tiistai 15. helmikuuta 2011
” Kansa valitsi Koiviston, mutta sai Sorsan”
”Neuvostoliitossa tunnetaan luottamusta kaikkia varteenotettavia ehdokkaita kohtaan”, Moskovassa vuodenvaihteessa 1981/1982 konsultaatioissa piipahtanut Viktor Vladimirov saattoi antaa rauhoittavan viestin Helsingin poliittiselle eliitille. Neuvostoliitolla tuskin oli Puolan kriisin kasvaessa halua puuttua näkyvästi Suomen presidentinvaaliin. ” Jos Puola joutuu Solidaarisuuden hallintaan, niin sitten joutuu”, totesi Andropov joulukuussa 1981 NKP:n politbyroon istunnossa. ”Jos lähetämme joukkoja, siitä seura katastrofi. Emme voi turvautua joukkoihin. Olemme siten yksimielisiä siitä, että emme lähetä joukkoja”, summasi Suslov. Kuten John Lewis Goddis toteaa, NKP:n politbyroo hautasi Brezhnevin doktriinin joulukuussa 1981; jatkossa sotilaallisilla invaasioilla ei yritettäisi ratkoa itäblokin kriisejä. Tätä ei Suomen uusi valtiojohto voinut käsittää, mikä tuli hallitsemaan sen arvioita Euroopan muutoksesta jatkossa. Se oletti Sorsan tavoin, että Neuvostoliitto turvautuu voimaan aina, ”milloin se katsoo stragegisten intressiensä olevan uhattuna”.
Vladimirov sanoi Holkerille asian suoraan: ”Työskentelemme samaan päämäärän puolesta”. Minkä, se ei auennut Holkerin julkisista kannanotoista. Holkerin ansioksi luettiin, että hän oli oma-aloitteisesti lähestynyt neuvostodiplomaatteja ja tunnustanut halunsa luoda suhteita. Holkeri oli yksinkertaisesti ottanut tällä suhdetoimintatyöllä Karjalaisen paikan. ”KGB:n korkean tason kontaktina”, myös sillä tavoin, että maan talouspiirit liputtivat näkyvästi Holkerin puolesta; ja ehkä niin, että Holkeri oli rohkeasti astunut askeleen pitemmälle kuin Karjalainen.
Vuoden 1982 presidentinvaaleissa tapahtui valtapoliittinen siirtymä vasemmalle. ”SDP nousi aallon harjalle, valitsijan paikalle”, kuten kepun eduskuntaryhmässä nöyrästi myönnettiin. Arvio piti paikkansa, mutta jätti vähemmälle huomiolle sen tosiseikan, että SDP oli ollut jo aallon harjalla, jonne sen oli Kekkonen nostanut sekä 1972, 1973, 1977 että 1979 kepun kykenemättä tekemään sanottavasti vastarintaa. Mutta se piti paikkansa, että SDP oli nyt aallon harjalla ja ”valitsijan paikalla”, noussut Kekkoseksi Kekkosen paikalle. ”Suomessa oli sosialidemokratian hegemonia ehdoton Koiviston tultua presidentiksi ja minusta uudelleen pääministeri. Nyt ei voinut ajatellakaan, että sos.dem sektoria hoitaisi joku muu kuin residentti… ja residentiksi tuli Felix Karasev”, hehkuttaa Sorsa muistelmissaan. Eikä hän vääristellyt totuutta. Moskovan kortti oli KGB:n residentin ansiosta lopullisesti SDP:llä.
Eikä Sorsa aikaillut, kun lähti vahvistamaan SDP:n asemia. ”Politiikallaan Väyrynen oli ajanut itsensä 1982 niin pahaan umpikujaan, ettei Sorsa ottanut häntä mistään hinnasta ulkoministeriksi”, kuten Hannu Lehtilä muotoilee. Näin parlamentarismin kunnian palautus alkoi Sorsan ukaasilla, jolla toisen suuren hallituspuolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja pudotettiin hallituksesta tekaistulla umpikujateorialla. Todellinen Väyrysen syrjäyttämisen syy oli se, että hän oli ulkoministerinä ajanut puolueettomuuspolitiikkaa ja estellyt Sorsan ”rauhanpolitiikan” toteutumista.
Kalevi Sorsan kolmas kansanrintamahallitus nimitettiin 19.2.1982, ja sen ulkoministeriksi tuli RKP:n Pär Stenbäck. Kepu taipui, kun vaihtoehtona olivat aikaistetut vaalit ja mahdollisuus ajautumisesta täydellisesti oppositioon. Salkuista Kepu sai kuusi, SDP viisi, SKDL kolme ja RKP kaksi. Lopulta Paavo Väyrynen pudotti itse itsensä hallituksesta, kun käsitti, että hänen syrjäyttämisensä ulkoministerin tehtävästä oli ”Sorsan kosto”. Sorsan hallituksen synty SDP:n ”saneluna” käynnisti jälkipelin, kun sekä Kokoomuksessa että Keskustapuolueessa ryhdyttiin tavoittelemaan porvariyhteistyön tiivistämistä.
Koiviston valinnan jälkeen Sorsa otti käytännössä sekä sisä- että ulkopoliittiset ohjaimet vankemmin haltuunsa. Tämä näkyi etenkin ulkopolitiikassa. Presidentinvaalin ratkettua Sorsa matkusti Moskovaan, jossa hän tapasi neuvostojohtoa 2.-3.2.1982 SI:n aseriisuntatyöryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa. SDP:n ulkopoliittista orientoitumista selvitti sihteeri Pentti Väänänen suurlähettiläs Mitdankill heti vuodenvaihteen jälkeen 1982. ”SDP ei ota kantaa Puolan tapahtumiin. Kyse on maan sisäisestä kysymyksestä”, jatkoi sihteeri Väänänen. Kalevi Kivistö puolestaan kiitti Mitdankin tapaamisessa 17.2. ”DDR:n vakautta”, kun Puolan tilanne lisää jännitystä”.
SKP ja SKDL olivat sisäisesti hajanaisia Sorsan III hallituksessa, vaikka Koiviston valinnan ansiosta puolueryhmittymä oli poliittisesti hyvissä asemissa. Jo toukokuussa hallitus oli hajota SKDL:n sisäiseen eripuraan. SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen teki tilaa ”kolmaslinjalaiselle” Jouko Kajanojalle toukokuussa 1982 SKP:n ylimääräisessä edustajakokouksessa. Kokouksen alla Saarinen ehti vielä tehdä sanatoriomatkan Itä-Saksaan. Saarinen oli ”hallituspuolueen” puheenjohtaja, joka kertoi luottamuksellisia tietoja Itä-Saksan johdolle sekä hallituksen muodostamisesta että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan istunnosta. Lisäksi hänen ulkopoliittiset kantansa olivat ristiriidassa Suomen ulkopolitiikan kanssa.
Suomen presidentti teki ensimmäisen työvierailun maaliskuussa Neuvostoliittoon ja huhtikuussa valtiovierailun Ruotsiin, joiden aikana korostettiin ”jatkuvuutta”. Kuolemansairas Breznev tankkasi paperista puheenvuoronsa ja kysyi vieressä olevalta Gromykolta, oliko hän puhunut selvästi. Ministeri nyökkäsi. Sairaskin Breznev sai sanotuksi, että Suomen ”riippumattoman” ja ” rauhanomaisen politiikan perusteet eivät ole muuttuneet, - suhteiden perustana on YYA-sopimus.”
Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti