Talvella 1978, pian SNTL:n asevoimien 60-vuotisjuhlan jälkeen, suomalaiset saivat vihjeen, että maan puolustusministeri, Neuvostoliiton marsalkka D.F. Ustinov saattaisi vierailla Suomessa. Hänen edeltäjänsä käynnistä olikin kulunut jo seitsemän vuotta. Maaliskuun alussa tieto vahvistettiin. Suomen Moskovassa olevalle sotilasasiamiehelle ilmoitettiin, että ministeri odotti kutsua ”heti, kun hallituskysymys Suomessa on ratkennut”. Itse asiassa kutsu oli olemassa. Puolustusministeri Ingvar S. Melinin aloitteesta puolustusministeri A.A. Gretschkolle osoitettu kutsu oli uudistettu elokuussa 1976 Ustinoville. Siitä riippumatta toivomusta noudatettiin, ja Sorsan hallituksen puolustusministeri Taisto Tähkämaa uudisti kutsun uudelleen 9.3.1978.
Vaikka Ustinov oli aiemmin käynytkin Suomessa, oli tuleva vierailu kuitenkin oleva ensimmäinen puolustusministerinä. Samalla se oli myös hänen siihenastisen virkakautensa ensimmäinen sosialistisen leirin ulkopuolelle suuntautuva matka. Kiinnostavaksi vierailun teki kiire, jolla sitä yllättäen ryhdyttiin toteuttamaan. Olivathan neuvostoliittolaiset vielä vuoden alussa ilmoittaneet, ettei vierailu tulisi toteutumaan vuoden 1978 aikana. Ustinov ei tule Suomeen, ”koska meillä ei ole hänen toiminta-alueellaan mitään keskusteluja vaativia kysymyksiä ajankohtaisena”, oli Vladimirov todennut vielä tammikuussa valtiosihteeri Tuoviselle. Kun vierailu sitten yllättäen päätettiinkin toteuttaa, oli luonnollinen johtopäätös asian taustavaiheista tietoisten piirissä se, että sotilaallisten kysymysten katsottiin edellyttävän keskusteluja.
Talvella 1978 alkoi liikkua tietoja, jotka antoivat aihetta olettaa, että Norjan tukikohtapolitiikkaa oltiin varoituksista huolimatta muuttamassa. Eri lähteet tiesivät kertoa sen kanssa neuvoteltavan siitä, että muut Nato-maat voisivat säilyttää Norjan maaperällä raskasta sotakalustoa ja teknisiä laitteita sekä suorittaa Norjassa sotaharjoituksia tätä kalustoa käyttäen. Niin ikään kerrottiin, että Norjaan aiottiin rakentaa lentokenttälaitteistoja modernien F-15 hävittäjien ja F-111 liikkuvasiipisten pommikoneiden ryhmittämiseksi taisteluvalmiuteen. Siihen asti koneet olivat tukeutuneet Isossa-Britanniassa sijaitseviin tukikohtiin. Näiden tietojen johdosta neuvostolehdistö toi julki syvän huolensa Naton lisääntyvästä aktiviteetista Norjassa ja yleensä Pohjois-Euroopassa. Tämä tapahtui vain muutamia viikkoja Ustinovin vierailuasiassa tehdyn aloitteen jälkeen.
Mutta ennen vierailua Kekkosen korviin kantautui sellaisiakin tietoja, jotka antoivat aihetta aavistella, että Ustinovin tulolla saattoi olla toisenlaisiakin, paljon pitemmälle tähtääviä syitä. Tietolähteenä oli kummallakin kerralla Stepanov. Porojärvellä hän antoi kenraali Sutelan läsnä ollessa ymmärtää, että vierailu tulisi olemaan ”erittäin tärkeä maiden asevoimien suhteiden kehittämisessä”. Hetemäelle suurlähettiläs kertoi kesäkuun lopulla 1978, että vierailulla oli tarkoitus kehittää sotilaallista yhteistyötä Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Mutta huolestuttavia ennusmerkkejä oli Kekkosen korviin kantautunut muitakin. Jo vuonna 1976 oli SKP:n kunniapuheenjohtajalle Ville Pessille korostettu Moskovassa, että Neuvostoliitto luki Suomen omaan sekä sotilaalliseen että ideologiseen puolustusvyöhykkeeseensä. Seuraavan vuoden alkuun oli ajoittunut omituinen yhteydenotto. Toimittaja Rudolf Sykiäinen, entinen Stalinin tulkki, jolla oli edelleen hyvät suhteet NKP:n keskuskomitean deskiin, otti yhteyttä Moskovan suurlähetystössä palvelevaan Reino Paasilinnaan ja kertoi laatineensa artikkelin Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisen yhteistoiminnan tiivistämisestä. Paasilinna lähetti tekstin myöhemmin siloitellummassa muodossa Kustaa Vilkkunalle, mihin Sykiäinen oli hänen käsityksensä mukaan itse asiassa pyrkinytkin. Tuskin sattumalta SKP:n vähemmistön äänenkannattaja Tiedonantaja esitti samoihin aikoihin toivomuksen yhteisistä suomalais-neuvostoliittolaisista sotaharjoituksista. Puoli vuotta myöhemmin asiaan palattiin jo sotilastasolla. Heinäkuussa 1977 Suomessa vieraillut SNTL:n merivoimien komentajan 1. sijainen nosti yksityiskeskusteluissa esille ajatuksen yhteisistä laivastoharjoituksista.
Näin oli kevääseen 1978 saavuttaessa tultu vaiheeseen, jossa kolme alun perin toisistaan riippumatonta kehityspiirrettä kohtasivat toisensa, jolloin niiden vaikutus samalla kumuloitui: Neuvostoliiton pyrkimys sitoa Suomi tiiviimmin sotilaalliseen yhteistoimintaan kanssaan, Naton työntymien yhä lähemmäs Neuvostoliiton rajoja ja siihen kytkeytyen jännityksen lisääntyminen Pohjois-Euroopassa sekä kolmantena suomalaisten pyrkimys vierittää YYA-sopimuksen painopistettä pois paktin sotilaallisista artikloista ja samalla puolueettomuuspolitiikan painokkaampi korostaminen.
Ustinov saapui 10.7.1978 mukanaan seurue, jonka suuruutta Kekkonenkin hämmästeli. Olennaisempi kuin delegaation suuruus oli kuitenkin taso ja kokoonpano. Se koostui yksinomaan korkea-arvoisista sotilasjohtajista, joiden joukkoon kuuluivat muun muassa Leningradin sotilaspiirin päällikkö, Itämeren laivaston komentaja, SNTL:n ilmapuolustusjoukkojen komentaja sekä yleisesikunnan operaatiopäähallinnon päällikkö, joka myöhemmin kertoi saaneensa erityistehtäväksi perehtyä Suomen puolustusvoimien valmiuteen ja suorituskykyyn.
Kun puolustusministeri Taisto Tähkämaa saattoi kollegaansa lentokentältä majapaikkaan, Ustinov esitti jo automatkalla Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia vastapainoksi Naton harjoittelulle Pohjois-Norjassa. Marsalkka palasi asiaan myöhemmin samana päivänä pääesikunnassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa vieraille tehtiin selkoa Suomen turvallisuuspolitiikasta. Ustinov antoi ymmärtää, että maiden armeijojen välillä tulisi vallita kiinteämmät suhteet.
Epäilemättä Stepanovkin oli varautunut siihen, ettei päätöstä sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä eikä varsinkaan yhteisistä sotaharjoituksista tehtäisi ohi Kekkosen. Sen vuoksi hän oli jo ennalta pyrkinyt siihen, ettei presidentti ottaisi ketään avukseen, vaan että tapaaminen Kultarannassa järjestettäisiin niin, että Kekkonen sai yksin vastaansa Ustinovin, Stepanovin ja venäläisen tulkin. Tämän järjestelyehdotuksen suurlähettiläs esitti Kekkoselle korkean vieraan toivomuksena. Siksi hänelle ja Ustinoville tuli ikävänä yllätyksenä, kun he Kultarantaan saapuessaan tapasivat siellä kenraali Sutelan. ”Tuliko ikävä”, tokaisi tyytymättömän näköinen marsalkka tervehdyksen asemesta.
Koitos alkoi saunassa, jonne vieraat ensimmäiseksi ohjattiin. Paikalla olivat presidentin lisäksi Sutela, adjutantti Wächter, suomalainen tulkki sekä Ustinov ja Stepanov. Saunan pukuhuoneessa marsalkka otti aloitteen käsiinsä. Hän korosti, että Suomen puolustusvoimien ja Neuvostoliiton asevoimien välisiä suhteita tulisi tiivistää, ja valitti suomalaisten varovaisuutta. Kun keskustelu vajosi samojen asioiden toistamiseksi Kekkonen keskeytti sen kehottamalla vieraita astumaan saunaan. Löylystä tultua Ustinov jatkoi samasta asiasta keskittyen nyt materiaalihankintoihin. Kun vieras jatkoi inttämistä, presidentti katkaisi keskustelun tokaisemalla: eiköhän mennä uudelleen saunaan!”
”Presidentti hoiti asian hienotunteisesti vieraita loukkaamatta, mutta samalla osoittaen sellaista päättäväisyyttä, että asiaan ei seuranneelle illallisella enää kajottu”, toteaa Sutela myöhemmissä muistelmissaan.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti