkän näköisenä. Tellervokin katsoi minuun jokseenkin tiukasti ja epäystävällinen tilanne kasvoillaan. Niin Maunolla kuin Tellervollakin saattoi tietysti olla syyt olla katkeria minulle. Hehän tiesivät hyvin läheisistä suhteistani Uusitaloon ja Väyryseen, jotka Kekkosen määräyksestä toimivat aktiivisesti hallituksen hajottamiseksi. Yleisesti oli tiedossa myös sympatiani Karjalaista kohtaan, joka tavoitteli maan presidentin virkaa ja oli Koiviston potentiaalinen kilpailija. Mutta Maunoon nähden omatuntoni oli puhdas.
Asetuimme Koiviston kanssa keskellä huonetta olevan pyöreän pöydän ääreen, ja Tellervo istuutui kauemmaksi seinän vierustalle, mistä käsin hänen oli mukavampi seurata keskusteluamme. Manu kaatoi ääneti viskiä laseihin ja laimensi sen vedellä. Maistoimme laseista ja panimme ne pöydälle. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Mutta sitten Mauno sanoi yhtäkkiä ilman mitään esipuhetta lujasti ja vastaanväittämättömästi: - Menen huomenna presidentin luo ja jätän eronpyyntöni pääministerin virasta. – Oletko menettänyt järkesi? huudahdin tahtomattani. Vilkaisin Tellervoon. Hän istui edelleen yhtä kivikasvoisena seuraten tarkkaavaisesti reaktiotani. – Sinähän ymmärrät, jatkoin minä, että pääministerin virka turvaa sinulle parhaat mahdollisuudet taistelussa presidentin virasta. Miten sellaisesta voi kieltäytyä? En halua edes puhua siitä. Ettekö voi muka keskustella presidentin kanssa todellisten miesten tavoin ja selvittää kaikki erimielisyydet? Eihän teidän välillänne edes ole mitään vakavaa henkilökohtaisen kunnianhimon ohella!
En muista, mistä puhuimme Maunon kanssa sen jälkeen, mutta keskustelumme muuttui rauhalliseksi ja ystävälliseksi. Ainakin jonkin aikaa hän häilyi kahden vaiheilla. Mutta sitten hän kokosi itsensä ja näytti todellisen taistelijanluonteensa. Syntyneessä tilanteessa tulevat presidentin viran tavoittelijat – Koivisto ja Virolainen – osoittautuivat liittolaisiksi. Näissä olosuhteissa presidentti oli voimaton.
Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov: Näinhän se oli ISBN 951-1-12681-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti