Keskustan uuden puoluejohdon kannalta katsoen kaikki asiat eivät olleet kunnossa. Suhteiden hoito NKP:n kanssa oli edelleen omituista. Ensimmäisen kerran keskustelin puoluesuhteiden hoidosta Vladimirovin kanssa heti Turun puoluekokouksen jälkeen, Väyrynen kirjoittaa. Tuolloin hän kaavaili, että NKP kutsuisi Kääriäisen johtaman valtuuskunnan syyspuolella Moskovaan ja että minun vierailuni olisi seuraavan vuoden puolella.
Syyskuun alussa keskustelimme asiasta uudelleen. Aloitin kertomalla kuulleeni suunnitelmasta, jonka mukaan Matti Ruokolan johdolla Neuvostoliittoon matkustaisi poliittinen valtuuskunta. Vladimirov myönsi tämän todeksi. Hän kertoi ehdottaneensa Moskovaan, että Saposnikov tulisi syksyllä Suomeen, jolloin minäkin voisin tavata häntä. Sen lisäksi hän puhui epämääräisesti ajankohtiin viittaamatta Kääriäisen ja minun matkasta Neuvostoliittoon.
Vladimirov kertoi tasavallan presidentin korostaneen hänelle, että uuden johdon kanssa olisi luotava hyvät suhteet. Sanoin, että ymmärrän varovaisen vauhdin yhteyksien luomisessa edellyttäen, ettei synny sitä kuvaa, että uuden johdon suhteet NKP:n ja Neuvostoliiton kanssa eivät ole kunnossa.
Kun tapasin Vladimirovin joulukuun alussa, eivät NKP-suhteet olleet edistyneet, vaan päinvastoin. Nyt Saposnikovin matka oli siirtynyt seuraavaan maaliskuuhun. Ruokolan johtama valtuuskunta matkustaisi joskus sen jälkeen. Puheenjohtajan ja puoluesihteerin matkoista ei ollut nyt mitään tietoa.
Saposnikovin suunniteltu vierailu toteutui maaliskuun lopulla 1981 ja minäkin tapasin hänet. Vladimirov oli mukana. Uutta oli se, että heidän suhtautumisensa minuun oli nyt myötämielisempää kuin aikaisemmin. He pyrkivät jopa selittämään, että heidän suhtautumisestaan syntynyt kuva on perustunut väärinkäsityksiin. Myös Kääriäisestä he esittivät myönteisen arvion. Tapaamisen lopuksi Saposnikov esitti minulle ja vaimolleni kutsun vierailla NKP:n isännöimänä Neuvostoliitossa.
Saposnikovin suopea asenne ei kuitenkaan käytännössä painanut mitään. Toukokuussa presidentti Kekkonen oli lähtenyt jälleen kerran liikkeelle saadakseen järjestetyksi minun jo neljä vuotta vireillä olleen ulkoministerivierailuni Moskovaan. Tavatessani heinäkuun alussa Vladimirovin hän otti asian puheeksi. Hän kertoi vierailun olevan Moskovassa vireillä, mutta sitä ei ollut vielä käsitelty politbyroossa. Hän piti toivottavana, että vierailu olisi ennen budjettiriihtä, mutta arveli, että se voisi siirtyä myöhempään ajankohtaan.
Yhtä takkuista oli keskustapuolueen johdon ja NKP:n välisten suhteiden kehittyminen. Kun Mikko Immonen vieraili alkukesällä Moskovassa, hän kertoi kotiin palattuaan Kääriäiselle, ettei NKP halua edelleenkään hoitaa puoluesuhteita uuden johdon kanssa, vaan niitä hoitaisivat hän ja Matti Ruokola. Otin tämän suoraan puheeksi Vladimirovin kanssa, joka torjui Immosen väitteen.
Kesällä Moskovassa vieraili Matti Ruokolan johtama valtuuskunta, johon Seppo Kääriäinenkin osallistui. Kääriäinen kertoi, että isännät olivat kilvan ylistäneet Immosen ja Ruokolan ansioita. Ruokola oli käynyt Saposnikovin kanssa pitkän kahdenkeskisen keskustelun, mutta ei ollut kertonut siitä mitään oleellista Kääriäiselle. Mitään tietoa puolueen johdon matkoista Moskovaan ei saatu.
NKP:n suhtautuminen uuteen puoluejohtoon näytti olevan riippuvainen minun suhteistani Karjalaiseen. Ellen tue selvästi hänen presidenttiehdokkuuttaan, en voi asianmukaisesti hoitaa puuoluesuhteita NKP:n kanssa. Kekkonen oli toisaalta johdonmukaisesti edellyttänyt, että en sitoisi käsiäni presidenttiasiassa.
Oma käsitykseni on, että Kekkonen viimeistään joulukuussa 1980 kokemansa sairauskohtauksen jälkeen tuli varmuuteen siitä, että meneillään oli hänen viimeinen presidenttikautensa. Jälkikäteen tulkitsin hänen aktiivisuutensa hallituskysymyksessä keväällä 1981 siten, että hän tunsi voimiensa ehtyvän ja päätti sen vuoksi toimia ripeästi. Jonkinlaiseksi osoitukseksi Kekkosen mielentilasta tulkitsin senkin, että hän poisti huhtikuun puolivälissä eräästä hänelle alistamastani puheluonnoksesta virkkeen, jossa olisin esittänyt toivomuksen, että hän olisi käytettävissä presidenttinä mahdollisimman kauan.
Tapasin 9.6.1981 Kalevi Sorsan, heti SDP:n puoluekokouksen jälkeen. Totesimme, että hallituksen seuraava koetinkivi on budjettiesityksen laatiminen vuodelle 1982. SKDL paalutti jo alkukesästä lähtien kovaa budjettilinjaa, joka oli talouspoliittisesti jyrkässä ristiriidassa keskustan talouspolitiikan kanssa. Taustalla olivat poliittiset laskelmat. Kommunistit, etenkin taistolaiset, halusivat hallituksen hajoavan budjettiriiheen.
Budjettiriihi alkoi 27. elokuuta. Alkupäivinä seuloutuivat erilleen ne kysymykset, joista tarvittiin poliittisia neuvotteluita. Kun niihin päästiin, kävi ilmi, että pääministeri Koivisto oli valmis tukemaan kommunistien esityksiä menojen tuntuviksi lisäämiseksi ja kattamaan vajetta huomattavasti esitettyä suuremmalla velanotolla. Tämä oli yllättävää senkin vuoksi, että hän oli julkisuudessa tukenut Pekkalan budjettilinjaa. Syyt olivat valtapoliittiset: Koivisto pyrki estämään sen, että hallitus voisi joutua kriisiin vasemmistopuolueiden keskinäisen kiistan vuoksi.
Loppuun saakka keskustapuolueen tarkoituksena oli yhteisymmärryksessä presidentin kanssa pyrkiä hallituksen vaihtumiseen. Keskustelin asiasta Kalevi Sorsan kanssa vielä niinkin myöhään kuin sunnuntaina 6.9.1981. Hän oli edelleen mukana tässä hankkeessa. Jos Kekkonen olisi jatkanut pitempään, hallitus olisi ilmeisesti vaihtunut. Mutta sitten aika loppui kesken.
Lähdeaineisto:
Paavo Väyrynen: On totuuden aika ISBN 951-0-18839-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti