”SDP on syvällä murheella vastaanottanut tiedon Breznevin kuolemasta. Arvostamme suuresti sitä työtä, jota Breznev teki kansainvälisen sosiaalidemokraattisen liikkeen ja kommunistisen liikkeen välisen rakentavan dialogin syntymisen ja kehittymisen hyväksi”. Näin SDP:n johtokaksikko Kalevi Sorsa ja Erkki Liikanen luonnehtivat edesmennyttä neuvostojohtajaa. ”Otamme osaa siihen suruun, jota te, hyvät toverit, tunnette suuren johtajanne kuoleman johdosta”, lopettivat suomalaistoverit surunvalittelunsa. Suomalaiset hiljentyivät naapurimaansa Neuvostoliiton kansojen rinnalla kunnioittamaan suuren valtiomiehen ja Suomen ystävän muistoa”. Nämä sanat lausui Suomen presidentti. SDP:n johtohenkilöiden surunvalitteluja on tietenkin arvioitava ajassa. Muutoin varsin tunneniukka Koivisto puhui kuin olisi menettänyt läheisen omaisen. Miten suomalaiset voisivat seisoa Neuvostoliiton kansojen rinnalla kunnioittamassa sellaisen henkilön muistoa, joka oli luonut ”kansojen vankilan”, mikä oli dissidenttien määritelmä Neuvostoliitosta? Kenen nimissä Koivisto puhui? Missä menee valtiollisten kohteliaisuuksien sietoraja? Kun sosiaalidemokraatit nimittivät kommunistidiktaattoria toveriksi, oli erkaannuttu perusteellisesti siitä perinteestä, jolle kansanvaltainen sosialidemokratia oli perustettu. Tällä asenteella oli merkitystä, kun arvioidaan Suomen kansainvälistä orientoitumista nimenomaan vuodesta 1981/1982 eteenpäin. Breznevin kuoleman valittelijat eivät mieltäneet sitä suurta strategista muutosta, mikä oli käynnissä; enemmänkin alkoivat katso taakse – kuin eteenpäin. Breznevin tilalle nousi KGB:n pelätty johtaja Juri Andropov. Hänestä sos.dem, johtajat olivat valmiita antamaan maireita lausuntoja. Sorsan mukaan ”Andropov on harkitsevainen ja miettiväinen ihminen – huumorintajuinenkin; rauhallinen ja täsmällinen”. Helsingin Sanomat seurasi samoja latuja: ”Uusi pääsihteeri on kolkolta kalskahtavasta KGB-taustastaan huolimatta tunnettu intellektuelli, joka on pyrkinyt viime aikoina luomaan etäisyyttä tähän valtakeskukseen”. Todellisuudessa KGB:n ote vahvistui kaikkialla itäblogissa ja neuvostomaassa Andropovin valtaantulon jälkeen.
SKP:n puheenjohtajaksi valittiin ylimääräisessä edustajakokouksessa 14.-15.5.1982 työvoimaministeri Jouko Kajanoja. Hän nousi tehtävään ns. kolmaslinjalaisten ja enemmistön tuella. Kokous muistetaan eronneen puoluejohtajan Saarisen puheesta, kun hän puolusti sinivalkoista sosialismia ja arvosteli NKP:tä SKP:n asioihin sotkeutumisesta. Hajoamassa olleen puolueen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo menetti paikkansa, ja hänen tilalleen valittiin ”älytyöläinen”, tohtori Seppo Toiviainen. Myös SKDL oli hajanainen, kun Ilkka-Christian Björklund arvosteli Kivisitöä ja vaati lähtöä hallituksesta. Käytännössä Kajanoja alkoi lähestyä SKP:n vähemmistöä, ja SKP:n enemmistä pääsihteeri Arvo Aallon johdolla alkoi tehdä työtä Kivistön kanssa.
Kajanoja pääsi esittäytymään Berliinissa Erich Honeckerille 10.11., jolloin puoluejohtajat keskustelivat pari tuntia. Honecker oli epäilemättä jo tietoinen edellispäivänä tapahtuneesta Breznevin kuolemasta, mutta vaikeni siitä. Keskustelua hallitsi kansainvälisen tilanteen kärjistyminen, josta johtajat syyttivät yksiselitteisesti Yhdysvaltoja. Kajanoja otti oma-aloitteisesti esille Suomen ulkopolitiikan, josta DDR:n tiedustelu oli tosin saanut runsaasti luottamuksellista tietoa ennen vierailua. Lähetystösihteeri Vorpahl (Thorsten) oli raportoinut SDP:n johdon peloista CDU:n noustua valtaan Bonnissa sekä suomalaisen rauhanliikkeen sisäisistä mielipide-eroista. Lähetystösihteeri Klaus Bredow (Bach) oli varoittanut Suomessa kytevästä halukkuudesta liittyä Euroopan Neuvostoon. Lisäksi KGB sekä Tsekkoslovakian ja Unkarin turvallisuuspalvelut olivat välittäneet N+N-maiden Etyk-valmistelutietoja.
Honecker paljasti itäblogin varsin aggressiivisen halun ohjailla läntisiä rauhanliikkeitä ja strategian, jossa työttömyydestä yritettiin tehdä rauhanliikkeen voimavara. Kajanoja puolestaan väläytti SKP:n eroa hallituksesta. Hän oli hieman ennen Berliinin vierailua tavannut Koiviston, joka yritti devalvaatiopaineen kasvaessa pitää SKDL:ää hallituksessa.
Kajanojan vierailu oli marginaalinen tapahtuma SDP:n puoluesihteeriin Erkki Liikasen 30.11.-2.12.1982 tapahtuneen ”valtiovierailun” rinnalla. Sorsan aiemmin maaliskuulle sovittu vierailu li peruuntunut ja Liikasen vierailu oli sen korvike. SED:n keskuskomitean arkistossa on poikkeuksellisen laaja vierailua koskeva aineisto, joka osoittaa, että ensinnäkin vierailua valmisteltiin huolellisesti ja että se myös koettiin suurena menestyksenä. Honeckerin ja Liikasen keskustelut käsittivät käytännössä kaksi pitkää puheenvuoroa. Honeckerille valmistetussa 15-sivuisessa keskustelunuotissa korostettiin useaan otteeseen Sorsan merkitystä. ”Erityistä arvoa on syytä antaa Kalevi Sorsalle”, joka 32. puoluekokouksessa korosti, että ”taistelu rauhan ja turvallisuuden puolesta on 1980-luvun tärkein tehtävä”. Lopuksi Honecker lähetti terveisiä puoluejohtaja Sorsalle ja presidentti Koivistolle, tässä järjestyksessä. Vuoden 1982 kuluessa Sorsa oli noussut nimenomaan ulkopoliittiseksi johtajaksi.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti