sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Suomen asialla – ja vähän Neuvostoliitonkin



















Presidentti Koivistoa ja hänen seuruettaan kuljettanut kone laskeutui New Yorkiin 24.9.1983. Matka jatkui välittömästi ilmavoimien erikoiskoneella Washingtonin esikaupunkialueella sijaitsevaan Andrewsin lentotukikohtaan. Siellä kulkuvälinettä vaihdettiin vielä kerran, ja kaksi merijalkaväen Delta-helikopteria kiidätti suomalaiset Washingtonin keskustan muistomerkkialueelle. Vastaanotto oli koruton. Paikalla oli ainoastaan varaulkoministeri Dam puolisoineen. Parinkymmenen sotilaan suuruinen osasto äkseerasi hetken, ja osavaltion edustajat lausuivat presidentin tervetulleeksi. Yhdysvaltain tiedotusvälineitä tapahtuma ei kiinnostanut, Viiden minuutin seremonioiden jälkeen Koivisto siirtyi majapaikkaansa hotelli Watrgate´iin. Samaan aikaan presidentti Reagan vietti puolen kilometrin päässä Valkoisessa talossa grillijuhlia rodeo- ja cowboy-yhdistyksen jäsenten kanssa.

Maanantaina 26.9. olivat vuorossa seremoniat Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä Arlingtonin hautausmaalla. Päivän mittaan Koivisto tapasi liikenneministerin, valtionvarainministerin, varaulkoministerin sekä Reaganin taloudellisen neuvonantajan. Pidempi keskustelu hänellä oli kauppaministeri Malcom Baldrigen kanssa. Esillä oli maiden välinen ”ikuisuuskysymys”; suomalaisten jäänmurtajien myynti Yhdysvaltoihin. Baldrige lupasi, kuten kaikki edeltäjänsäkin aikoinaan, tutkia murtajakaupan tiellä olevia esteitä. Sen pidemmälle meneviä lupauksia häneltä ei saatu puristetuksi. Muista Koiviston esille ottamista ongelmista, suomalaiselle erikoisteräkselle ja suomalaisille paperikoneille asetetuista myyntiä jarruttavista erikoistulleista, Baldrige ei antanut mitään lupauksia.

Päivän tavallaan pelasi varapresidentti Bush. Jo edellisenä iltana hän oli tarjonnut päivällisen presidentti ja rouva Koiviston kunniaksi. Kun sen jälkeen käyty kahdenkeskinen keskustelu oli jäänyt kovin lyhyeksi, Bush oli ehdottanut, että hän voisi tulla jatkamaan sitä Watrgate-hotelliin seuraavan päivänä. Suomalainen lehdistö, joka ei tuntenut taustoja, tulkitsi maanatain tapaamisen ylimääräiseksi huomionosoitukseksi Suomen presidentille, jota Bushin oli huomattu sympatisoivan. Todellisuudessa kolmen neljännestunnin mittaisessa keskustelussa valmisteltiin seuraavana päivänä tapahtuvaa kohtaamista presidentti Reaganin kanssa.

Amerikkalaisia ja maan tiedotusvälineitä Koiviston vierailu ei juuri hetkauttanut. Washingtonissa oli totuttu näkemään maailmanpolitiikan paljon tunnetumpia vaikuttajia miltei päivittäin. Suhtautumista kuvasi mainiosti järjestetty aamiaistilaisuus, jolle oli kutsuttu amerikkalaisvaikuttajia aina kongressin ulkoasiainvaliokuntaa myöten. Se osoitti, että Suomen teki amerikkalaisten silmissä kiinnostavaksi vain Neuvostoliiton naapuruus sekä se vallalla olut harhakäsitys, että suomalaiset olivat asiantuntijoita kaikessa, mikä koski itäistä supervaltaa. Tätä heijastelivat myös Koivistolle tehdyt kysymykset, jotka lähes poikkeuksetta koskettelivat vain Neuvostoliittoa.

Presidenttien keskustelua oli pohjustettu Koiviston tapaamisissa Bushin ja varaulkoministeri Damin kanssa. Aivan ilmeisesti Koivisto myös mielsi, missä hänen oma kiinnostavuutensa amerikkalaisten silmissä piili. Sopivasti liioitellen hän kertoi Damille ”vierailleensa presidenttinä viidesti Neuvostoliitossa ja kahdesti keskustelleensa laajasti presidentti Andropovin kanssa”. Asiaa niin pohjustaessaan hän ilmoitti ”olevansa valmis esittämään arvionsa Neuvostoliiton uuden johdon politiikasta ja siitä, miten tämä arvioi tilannetta”.

Koiviston innokkuuden viimeisen teeman osalta selitti itse asiassa Moskovan intressi. Pari vuotta myöhemmin Koivisto kertoi Bulgarian puoluejohtajalle, että hän pyrki herättämään presidentti Reaganin mielenkiinnon vihjaamalla Neuvostoliiton tuntevan kiinnostusta hänen vierailunsa tuloksia kohtaan. Muistelmissaan Koivisto paljastaa saaneensa vierailun edellä Moskovasta terveisiä, ”joiden mukaan heille olisi arvokasta saada arvio siitä, pyrkikö Yhdysvallat vakavissaan sopimukseen käynnissä olevissa (aseidenriisunta)neuvotteluissa”.

Itse asiassa Koivisto oli koettanut täyttää Moskovan toiveita jo tavatessaan Bushin. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin pohjaten hän li esittänyt käsityksenään, että neuvostojohtoa askarrutti erityisesti se, olisiko Reaganin hallinto valmis solmimaan aseidenriisuntasopimuksia enää ennen vaaleja. Hän kertoi neuvostoliittolaisten kantavan huolta siitä, ymmärtävätkö amerikkalaiset, mitä seurauksia INF-neuvottelujen epäonnistumisella ja euro-ohjusten sijoittamisella olisi, ja paljasti samalla, mitä nuo seuraukset Moskovan mukaan olisivat: ” … epäonnistuminen veisi pohjan pois paitsi INF-neuvotteluilta ehkä myös yleensä aseidenriisuntaneuvotteluilta”. Niin ikään hän painotti, että ”neuvostojohtajien käyttäytymisessä oli huomattava inhimillinen elementti”, minkä vuoksi Yhdysvaltain tulisi ”sanoa ääneen”, mikäli se todella halusi parempia suhteita. – Bush ei sanallakaan kommentoinut Koiviston esittämää.

Samalla linjalla Koivisto jatkoi Valkoisen talon keskustelussa ja sen jälkeisellä lounaalla. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin viitaten hän kertoi Andropovin kannattaneen ”innokkaasti” hänen esittämäänsä näkemystä, ettei kenenkään turvallisuutta voida kasvattaa lisäämällä aseistuksen määrää. Reaganin kommentti ei ollut rohkaiseva. Koivisto vei kuitenkin itselleen asettamansa tehtävän päätökseen tarjoutumalla hyvin läpinäkyvästi viestinviejäksi. Hän korosti ensin, että suhteet Neuvostoliittoon olivat Suomen ulkosuhteista tärkeimmät, ja jatkoi: ”Neuvostoliittolaiset olivat olleet hyvin halukkaita keskustelemaan minun kanssani. Ilmeisesti he toivovat, että minä voisin saada jotakin aikaan kansainvälisen ilmapiirin parantamiseksi…” Reagan vastasi tähän itsetehostukseen tavalla, joka voitiin käsittää myös ironiaksi: ”Mitä Suomen ja Yhdysvaltain suhteisiin tulee, me kunnioitamme teidän itsenäisyyttänne ja puolueettomuuttanne.”

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti